Vasemmistolainen Lauri Lindén ja oikeistolainen Mats Uotila ovat nuoria, poliittisia sekä taitavia Twitterissä – hakeuduimme kirjeenvaihtoon heidän kanssaan

Ostan Prismasta kasan kirjekuoria ja kalliin kuitukärkikynän. Haluan tehdä tämän oikein. Niin kuin joskus korsuissa ja kabineteissa tai pienten paistimaisten pulujen aikaan. Niin kuin Pentti Saarikoski, Risto Ryti, Hertta Kuusinen.

Olen 23-vuotias, joten sukupolvelleni kirje tarkoittaa kai korkeintaan Kelan päätöstä opintotuesta. Muistan kirjoittaneeni teini-ikäisen äkillisessä romantiikan puuskassa itselleni kirjeen tulevaisuuteen ja hukanneeni sen sitten muutossa. Ala-asteella harjoittelimme kirjeen päättämistä kohteliaasti englanniksi, sincerely yours. 

Kun kukaan ei keskeytä, kirje uittaa esiin kaiken, mikä kielessä on julmaa ja onttoa. Toisaalta kirje on hauras, eikä varmuuskopiota ole. Kirjeessä kohtaavat yksinpuhelun perverssi yltäkylläisyys ja ympäristön fyysiset rajat, valta ja alistuneisuus, aika.

Ja sitten on Twitter. 

Liityin sovellukseen syksyllä 2020 ja olen yhä hukassa. En osaa tiivistää tarpeeksi enkä olla oikealla tavalla hauska. Vaikka tunnen jo sosiaalisen median jatkuvasti itseensä viittaavan kehän, Twitterin kieltä en puhu. 

Lauri Lindén ja Mats Uotila sen sijaan puhuvat. He ovat häkellyttävän nuoria, ahnaasti ja avoimesti poliittisia Twitter-­vaikuttajia. Uotila on 17-vuotias tamperelainen kokoomusnuori, jolla on yli 15 000 seuraajaa, ja Lindén 19-vuotias, vasemmistolaiseksi itsensä määrittelevä helsinkiläinen, jonka seuraajamäärä yltää 11 500:een. Twitterissä he puhuvat verotuksesta, kulttuurikohuista ja sotesta mutta myös aikuiseksi kasvamisesta, seurustelusuhteista ja urheiluharrastuksista. Ei ole sattumaa, että he ovat valinneet vaikuttamisensa välineeksi Twitterin, sillä myös politiikka on siirtynyt vuonna 2006 perustetulle alustalle. Ilta-Sanomat on perustanut juttusarjan ”Uotila vs. Linden”, jossa kaksikko kohtaa viikoittain vaihtuvan ajankohtaisen kiistakysymyksen äärellä, Uotila kauluspaidassa ja Lindén Marimekon Unikko-printissä. 

Ajassa, jossa kirjepostia jaetaan yhä harvemmin ja Postin asiakaspalvelubotti murjoo puhekielisiä vitsejä, haluan kirjeenvaihtoon juuri Lindénin ja Uotilan kanssa. Minua kiinnostaa heidän käsialansa. Haluan lukea heidän ajatuksiaan yksityisen ja julkisen välissä. Haluan sysätä Lindénin ja Uotilan sinne, missä he eivät ehkä ole ennen käyneet mutta poliittisen vaikuttamisen historia on. He tuntevat Twitterin, minä taas yksin kirjoittamisen.

Haluan ymmärtää.

Twitter-profiilikuvassaan Lauri Lindén katsoo suoraan kameraan. Yksi sana, ”vasemmistolainen”, törröttää kuvan alla siinä, missä yleensä ilmoitetaan työstä, opinnoista ja sidosryhmistä. Profiilin kansi­kuvan sitaatilla (”Enemmän merkkaisi se, että Lauri Lindén poistaisi somet ja menis vittu töihin”) rakennettu itseironinen asetelma on kirkas.

Kun kirjoitan ensimmäistä kirjettäni Lindénille, syksy roikkuu kaupungin yllä kuin pyyhe. Kysyn, miten Lindén ui Twitterin liukkaassa maailmassa. Onko hänellä lokaa hylkivä Twitter-puku?

