Laulaja Saija Tuupanen nukkui autossa ilman vöitä, kun hirvi tuli keikkabussin eteen – ”Pelko jäi takaraivoon”

Liikutun yleensä kyyneliin, kun lähden nykyisin lapsuudenkodistani. Huomaan jo lähtöpäivän aamuna omasta äidistäni haikeuden. ­Ikkunassa sitten vilkuttavat Vili-koira ja vanhemmat kyyneleet poskilla. Siitä pihasta ei liikuttumatta lähdetä. Heillä on jo kaikenlaisia vaivoja, ja näemme niin ­harvoin.

Teini-iässä inhosin erityisesti sitä, että minulle ­asetettiin tiukat rajat. Se aiheutti angstia ja koettelin vanhempiani. Myöhemmin olin ylpeä, että minulla oli rajat ja kotiintuloajat. Vaikka se silloin tuntui ärsyttävältä, olin aina ajoissa kotona. Kerran karkasin ikkunasta kaverini kanssa, jonka luona olin yökylässä. Valitettavasti jäimme yöllä kiinni rysän päältä ja tunnustin koko homman äidilleni vapaaehtoisesti.

Minuun jäi pysyvät jäljet, kun kaaduin nuorena mopolla ja poltin jalkani pahasti pakoputkeen. Minulla on vieläkin arpi pohkeessa. Isosti harmitti Adidaksen kolmiraitaverkkareideni kohtalo, sillä nekin paloivat onnettomuudessa puhki.

Kateellisena katson, kun ihmiset osaavat neuloa tai virkata. Haluaisin osata, mutta olen tehnyt yhdet villasukat yläasteella, ja ne olivat aivan hirveät. Itkin ja tein sen kantapään tuhat kertaa. Ehkä vielä vanhoilla päivillä opin.

Pelkään kuollakseni ajamista ilman turvavyötä. En liikahdakaan ilman. Nukuin kerran keikkabussin taka-osassa ilman vöitä, kun aamuyöllä hirvi tuli tielle. Lensin kahdella kuperkeikalla kojelaudan eteen ja iskin pääni ja polveni. Jalassa on vieläkin arpia. Se oli hirveä tilanne. En vieläkään pysty nukkumaan kaikkien kyydissä autossa. Pelko jäi takaraivoon.

Hermoni menevät liikenteessä, kun joku ajaa vierellä ohituskaistaa alle 80 km tunnissa. Se on välillä hermoja raastavaa, kukaan ei pääse silloin ohi. Sitä näkee yllättävän paljon, toki ajan vuodessa tuhansia kilometrejä.

Nykyajan parhaita puolia on navigaattori. Kun aloitin tämän duunin parikymppisenä tyttönä Tuupovaarasta, Suomi tuntui valtavan suurelta paperikartalla. Kyllä oli onni, kun isä osti ekan navigaattorin joululahjaksi. Urani alkuaikoina minulla oli tarkka minuuttiaikataulu, joten ajoin kerran taksin perässä oikeaan osoitteeseen Helsingin keskustassa. Ajoin tolpalle ja pyysin apua, kuski ajoi edellä ja vei minut perille, minä maksoin.

Ensimmäiseksi poistaisin maailmasta sodan, jos olisi sellainen maailmanmahti. Näen sodasta unia nyt, kun se on niin lähellä. Otsikot pyörivät päässäni, ja kaikesta tulee uhkaava fiilis. Ihan kaikkia uutisia en sen vuoksi enää lue.

Antakaa minun edes kerran käydä Jenkeissä. Haluaisin kokea sen kaiken, mistä muut ovat kertoneet. Olen varannut matkan jo kaksi kertaa, mutta kummatkin reissut peruuntuivat. Ensimmäisenä menisin New ­Yorkiin tunnelmaa aistimaan. Haluaisin myös ehdottomasti vierailla Elviksen kotona Gracelandissa.

Sen päivän haluan nähdä, jolloin vietän 40-vuotistaiteilijajuhlaani. Olen kiitollinen laulun lahjasta, jolla saan ilahduttaa muita ihmisiä. Vietän tänä vuonna 20-vuotistaiteilija­juhlaani, ja vuosi on ollut jo tähän mennessä todella tunteita herättävä. Tangomarkkinat antoivat aikoinaan upean mahdollisuuden, mutta ilman tosi kovaa työtä ei saavuta mitään.