Image

Lauluja pimeästä, Imagen kansijuttu Mirel Wagnerista



Lauluja pimeästä, Imagen kansijuttu Mirel Wagnerista

Mirel Wagnerin kauniit laulut karmivat selkäpiitä. Ideoita niihin hän saa sarjamurhaajista ja kauhuelokuvista. Wagner itse ei pelkää enää  niin paljon kuin ennen. Vähän kuitenkin.
Teksti Joanna Palmén
Kuvat Aki Roukala

Mirel Wagnerin kasvoilta ei voi lukea mitään siitä, mitä hänelle kahden viime vuoden aikana on tapahtunut.

Espoolainen 24-vuotias laulaja on julkaissut esikoislevynsä ja saanut äänestään loistavat arviot suomalaislehtien lisäksi muun muassa Time Magazinessa, The Guardianissa, Mojossa, The New York Timesissa, Village Voicessa, USA Todayssa, The Timesissa, Der Spiegelissä ja Voguen nettisivuilla. Häntä on verrattu Leonard Coheniin, PJ Harveyhin, Nick Caveen ja Billie Holidayhin. Levy-yhtiöt American Recordingsista Sub Popiin ovat kyselleet hänen peräänsä. Keväällä hän kiersi Ranskassa. Häntä haastateltiin suorassa lähetyksessä France24-kanavalla – edellisenä iltana samalla paikalla haastateltiin Coldplayn Chris Martinia. Nyt hän on lähdössä kolmiviikkoiselle Yhdysvaltain-kiertueelle.

Hän on tyyni ja korostetun eleetön.

Mirel Wagner ei haastatteluissa rupattele mukavia, vaikka mikrofonia kuinka työntäisi suuhun. Hän on jopa niin vähäsanainen, että ulkomaiset pr-ihmiset ovat lähettäneet harmistuneina haastatteluvastauksia takaisin levy-yhtiöön uudelleenkirjoitettavaksi. Että ei me tällaista tilattu.

Keikoilla hän kävelee mikrofonin ääreen, istuutuu, tervehtii hymyttömästi ja alkaa näppäillä kitaraansa. Hän sulkee silmänsä. Hänen äänensä on tumma, syvä ja täysin odottamaton. Melodiat ovat yksinkertaisia ja kauniita. Sanat kertovat itsemurhasta, syntien lunastamisesta, mustasta vedestä, kuolleen miehen vihkimättömästä morsiamesta, mätänevän ruumiin rakastelemisesta. Viimeksi mainitusta hän lausuu No Death -kappaleessa sointuvalla englannillaan näin:

My baby has a swollen face / long stiff limbs / them eyes are black pits / of a place where I’ve been / her hair is long / still smells like mud / she -answered to my kiss / with a rotten tongue / no death can / tear us apart. 

Yleisö hiljenee, unohtaa siemailla kaljaansa ja tuijottaa vain lumoutuneena Mirelin kasvoja. Kananliha, selkäpii, väristykset.

Kappaleiden välissä Mirel puhuu korkeintaan muutaman sanan. Se riittää.

Mirel ei muista varmasti, mutta No Death saattoi saada innoituksensa Ted Bundysta. 

”Ted Bundy piti ruumiita jossain kaivossa tai muussa piilopaikassa, ja kävi rakastelemassa niitä säännöllisesti, vaikka ne olivat jo ihan mädäntyneitä”, hän kertoo.

Sarjamurhaaja-raiskaaja-nekrofiili Ted Bundy teloitettiin Floridassa vuonna 1989 tuomittuna kolmestakymmenestä murhasta.

”Se oli politiikassa mukana ja all American sweetheart, tykätty, valkoiset hampaat ja hyvännäköinen, mutta se oli ihan sekaisin. Mua kiehtoo sekin, että miten ihminen voi pitää yllä sellaista kulissia. Ja kuinka monella meistä on sellainen kulissi?”

Sarjamurhaajat kiinnostavat, mutta heidän pitäminen esillä populaari-kulttuurissa on tietenkin ongelmallista, Mirel huomauttaa.

”En itsekään tiedä, miten siihen suhtautuisi. Että lähteekö leikkiin mukaan. Koska sitähän ne haluavat.”

Ala-asteikäisenä Mirel Wagner lainasi kirjastosta kirjan, jossa selitettiin kaikki yliluonnolliset ja pelottavat asiat zombeista muumioihin. Sitten hän lainasi pikkuvampyyrikirjoja ja pian Stephen Kingin Uinu, uinu lemmikkini. Se oli pelottava kokemus. Että pelkillä sanoilla voi saada aikaan niin vahvan pelon!