Olen päätellyt Lindénin twiiteistä intohimoisen suhteen jalka­palloon, joten vertaan Twitteriä lajiin. Pohdin, onko Twitterin politiikassa tunnistettavia pelitilanteita. Sitten kerron kirjoittaneeni lapsena Tarja Haloselle kehuakseni tämän kissoja ja ehkä jollekin vaaleatukkaiselle ystävälle, joka keräili pieniä gogo-leluja vanhaan tyynyliinaan. Kysyn Lindéniltä, millaisia käsin kirjoittamiseen liittyviä muistoja hänellä on.

Kirjeen loppuun listaan asioita, jotka minua inspiroivat. Tove Jansson, Marx, jatkuva kuolemasta ja työstä kirjoittaminen. Haave puutarhajuhlista, joissa ihmiset pukeutuisivat eri filosofeiksi ja joisivat mansikkaviiniä aamuun asti. Googlaan, miten Urho Kekkonen aikoinaan päätti kirjeensä Sylvi Kekkoselle, ja kirjoitan ”voikaa hyvin”. 

Laadin heti kirjeen myös Uotilalle. Ikkunalaudalla lintu tökkii lätäkköä väkivaltaisin pistoin ja saa minut ajattelemaan Twitterin muinaisia esi-isiä, kirjekyyhkyjä.

Tekstini lähtee laukalle ja tulen kysyneeksi, mitä Uotila ajattelee ihmiskunnan tulevaisuudesta. Miten meille täällä käy?

Kirjoitan viehättyneeni Uotilan twiittien monipuolisuudesta. Poliittisen piikittelyn lomassa hän voi yhtäkkiä kysyä, milloin ihmisestä tulee aikuinen. Jokin toinen twiitti taas on tuokiokuva hänen ensimmäisen oman asuntonsa lattialta. Kirjoitan, että Twitterissä kysytään asioita liian harvoin. Miten Uotila näkee viestimen sosiaaliset vaikutukset?

Lintu on ikkunalaudallani yhä. Sen pörheys muistuttaa ajasta, jossa koulujen kasvitaulut, piirto­heittimet ja sivistyspuhe voitelivat kertomusta hyvinvointivaltiosta, ja elinikäisen oppimisen sijaan puhuttiin perisynnistä. En ole elänyt sitä aikaa. Minun aikanani tamagotcheja ruokittiin pienillä pikseleillä, kunnes ne hetkeksi lakkasivat kiljumasta.

Vielä yksi pyyntö: kerro minulle itsestäsi jotakin, mitä en vielä tiedä.

Parhain terveisin, Maija Alander

Ilta-Sanomien juttusarjan avaus ilmestyy 15.10. Siinä Lindén ja Uotila esittäytyvät, väittelevät kulttuurista ja vastaavat Arto Nyberg -henkiseen sana-assosiaatiotestiin. Lindén kertoo seuranneensa poliittisen maailman käänne­kohtia jo lapsena teksti-tv:stä, Uotila jännittäneensä Yhdysvaltain vuoden 2016 presidentinvaaleja koulubussin takapenkillä.

Lindén varmistaa minulta Twitterissä, että osoitteeni numero on oikein. Korjaan erheen. Hän lupaa lähettää kirjeen saman tien. Kuluu viikko, sitten toinen. Suutun Postille. Laitan Lindénille taas viestiä Twitterissä, vaikka se tuntuu huijaamiselta. 

Lopulta kirje saapuu. Postimerkissä köllöttää ahven, ja kirjoituspaikaksi on merkitty ”Stadi”. Ylhäältä avonaiset a-kirjaimet muistuttavat pieniä korvakoruja. Lindén suosii lyhyttä, melkein tylyä lausetta, käsiala tempoilee ja loikkii.

Vaikka olenkin tässä kirjoittamassa kirjettä Twitteristä, olen aika tulokas siellä, hän aloittaa. Parissa vuodessa olen ymmärtänyt alustan toimintalogiikkaa. Miten saada näkyvyyttä. Mistä syntyy kohuja. Nyt huomaan, etten oikeastaan enää osaa kirjoittaa kirjettä. Twitterin logiikka, viestien lyhyys ja ytimekkyys, näkyy muussakin toiminnassa. En valita, olen nyt sen maailman kasvatti. Se on nykyaikaa, poliittisen toiminnan moderni keskus ja elinehto. Paperit ja kirjeet ei. Sinällään hyvä niin: koskaan aikaisemmin niin monella ei ole ollut mahdollisuus saada äänensä kuuluviin.

