Apu

Laura Malmivaara kuvaa kiinnostavia persoonia: Antti Heikkinen

Laura Malmivaara kuvaa kiinnostavia persoonia: Antti Heikkinen
Kun päätyy Antin kanssa Nurmekseen laulamaan karaokea, baari pidetään auki koko yön.
Julkaistu: 22.9.2018

Miehen puku on repaleinen ja hänen likainen hattunsa on aseteltu hiekalle alttarin viereen. Antti Heikkinen on polvistunut viereeni rukoilemaan. Minä polvistun myös. Tunnen hyttysiä nenänvarressa, mutta hetki on liian hauras niiden huitomiselle.

Antti nousee jaloilleen ja kehottaa kaikkia veisaamaan lopuksi Paavon virren. Viisisataa ihmistä katsomossa nousee ylös ja aloittaa. Seisomme koruttomasti toisiamme vasten, me lavalla ja katsomo vastapäätä. Aholansaari aukeaa ympärillämme ja Syvärin järvi kimmeltää selkämme takana.

Pari vuotta aiemmin olin paiskannut kättä tämän Paavo Ruotsalaisen jälkeläisen kanssa. Meihin molempiin oli puhallettu körttiläistä henkeä ja se virtasi moneen suuntaan. Antti kirjoitti, näytteli ja ohjasi teatteria. Minä pyörin kameran molemmilla puolilla enkä osannut koskaan vastata kysymykseen, kumpi on mieluisampaa.

– Nii myö ollaan vähä semmosia sekatyöhenkilöitä, Antti hymyili.

– En tiijä, se suutari pysyköön lestissään -sanonta on aika tyhmä. Jos suutari pystyy vaikka ompelemaan hyvän takin, minkäs takia se ei sais sitä ommella.

Takkeja on sitten tullutkin. Romaaneja, rooleja, dramatisointeja ja elämäkertoja. Anttia tahti ei ole huimannut, päinvastoin. Kirjoittaminen on tapa olla, muita vaihtoehtoja ei oikein ole. Näytteleminen taas on tuonut sopivaa vastapainoa autotallissa yksin kirjoittamiselle. Onhan se samaa intohimon tyydyttämistä.

– Ainut vaan, että kirjottaessa niitä hahmoja on päässä enempi kun lavalla ollessa.

Antti soitti ja pyysi nappaamaan kameran ja hyppäämään junaan. Ja kun Antti soittaa, voi päätyä minne päin Suomea tahansa. Yleensä Nilsiään, mutta sillä kertaa Pohjois-Karjalaan. Lieksan juna-asemalla minua odotti kaksi kirjailijaa, Antti Heikkinen ja Heikki Turunen, molemmat tupruttelivat tupakkaa. Paljon muita ei sitten ollutkaan.

Autossa soi Jaakko Teppo ja eväänä oli lämmin Sandels. Matkasimme läpi maalaismaiseman, ja minä kuvasin muistoja, tapahtumapaikkoja. Antti suomensi sen mitä en Heikin puheesta ymmärtänyt, ja sitä oli paljon.

– Se johtuu savolaisten kohalla siitä, että se oli niin pitkään rajaseutua ja jollakin piti puolustautua sillon kun kasakkajengi tuli tökkäämään kylää tuleen. Aseita ei ollu, niin kieli kehittyi.

Päädyimme illan hämärtyessä karaokeen. Nurmeksen Pub Pena oli kuin suoraan suomalaisesta elokuvasta. Antti lauloi Rosvo-Roopea ja minä Taiskaa. Penan oli pidettävä paikka auki koko yön, koska lauluja riitti. Ja juttuja.

Aivan kuin olisin Antin kirjojen henkilöiden keskellä, sitkeiden ja hauskojen henkilöiden ympäröimänä.

Kun sitten kohtaa savolaisen kirjailijan Helsingin Punavuoressa, voisi kuvitella, että se on jotenkin toisenlaista. Antti Heikkisen kanssa niin ei kuitenkaan käy. Silmissä välkkyy sama ilkikurinen pilke ja kieli pysyy yhtä terävänä. Antin koti ei ole pitäjästä tai paikasta kiinni. Se kulkee mukana. Kun säilyttää tuntuman omaan maahan ja sen ihmisiin, ei voi eksyä.

– On mulla sulle muuten yks ehdotus… Antti aloittaa, enkä edes uskalla arvailla, mitä se koskee.

Kommentoi »