Puheenaiheet
Apu

Laura Malmivaara kuvaa kiinnostavia persoonia: Inka Kallén

Laura Malmivaara kuvaa kiinnostavia persoonia: Inka Kallén

Inka Kallén tuli jo teininä kaikille tutuksi Mirja Mäkimaana. Nuorena aloittanut näyttelijä erottuu kilpailuhenkisellä alalla ottamalla kaikki huomioon.
Teksti Laura Malmivaara
Kuvat Laura Malmivaara
Mainos

Inka Kallén, 36, tiesi jo pienenä, että näyttelemisestä tulee hänen juttunsa. Joskus sen vaan tietää. Pian Inka sai toteuttaa unelmaansa Kotikadussa. Inka näytteli sarjassa vuosina 1995–2001 ja palasi 10 vuoden tauon jälkeen sarjaan vielä 2011–2012. Voi sanoa, että Inka on kasvanut näyttelijäksi ja naiseksi kameran edessä. Sarjaan on taltioitunut kokonainen nuoruus.

Miten se on vaikuttanut Inkan suhteeseen itseensä? Voiko kameran edessä piiloutua?

Muistan, kuinka tapasimme ensimmäistä kertaa Ylen vanhassa studiossa Tähtitorninmäellä. Näin, että Inka ei turhaan hötkyillyt, hän kuunteli ohjeita ja sisäisti ne vähäeleisesti. Hän oli selvästi tottunut elämään kuvausryhmän ja fiktiivisen perheensä keskellä. Roolista oli tullut osa Inkan persoonaa. Tai toisinpäin. Raja toden ja fiktion välillä on häilyvä, kun siinä elää vuosia. Perhesarja on arkista ja rauhallista, sen keskellä on helppo kasvaa ja muuttua. Ihmiset pysyvät ympärillä, kulisseista tulee kotoisia ja jääkaapissa olevat eväsleivät jäävät lähtemättömästi mieleen.

Aikuinen Inka on itsevarma

Kohtasimme useasti Kotikadun aikana, mutta vasta muutaman vuoden takainen Presidentti-sarja tutustutti minut aikuiseen Inkaan. Seurasin hänen rauhallista varmuuttaan pääministerin roolissa. Se vaati itseluottamusta, ja sitä Inkalle oli selvästi tullut. Kypsää suoraselkäisyyttä nuoruuden suloisuuden jälkeen. Meillä oli herkullisia kohtauksia yhdessä, haastoimme toisiamme mielellämme ja nautimme vallan tunteesta, jonka roolimme meille antoivat.

Usein jäin vain katsomaan Inkan ihoa, sen läpikuultavuutta, lämpöä. Hän tuntui raikkaalta tuulahdukselta kilpailuhenkisellä alallamme. Hän otti kaikki huomioon ja loi ympärilleen luottamuksen ilmapiirin. Inka katsoi aina suoraan silmiin ja hymyili.

Saman hymyn sain vastaan, kun ajoin Inkan omakotitalolle Tuusulaan kamerani kanssa. Olin suunnitellut, että haluan kuvata Inkan luonnollisena, niin että hänen sisäinen hehkunsa tulisi kauniisti esiin. Halusin, että meidän välinen luottamuksemme näkyisi kuvassa.

– Soitit juuri sopivaan aikaan. Minulla on nyt menossa sellainen itsensä hyväksymisen vaihe. Armollisuus itseäni ja toisia kohtaan.

Liikkuvassa kuvassa on erilaista

Inka on tullut kuvattavakseni suoraan joogasta. Päivä on mitä kaunein. Koira nuolee välillä emäntänsä kasvoja, kun kuvaamme rappusilla. Piipahdamme ulkosaunan oviaukossa ja kävelemme maalaismaisemaa eteenpäin, kunnes Inka keksii vanhempiensa talon rannan. Siellä paahtava aurinko piiloutuu sopivasti. Inka vaeltelee paljain jaloin, pysähtyy aina välillä katsomaan minua kohti.

– Tämä on niin erilaista kuin liikkuvassa kuvassa oleminen, Inka myöntää.

Tässä helposti jäykistyy.

Kaikki korostuu, kun mennään ihan lähelle. Sen olen huomannut itsekin. Jännittyneet huulet, huolestunut otsa… Pienet yksityiskohdat tulevat esiin, kun olemme vastakkain peilin kanssa. Helpottavinta on, kun sen myöntää, silloin paine purkautuu kuin itsestään.

– Pysy liikkeessä koko ajan, neuvon Inkaa.

– Älä pysähdy.

Inkasta kuvaamistani ruuduista valitsen poikkeuksellisesti ihan viimeisen.

Julkaistu: 16.8.2018