Twitter on taito siinä missä muutkin. Sen oppii harjoittelemalla (jos oppii). Sen oppii, miten huomiota saa. Ytimekkäät lauseet ja pieni provo asiasta, joka kiinnostaa. Mulla ei ole mitään pukua. Olen aidosti oma itseni. Kyky sietää lokaa on samaa perua kuin oikeassa elämässä. Minulle Twitter on muutenkin lähellä todellista elämää. En nimittäin käyttäydy siellä eri tavalla. Ja kuten kysyit, olen kotonani siellä.

– – Miksi sitten liityin Twitteriin?

Oli pakko. Halusin sanomalleni näkyvyyttä. Siellä se onnistuu. En minä sinne tutustumaan mennyt. Menin pätemään. Toki myös oppimaan, mutta ennen kaikkea tuomaan itseäni esille. Vuosikausia olin halunnut mahdollisimman pitkälle politiikassa. Twitter on minulle yksi keino tätä kohti. Säälittävästi yritin tuoda politiikkaa esille Snapchatissa, mutta eihän se ole sitä varten. Twitter on, ja jäin koukkuun.

Jalkapallovertauksesi on loistava. Toki Twitter ei ole yhtä johdonmukainen kokonaisuus. Jalkapallossa tilanteet rakennetaan. Twitterissä ne tulee yllättäen. Eikä hyökkääjällä ole joukkuetta. Twitter on kuin Brooklyn Nets (koripallojoukkue, jossa on kolme supertähteä). Yksilöt hakevat paikkoja itselleen. Paitsio on vaikea käsite, koska ”poliittisen paitsion” käsite ei oikein vastaa. Sen sijaan kentältä pois voi joutua, jos sanoo jotain tyhmää. Se ei tosin kestä kovin kauaa, ja kaikki ovat unohtaneet huonot pelisuoritukset. 

Twitterissä on kuitenkin lukuisia eri pelikenttiä, ja niitä muodostuu aina lisää. Jostain tarjoutuu aina pelipaikka. Useammin kuin oikeassa elämässä. Ja toisin kuin tässä kirjeessä, koska meillä on jo nyt syvempi suhde kuin Twitterin etuseinän kautta.

Lopuksi Lindén kertoo itsestään: ystäväporukastaan, rakkaudesta suurkaupunkien sykkeeseen ja tyttöystävästään. Lapsuuden sankareita ovat Christiano Ronaldo ja Che Guevara. Lindénin ”outoja ja impulsiivisia inspiraatioita” hänen kaverinsa kutsuvat ”vain Lindén -jutuiksi”. 

Lindénin tiivis, ammusmainen lause lähestyy itsevarmuudessaan Jari Sarasvuota, jonka keskusteluohjelmassa hän ja Uotila ensimmäisen kerran kohtasivat. Show saattoi vakiinnuttaa heidän Twitter-suosionsa, sillä se osoitti molempien olevan oikeasti olemassa, tosissaan ja nuoria. 

Pari päivää myöhemmin, yhdessä Kelan asumistuen vuositarkastusilmoituksen kanssa, saapuu Mats Uotilan kirje. Postimerkissä liehuu Suomen lippu. Käsiala on Lindéniin verrattuna pystympää ja ohuem­paa, kuin neulasia.

Hei, Maija,

Ilomielin tartuin tähän tarjoukseen. Hieno ja omalaatuinen idea, tämä kirjeenvaihto. 

Keskustelualustana Twitter on loppupeleissä vähän kehno. Muutamaan sataan merkkiin on kovin vaikeaa mahduttaa älyllistä dialogia. Nopeatempoisuuteen ja piikittelyyn perustuva toimintaympäristö nostaa huonoimmat puolet esiin ihmisistä. (Täytyy kuitenkin aina muistaa, ettei ihminen ole yhtä kuin huonoimmat ajatuksensa tai harkitsemattomimmat tekonsa.)

Siksi on mukava kirjoittaa kirjettä. Ehkä tämä auttaa ymmärtämään paremmin toista ihmistä.