”Kirjoissa kaikki tapahtuu sun päässä. Ne on vaan kirjaimia ja niistä tulee lauseita ja sitten muodostat omassa päässä sen kuvan. Se voi jäädä riivaamaan. Se mua kiehtoo.”

Viimeksi Mirel osti Lontoosta Edgar Allan Poen kootut teokset. Hän katsoo paljon kauhuelokuviakin, mutta ne ovat eri asia: niissä pelko on jonkun toisen visualisoimaa. Hänellä on telkkari auki oikeastaan aina, taustakohinana. Suosikkisarjoja ovat True Blood ja The Walking Dead – joka kylläkin on huono sarja, mutta siinä on zombeja.

”Zombit ovat vaan jotenkin alkukantaisia. Niihin liittyy paljon kysymyksiä… Miksi ne haluaa syödä aivoja? Jossain leffassa oli semmoinen selitys, että zombit ovat vaan nälkäisiä. Kun ne ovat saaneet syödäkseen, ne rupeavat tekemään tavallisia asioita, etsivät rakkautta tai jotain.”

Mireliä harmittaa, että zombeista on tullut trendi.

”Zombit on uudet vampyyrit. Mikä on vähän harmi. Tykkäsin vampyyreista jo ennen kuin niistä tuli piipittäviä teinipoikia. Jos vampyyreista ensimmäiseksi tulee mieleen joku Edward…” Mirel pyörittää silmiään. Edward on Twilight-sarjan tähtivampyyri.

”Jos joku asia tulee trendikkääksi, siitä menee vähän maku. Mut ehkä vampyyrit kuvastavat tätä aikaa, nuoruuden ihannointia.”

Toisaalta ovathan Bela Lugosi ja muut vampyyrikauhun klassikotkin omalla tavallaan vähän naurettavia, hän lisää.

Mirel ei pidä uusista ”super-raivo-viirus-zombeista”, jollaisia on esimerkiksi elokuvassa 28 päivää myöhemmin. Hänestä zombien pitää olla hitaita, ja niitä pitää olla monta. Siitä syntyy niiden painostavuus.

”Zombit haluaa ostoskeskukseen.”

Kerro lisää.

”Siellä vietetään aikaa, siitä on tullut yleinen tori. Se on vaan ainut muistikuva mitä niillä on, pitää tuhlata rahaa.”

Näin käy vielä monta kertaa: Mirel aloittaa jutun, melkein lipsauttaa jotain, joka kuulostaa kiinnostavalta alulta. Luo vähillä sanoilla tunnelman ja omituisen tilanteen. Sitten hän vaikenee.

Vähillä sanoilla voi kertoa paljon. Mirel ei halua selittää laulusanoituksiaan puhki eikä edes muista niiden syntyprosessista paljon. Mutta näin se yleensä menee:

”Mulla on joku idea tai tunne, jota yritän saada sanoiksi. Mahdollisimman yksinkertaisesti. Mitä vähemmillä sanoilla sen pystyy välittämään, sen parempi. Silloin tunne pysyy vahvana.”

Enää kauhukirjat ja -elokuvat eivät pelota samalla lailla kuin lapsena, ja se on Mirelistä oikeastaan surullista. Pelko on tunnereaktio, jollaiseen hän pyrkii musiikillaankin.

”Kaikkein pelottavin on toinen ihminen. Ei vampyyreja ole olemassa eivätkä ne tapa. Ihminen tekee kauheita asioita toiselle ihmiselle.”

Lähikirjastosta löytyi muutakin: Skip Jamesin, Mississippi John Hurtin, Hope Sandovalin, Muddy Watersin ja muiden blues-suuruuksien levyjä. Mirel Wagner on soittanut kitaraa ja kirjoittanut omia kappaleita 13-vuotiaasta ja innostui jo varhain bluesista. Hän ei suoranaisesti haaveillut muusikon urasta, sillä ei uskonut olevansa kyllin hyvä. Hänen äänensä ei ollut sellainen kuin hän ajatteli että sen pitäisi olla. Koulussa hän säesti muita mutta ajatteli mielessään, että laulaisi itse paremmin. Tunteella. 

Mirel on pienenä adoptoitu espoolaiseen perheeseen Etiopiasta, ja komea sukunimi on peräisin saksalaiselta isoisoisältä. Paljon muuta hän ei perheestään halua kertoa.

Noin viisi vuotta sitten Mirel näki lehdessä ilmoituksen, että ravintola Semifinalissa kerran kuukaudessa järjestettävällä Samettiklubilla saa kuka vain nousta lavalle esittämään haluamiaan kappaleita. Esiintyminen pelotti, ja hän joutui keräämään rohkeutta muutaman kuukauden. Lopulta hän pyysi kaverinsa mukaan laulajaksi. He esittivät muutaman Mirelin kirjoittaman kappaleen, mutta ei niitä, joita Mirel piti parhainaan.