Sitten kysymykseesi. Mielestäni on hyvä, ettemme tiedä, mitä meille käy, eikä meillä oikein ole valinnanvaraa. Yksilö voi omalla toiminnallaan vaikuttaa ratkaisevasti oman elämänsä kulkuun. Sellainen tilanne, jossa näin ei olisi ja kaikki olisi käsikirjoitettu alusta loppuun valmiiksi, olisi epätoivon ja näköalattomuuden dystopia.

Tällainen ajattelu näkyy etenkin vasemmiston poliittisessa retoriikassa. Vaurautta ei katsota yksilön omaksi ansioksi, vaan onnen tai ”rakenteiden” summaksi. Tämä on keskeinen syy sille, miksi olen oikeistolainen.

Tämän jälkeen Uotila tekee näyttävän kappalejaon. 

Se [Twitter] on ikään kuin henkilökohtainen blogini, johon kirjaan ylös ajatuksiani. Niitä nyt vain sattuu seuraamaan 14 tuhatta ihmistä, joista yksi on tasavallan presidentti.

Käsin kirjoittamiseen Uotila liittää hyviä muistoja lapsuuden kirjekaverista ja arvelee, että politiikassa avoimien kirjeiden kirjoittaminen saisi kärjistämään Twitteriä vähemmän.

Hän toteaa arvostavansa asennettani: Erimielisten kanssa keskustelu on avain ihmisenä kehittymiseksi. Jos sulkeutuu samanmielisten kuplaan, lakkaa ajattelemasta. Se on myrkkyä.

Mietin, mikä edeltävässä kirjeessäni antoi ilmi poliittisen erimielisyyteni Uotilan kanssa. Tove Jansson vai Marx? Opinnot Teatterikorkeakoulussa? Kun palaan kirjeluonnoksiini, huomaan todenneeni erimielisyytemme suoraviivaisesti ja ilmoitusluontoisesti kuin erityisruokavalion.

Lopuksi Mats Uotila kertoo pitävänsä Frank Sinatran musiikista, vesisateessa juoksemisesta, lemmikeistään ja Donna Tarttin kirjasta Jumalat juhlivat öisin. Kirje on päivätty Häijäällä, ja allekirjoituksen varmat viivat viuhtovat kuin aallokko.

Pimeä tulee lokakuun lopussa yhä aikaisemmin. Yliopistolla kaikki työtilat on iltaisin varattu, joten viimeistelen vastauskirjeeni taukotilan lattialla kohdassa, johon loisteputkivalo osuu.

Kirjoitan Matsille, että vaihtoehdottomuudessa eläminen olisi minustakin dystooppista. Toisaalta kysyn, eikö ajatus ihmisen täydestä kontrollista maailmaan olisi yhtä kamala, kun kuitenkin olemme riippuvaisia luonnon systeemien kaaoksesta. Kirjoitan lohdusta, jota ihmisen rajallinen ymmärrys minulle tarjoaa.

Puolustan poliittista mielikuvitusta ja ideologista tunteilua. Kerron vastustavani markkinautopistista järkipuhetta, jossa ideologiset valinnat naamioidaan terveeksi järjeksi ja unelmoinnin tila ulkoistetaan yrityssektorille.

Matsin vapauspuhe kiusaa minua, joten kysyn, miten vapaus hänen ajattelussaan asemoituu erilaisten tunteellisten sidonnaisuuksien, kuten perheen ja kulttuurin, lomaan. Onko vapaus eroamista, vaatiko se ylemmyydentuntoa?

Lopuksi pyydän Matsia kuvailemaan poliittisen utopian, koska mielestäni politiikasta puuttuu haaveilua ja rupattelua.

Marraskuun reunalta,

Maija

Kirjoitan Laurin kirjeen heti perään, samalla lattialla. Rypistän yhden luonnoksen mukana valmiin kirjeeni Matsille ja mietin, saako paperin ryppyisyys minut vaikuttamaan epätasapainoiselta.

Päädyn kuvailemaan, miten kirje ylläpitää viestinnän arvokasta seremoniallisuutta ja siten osallistuu yhteisten fiktioiden rakentamiseen. Kirjoitan, että twiittaaminen on viittaamista – itsensä ulkopuoliseen sidottuja kommentteja vailla omaa ruumista. Tivaan, miksi Twitter on Lauri Lindénistä politiikan elinehto.

Kirjoitan, että Twitter tuntuu politiikan kouristukselta: se esittää monisyiset voimasuhteet yksilöiden välisinä egomittelöinä ja tekee politiikan konflikteista pelkkää retorista kikkailua. 

Pyydän Lindéniäkin muotoilemaan yhteiskunnallisen utopian. Sitten kysyn vielä Che Guevarasta. Miten olla kuin hän ja missä, kenelle?

Vien kirjeet Postiin ja ostan molempiin lintumerkin. Ehkä tilhi. Postin työntekijä näyttää myötätuntoiselta. Mietin, näytänkö siltä, että otan yhteyttä kaukaiseen isovanhempaan, vai siltä, että olen menettänyt nettiyhteyteni.

Marraskuisen perjantain jo hämärryttyä odotan Matsia sateessa Karhupuistossa, sillä olemme sopineet kahvittelusta kirjeenvaihdon lopuksi. Puistossa talvipukuinen taapero läiskii lätäkössä. Aikuinen vieressä yrittää suostutella lasta nousemaan, mutta lapsi vastaa olevansa kala.

Uotila viestittää juuttuneensa ruuhkaan. Lopulta hän harppoo luokseni puiston poikki ja nyökkää lyhyesti. Tunnistan kasvot kuvista, mutta olen kirjeiden perusteella odottanut kiivaampaa olemusta ja kovempaa ääntä. Hän kysyy heti, tuleeko myös Lauri Lindén mukaan tapaamiseen, ja pettyy silminnähden, kun vastaan kieltävästi. 

Menemme pieneen leipomokahvilaan. Otan vihreää teetä, Uotila latten. Pöydässä hän katsoo silmiin ja vastailee niukasti, hymyttä. Hänen kielensä on huoliteltua, melkein virkamiesmäistä. Uotila haluaa heti tietää, minne ja miksi olen journalistina kirjoittanut. Yritän keventää tunnelmaa ja etsiä välillemme yhteyttä vitsailemalla opiskelijaelämän niukkuudesta ja lisätienestien eduista.

Kun kysyn unelmista, Uotila mainitsee perheen. Yllätyksekseni hän ei halua pyrkiä eduskuntaan, vaikka ehdokkaaksi on jo kysyttykin. Haaveissa siintää ura yritysmaailmassa. Vaikka Uotila kuuluu kokoomusnuoriin, hän kieltää sitoutuvansa mihinkään ismiin. Hänen mukaansa kokoomuksen kanssa arvot kohtaavat, mutta ”ideologia vapauttaa ihmisen oikeasta ajattelusta”.

Poliittisiksi esikuvikseen hän nimeää kokoomuksen entisen europarlamentaarikon Eija-Riitta Korholan ja Yhdysvaltain historian kansalaisaktivistit Martin Luther Kingin ja Rosa Parksin. Rotuerottelun vastustajista puhuttaessa Uotila nojaa eteenpäin, ja häneen syttyy miltei paatoksellista tenhoa. Toisaalta kansalaistottelemattomuutta harjoittavaa Elokapinaa hän on kutsunut Twitterissä muun muassa ”aikuisvauvoiksi”. 

Ajaudumme väittelemään siitä, millainen kansalaistottelemattomuus on hyväksyttävää. Uotila naulitsee katseensa minuun ja lyhentää lauseensa tokaisuiksi. ”Noinkin voi ajatella”, hän vastaa usein, ja jään paikoilleni sutimaan. Aihe vaihtuu joukkoliikenteen maksuista koulujen rahoitukseen ja hävittäjähankintoihin. Huomaan pian, että vaikka kirjeissä halusin ymmärtää, kasvotusten haluan voittaa. Kumpikaan ei luovuta.

Lopulta vaihdan suuntaa ja kysyn, saako Uotila Twitteristä konkreettisia onnistumisen kokemuksia. Onko hän jostain twiitistään erityisen ylpeä?

Uotila ilahtuu kysymyksestä. Hän mainitsee twiitin, jossa harmitteli bensan hintaa. Kommentoijat olivat suositelleet kouluun pyöräilyä.

”Laitoin seuraavan twiitin, jossa kutsuin kenet tahansa pyöräilemään kanssani marraskuisena pakkasaamuna 40 kilometriä kouluun”, hän kertoo. ”Ja eräs vasemmistolainen, Joonas Olli kavereineen, tarttui tarjoukseen. Lähdettiin sitten aamulla sateessa matkaan kello 5.50. Ikävä kyllä ei ollut pakkasta vaan neljä astetta plussaa.”