Kun kaveri lähti kotiin, Mirel jäi miettimään, uskaltaisiko hän nousta lavalle vielä uudelleen yksin, vetämään ne parhaat biisit. Kyllä hän uskalsi.

Paikalla ei ollut tv-kameroita, stailaajia eikä tuomaristoa.

Joku tuli kuitenkin kehumaan. Se rohkaisi.

”Se on kuitenkin yllättävän tärkeää, että jotakin koskettaa.”

Hän alkoi käydä Samettiklubilla ja myös Club Libertén Maanantai-klubeilla. Kesäkuussa 2010 musiikkikirjoittaja Jean Ramsay, joka oli käynyt katsomassa miltei jokaisen Mirelin esiintymisen, kirjoitti Rumban nettisivuille ”sen jutun”, kuten Mirel sitä nyt kutsuu.

Se ylisti Mirel Wagneria ja sen otsikko oli Parasta tuhanteen vuoteen.

Mieleen nousee Leonard Cohenin debyytin pölyiseltä kuulostavat kappaleet. Lauluja getosta, keskitysleirien tuhkasta. Vaikuttavaa. Silmät kiinni, suu aivan kiinni mikrofonissa, tyttö alkaa laulaa. Ei korkealta kailottaen, ilman maneerin maneeria, vaan kuin kuiskaten, hyvin tummalla ja toteavalla äänellä. Jumankauta, Billie Holiday, on ensimmäinen ajatukseni.

Mirel suhtautui saamiinsa kehuihin tyylinsä mukaan hillitysti.

”Olin että vau, noinko se näkee mun musiikin, aika hienoa. Laitoin sen mun MySpaceen.”

Hän ei ollut halunnut lähettää demoja levy-yhtiöihin. Hän pelkäsi, että jos itse kolkuttelisi kenenkään ovia, näyttäisi siltä, että olisi valmis muuttamaan tyyliään, tulemaan vastaan päästäkseen pinnalle. Jos taas häneen otettaisiin yhteyttä, hänellä olisi mielestään paremmat neuvotteluvaltit. Hän ei aikonut tinkiä yhtään.

Ei Mirel silti erityisesti yrittänyt tulla löydetyksi. Sisko kannusti häntä laittamaan kappaleita MySpaceen. Sekin oli pelottava myönnytys.

Imagessa pitkään työskennellyt valokuvaaja ja levy-yhtiö Kioskin omistaja Aki Roukala sattui lukemaan ”sen jutun”. Roukala etsi Mirelin -MySpacesta, lähetti viestin ja ehdotti tapaamista.

Mirelillä oli krapula, kun he tapasivat Leppävaaran Glo-hotellissa jäätelöllä. Roukala sai hoitaa puhumisen, eikä Mirel yrittänytkään käyttää neuvotteluasemiaan. Roukalan mukaan hän ei koskaan käytä.

”Mirel on sillä lailla helppo artisti, että hän ei sano ikinä, miten joku asia pitää tehdä. Hän on hirveän välinpitämätön tuotantoa ja tuollaista kohtaan. Mirelillä on tosi vahva visio, mutta hän sanoo vain, jos joku asia ei ole linjassa sen kanssa”, Roukala kuvailee.

Mirelin kirjoittamat kappaleet olivat miltei sellaisenaan valmiita. Levy äänitettiin kahdessa päivässä ja se ilmestyi helmikuussa 2011.

Kun Mirelin kanssa kulkee ratikalla, kävelee kaupungilla ja syö lihapullia, hän on kaikkea muuta kuin salaperäinen bluesleidi. Hän istuu hiljaa ravintolan pöydän ääressä, pyörittelee hajamielisesti ruokaansa ja pohtii pitkään, mitä kysymyksiin vastaisi.

Mirel jätti lukion kesken ja meni taidekouluun mutta on sieltä vähintään tauolla. Viime aikoina hän on innostunut piirtämään luurankoja arkisissa askareissa, vaikka poimimassa kukkia. Ne kuulemma näyttävät hieman samanlaisilta kuin meksikolaiset kuolleiden päivän luurankofiguurit. Mutta niitä ei saa nähdä, ainakaan vielä.

”Ei ne ole vielä siinä vaiheessa, ne on aika teorian puolella. En ole saanut aikaiseksi oikein mitään, kun olen hengaillut niin paljon.”

Mirel tykkää nukkua pitkään, katsoa yhden tähden elokuvia ja hengailla. Hän hengailee baareissa, puistoissa ja poikaystävänsä, taiteilija Jyrki Riekin, työhuoneella. Hengailemalla saa uusia ideoita, hän sanoo.