Pyöräretkeä muistellessaan Uotila muuttuu jutustelevaksi. Käy ilmi, että olemme molemmat kiihkeiden väittelyjen ystäviä. Sanon ääneen, etten osaa päättää, olenko tekemässä henkilökuvaa vai todistamassa vastustamaani aatetta vääräksi. Uotila kuuntelee ja nyökkäilee tasaisesti.

Mutta kun kysyn Uotilan poliittista ajattelua kannattelevista perusarvoista, hän palaa twittermäisiin kärjistyksiin. ”Oikeus omistaa on ehkä tärkein ihmisoikeus”, hän toteaa. ”Myös orjuuden vastaisuus liittyy siihen. Ihmisellä pitää olla oikeus omistaa oma kehonsa.”

Mistä Uotila ammentaa vaikutteensa, ellei klassisen liberaalista talousajattelusta, siis ideologiasta? 

”Toki suurin osa ihmisten ajatuksista on muilta pöllittyjä, mutta ideologiaksi ajattelu menee silloin, kun asioita ei enää nähdä erillisinä kysymyksinä”, hän vastaa. ”Olen ehdottomasti individualisti.”

Haluan tietää, mistä aiheesta Uotila kirjoittaisi kirjan, enkä ylläty, kun hän kallistuu pamfletin suuntaan. Uotila ylistää paperikirjoja esineinä, ja saan tilaisuuden vitsailla konservatiivisuudesta. Tunnelma on rentoutunut lähes kaverilliseksi.

Lähtiessämme Uotila ostaa vielä pullon artesaani­glögiä ystävälleen joululahjaksi. Hän kysyy ohjeita lähimpään metroon. Sade on yltynyt.

Muutaman päivän kuluttua tapaamisesta saan Uotilalta kirjeen. Postimerkissä on taas Suomen lippu. Tekstiin tulee tapaamisemme jäljiltä uusi, tuttavallisempi sävy.

Ajatus siitä, että kaaos, sattuma ja moneus ympäröivät meitä, on oikeansuuntainen. Emme toimi yksin tässä maailmassa, olemme joskus muiden armoilla. Ajattelen kuitenkin, että paras lääke kaaos­­ta vastaan on tasapainoinen elämä, jossa navigoidaan omien periaatteiden mukaan. Ideologia ei ole vastaus kaaokseen, päinvastoin. Se on hyvin usein sen alku.

Usein ideologia on kietoutunut identiteetin ympärille. Esimerkiksi politiikassa väärän tahon esittämä hyvä idea teilataan usein, jos se jää hyväksyttävän ideologian ulkopuolelle.

Meillä ei tietenkään ole ultimaattista vapautta. Biologia, sattuma ja luonto ovat sen tiellä – ja hyvä niin. Ihminen on kuitenkin vastuussa itselleen, ja vapauteen kuuluu oikeus tehdä omaa vapautta rajoittavia sopimuksia. Kulttuuri ja perhe ovat siis hyvin yhteen sovitettavissa vapauden kanssa.

Haluan, että nuorten kustannuksella eläminen loppuu niin talouden kuin ympäristönkin suhteen. Julkisen sektorin kokoa on pienennettävä, jotta voimme jatkossakin turvata sen kestävyyden. Päiväkodit, koulu, turvallisuus, infra, sosiaaliturva. Ne ovat kaikki asioita, jotka tekevät Suomesta maailman parhaan maan. Pidetään siis niistä huolta.

Uotilan sävy on miltei presidenttimäinen. Mietin, onko Twitter niin vaikutusvaltainen areena, ettei siellä vaikuttavan enää tarvitse asettua ehdolle tullakseen kohdatuksi kansan äänenä.

Tapaan myös Lauri Lindénin puolityhjässä kahvilassa marraskuun lopulla. Hän on hiljaisempi ja tyynempi kuin odotin. Lindén välttää katsomasta silmiin ja asettuu istumaan minusta poispäin mutta hymyilee usein. Hän kertoo Twitterin olevan sosiaalisen elämänsä keskeinen osa. Vaikeampaa on puhua herkistä asioista kasvotusten, jopa omalle äidille. 

Kysyn, mitä Lindén ajattelee Twitterissä usein esiintyvistä kommenteista, joissa hänen pelätään luisuvan oikealle. Hän pyörittelee päätään, ja korvakoru kimmeltää kuin pieni joulu­koriste. Vaikuttaa selvältä, että samaa on kysytty ennenkin. Lindén ottaa aiheeseen ironista etäisyyttä. Twitter-kansan huoli hänen poliittisesta asemoitumisestaan osoittaa hänestä lähinnä sen, ettei oikeiston ja vasemmiston ajattelua tunneta tarpeeksi syvällisesti.

Kun kysyn, onko ajatus ideologioihin sitoutumattomuudesta Lindénille ja Uotilalle yhteistä, Lindénin rennosti nojailevaan hahmoon ilmaantuu ankaruutta. 

”On vähän oikeistolainen juttu väittää olevansa itsenäinen, rationaalinen ajattelija”, hän sanoo. ”Totta kai ideologia vaikuttaa ajatteluuni. Mutta pidän ajatuksesta, että pyritään ottamaan asiat erikseen toisin kuin konsensusvetoisessa puoluepolitiikassa. Täysin ideologian varassa ei voi mennä.”

Kuten Uotila, Lindénkin vaikuttaa kirjoittamaansa tekstiä pehmeämmältä ja harkitsevammalta. Twittermäisiltä sen sijaan tuntuvat tiiviit kannanotot, jotka on kuin tehty jaettaviksi ja jonkun toisen seinällä kauhisteltaviksi.

”Oikeisto–vasemmisto-akseli on edelleen tehokkain tapa jaotella ihmisiä”, hän sanoo. ”Vaikka jakolinjoja on tullut lisää, suurin osa politiikasta liittyy rahan jakamiseen eli talous- ja sosiaalipolitiikkaan.”

Tai: ”En varmaan ikinä voisi asua omakotitalossa. Olen myös aina vierastanut kansallisidentiteettiä ja kannattanut jääkiekossakin mieluummin Venäjää kuin Suomea.”

Twitteriin hän sanoo suhtautuvansa kuin työnä, johon menee tunteja päivässä. Kokeeko Lauri Lindén siis olevansa influensseri?

Vastaus on välttelevä: Lindén ei haluaisi ajatella itseään influensserina mutta epäilee olevansa sitä silti.

Keskustelu Lindénin kanssa pulppuilee, mutta emme oikein pääse pureutumaan syvemmälle aiheisiin. Lopulta kysyn Lindéniltä, onko jotakin, mitä en ole osannut kysyä, mutta joka on silti tärkeää. Lindén miettii pitkään. Ajaudumme taas jutustelemaan, mutta pian hän keskeyttää ja haluaa palata kysymykseeni.

”Olen romantikko”, Lindén sanoo. ”Uskon rakkauteen ensisilmäyksellä. Ja Jumalaan. Mutta en nosta uskoani esille, koska en halua profiloitua politiikassa sen kautta. Vaikka olisikin hyvä, että poliitikoista uskonsa puolesta puhuisivat muutkin kuin Päivi Räsänen.”

Kiitän Lindéniä haastattelusta. Yhtäkkiä tapaamisen tunnelmassa on samaa määrittelemätöntä haikeutta kuin hänen kirjeissään.

Marraskuun lopussa pakkanen kiristyy pääkaupunkiseudulla. Ylen Marja Sannikka -ohjelmasta noussut rasismikohu pyörittää mediaa viikon päivät, ja n-sana trendaa Suomi-Twitterissä. Facebookin emoyhtiöstä on tullut Meta. Yhdysvalloissa oikeusviranomaiset tutkivat Instagramista vuotaneita tietoja sovelluksen yhteydestä nuorten syömishäiriöihin, masennukseen ja jopa itsemurhiin.

Joulukuun ensimmäisenä aamuna saapuu Lauri Lindénin kirje. Postimerkin ahven on vaihtunut suomenhevoseksi. Lindénin kirjeen sävy tuntuu tapaamisen jälkeen aiempaa ironisemmalta, mutta tekstissä on silti hänelle tunnusomaista arvokkuutta.