Mutta miksi piirtää juuri luurankoja?

Mirel kohauttaa olkapäitään, ei hän tiedä. Tai on hänellä montakin eri selitystä.

”Tykkään hirveästi luurangoista ja pääkalloista. Meillä kaikilla on semmoinen. Pääkallo on kuolevaisuuden symboli. Ja sit ne hymyilee, niillä on aina sellainen virne. Ne ovat anonyymeja mutta kuitenkin persoonallisia.”

Mirel näyttää melkein pinnistelevän keksiäkseen perusteluja. Joskus syyt tapoihimme ovat kuitenkin hyvin proosallisia.

”Ja en osannut oikein piirtää naamaa, niin piirsin pääkallon, se oli helpompaa.”

Hän ei ole epäystävällinen eikä vaikuta laskelmoidun välinpitämättömältä indieartistilta. Hän ei ole synkkä eikä salaperäinen. Pikemminkin hän vaikuttaa nuorelta naiselta, jota jännittää.

Jos artisti on lavan ulkopuolella aivan muuta kuin lavalla, hän on herkästi epäuskottava. Mirel tunnistaa riskin, mutta ei ole huolissaan.

”Se voisi olla epäuskottavaa, jos olisin lähtenyt asiaan jotenkin niin, että mä oon tämmöinen synkkä ihminen ja ajattelen asiaa jatkuvasti, ja kuitenkin hymyilen päivät pitkät jossain puistossa. Mua kiehtoo ne asiat, mutta en mä vello niissä.”

Kuka tahansa Mirel Wagnerin keikalla ollut voi vahvistaa, että uskottavuusongelmaa ei ole. Hän kun ei yritä yhtään. Ei tee elettäkään hurmatakseen, esittääkseen, miellyttääkseen. Hän nostaa ravintolassa haarukan suuhunsa yhtä lakonisesti kuin Tavastialla kävelee kitaransa kanssa lavalle.

Siksi hänen musiikkinsa saa kaiken tilan, ja sen se myös ottaa.

Mirel toivoo, että saisi nukkua pitkään, ei niinkään, että hänestä tulisi maailmankuulu artisti. Itseasiassa menestys kiinnostaa häntä niin vähän, että levy-yhtiön johtaja Roukalaa naurattaa.

”Tällä hetkellä noin kymmenen tyyppiä ympäri maailman tekee töitä Mirelin uran eteen, mutta Mirel vaan katsoo niitä leffoja ja piirtää.”

Otetaan esimerkki. Tämän jutun kuvauksissa Mirel näkee läppärin ruudulla omat nettisivunsa. Hän kysyy Roukalalta, missä vaiheessa ne ovat. Roukala vastaa, että ne ovat olleet pystyssä jo vuoden.

”Aijaa. Mikä niiden osoite on?” Mirel kysyy.

Toinen esimerkki. Pian haastattelun jälkeen Mirel lähtee Yhdysvaltain-kiertueelle, jonka vuoksi moni aloitteleva artisti olisi valmis mihin tahansa. Hän kuitenkin keskeyttää kiertueen jo kahden keikan jälkeen, sillä siihen olisi kuulunut liian pitkiä bussimatkoja ja huonoja majoitusjärjestelyjä.

Kun ihmissyöjät ja vampyyrit on hetkeksi unohdettu, kysytään Mireliltä vielä, mitä hän pelkää.

”Mjamjamjam…”, hän miettii. ”Haastatteluja. Vähän kaikkea. Ihmiset ja ulkonäkö ja kaikki. Olen oppinut elämään sen kanssa. Tai ei enää niin… Ehkä mä pelkään jotain kiduttamista. Ennen pelotti hirveästi lavalle meno, mutta ei se enää ole niin kauheaa.”

Hän unelmoi hyvistä kappaleista – ja jostain ihan muusta.

”Jos tapahtuu jotain sellaista, että elän jossain yksinäisessä linnassa erakoituneena… Tuolla on yksi ränsistynyt talo”, hän sanoo ja viittaa läheiselle kadulle Helsingin Eirassa.

Häh?

”Kuvittelen, että siellä on joku erakoitunut pappa, Howard Hughesin tapainen, pitkähiuksinen ja -kyntinen.”

Enempää emme saa siitäkään tarinasta kuulla. ▪

Joanna Palmén on Imagen toimituspäällikkö, jonka mielestä maailman pelottavin elokuva on Scorsesen Cape Fear. Aki Roukala on Hailuodossa asuva valokuvaaja ja levy-yhtiö Kioskin omistaja.

Image 9/2012

Uuden Imagen voit lukea myös digilehtenä.

Julkaistu: 30.7.2014