Tätä kirjoittaessa olen pitänyt Twitterin hiljaisemmalla, Lindén aloittaa. Politiikkaa ei ole tullut kauheasti mietittyä. Mutta toki olen päivittänyt elämääni sinne. Kyllähän jonkinlainen roti pitää säilyttää. Voi tosin olla, että heikon viikon johdosta en enää ole marraskuun Pinnalla-tilaston kärjessä.

Vakavammin: Twitter on sosiaalisen ympäristöni keskeisin osa, ja olen saanut sieltä valtavasti voimaa elämäni vaikeimpana aikana. Twitter ikään kuin pysähtyi hetkeksi puimaan ongelmiani. Kun ilmoitin olevani kunnossa, jatkettiin normaalisti. – – Tässä on esimerkki Twitterin hyvistä puolista. Tukea sieltä saa.

Lindén myöntää, että Twitter on täynnä julkisuushakuista egojen mittelyä, mutta keskustelu siellä ei hänestä eroa politiitikkojen vaalikampanjoista tai televisioväittelyistä.

Twitter toki avaa ovia kiusallisille ”uusille” ilmiöille (Trump), mutta myös Arabikevään kaltaisille mahdollisuuksille. – – Poliitikko tarvitsee näkyvyyttä. Parempi puhua paremman keskustelu­kulttuurin puolesta Twitterissä sisällä kuin ulkona. – – Täytyy myös muistaa, että twitterkäyttäjiä on Suomessa lähemmäs miljoona. Sinne mahtuu läpileikkaus kansasta. Twitterin sisällä on monta eri Twitteriä ja keskustelumallia. 

Twitterissä on toki kohuhakuista, ja olen osin jäänyt itsekin sen orjaksi. On käynyt selväksi, että tarvitsen muitakin kanavia. Twitter on ponnahduslauta muille politiikan areenoille.

– – Haluaisin nähdä maailman, jossa kaikilla on yhtä paljon ja kaikki ovat yhtä vapaita. Maailma, jossa kaikki on jokaiselle yhtä solidaarisia kuin omalle perheelleen. Ei sotia, ei rajoja, vaan kaikki ovat yhtä. – – Yksinkertaisesti sellainen maailma, jossa jokainen voi ainutkertaisen elämänsä aikana ainakin pyrkiä nousemaan täyteen kukoistukseensa. Se on unelmani.

– – Hän [Che Guevara] oli minulle, Sartren sanoin, täydellisen ihmisen prototyyppi. No, eihän hän sitä ollut. Hän ei ollut aikansa synkistä kahleista irti. Mutta hänellä oli samanlainen unelma kuin mulla. Hän meni sen eteen paikkoihin, joihin ei olisi tarvinnut ja lopulta kuoli sen takia. Ja vaati itseltään aina enemmän kuin muilta. Hän ei kumartanut edes sosialismin suuria johtajia. Häntä parempi on helppo olla, toisaalta häntä parempi on vaikea olla.

Lauri Lindén

Taittelen kirjeen takaisin kuoreen ja katselen postimerkin hevosta. Kirjeenvaihdon päättäminen Lindénin ja Uotilan kanssa aiheuttaa haikeuden puraisun.

Vaikka seuraan molempia Twitterissä, eivät heidän twiittinsä tunnu minulle sen läheisemmiltä kuin ennenkään. Kirjeet sen sijaan ovat siistissä pinossa pöytälaatikossani. Niiden postissa muhjaantuneita nurkkia vasten Twitterin naljailu tuntuu yhä keinotekoisemmalta. Mietin, onko kirjeenvaihto saanut minut luisumaan vahingolliseen konservatismiin ja valheelliseen nostalgiaan.

Twitterissä en ole saanut uusia tykkäyksiä niin pitkään aikaan, että sovellus alkaa lähetellä minulle ilmoituksia toisten tykätyimmistä twiiteistä. Kytken ilmoitukset pois päältä ja palaan vanhojen suomalaisten kirjeiden pariin. Terveyttä, vaurautta ja onnea toivotaan yhtä lailla niin poliittisten vankien, runoilijoiden kuin valtionjohdonkin viesteissä. Poliittisia ja arkisia haavekuvia ruokitaan kuin tamagotcheja tai algoritmeja.

”Kynän täytyy pyöriä ja mielen voittaa vaikeuksia, jos mieli ollenkaan pärjätä päätäni tästä ensi syksyyn”, kirjoittaa Eino Leino vuonna 1909.