Laulaja Anne Mattilan äiti kuoli yllättäen: ”Syksyllä äiti vielä sanoi, että olisipa pian taas kesä”

Anne Mattila, 39, eteni hitaasti, rakennus kerrallaan. Hän asetteli paikkoja talven jäljiltä kuntoon ateljeessaan. Kurkkasi aittaan ja näyttelytilaan. Taidekahvilan ovien aukaisu pelotti. Ehkä olisi nukuttava yön yli.

Tuli seuraava päivä ja Anne avasi lopulta tutun oven ja asteli sen keittiöön.

Tämä taidekahvilan keittiö ja tämä kahvilantiski olivat olleet äidin valtakunta.

Ja nyt äiti oli kuollut, viime joulukuussa, yllättäen. Vielä syksyllä äiti ja Anne olivat vielä yhdessä sulkeneet paikan ja laittaneet kaiken talviteloille.

– Syksyllä äiti oli vielä sanonut, että olisipa pian taas kesä, niin päästäisiin tänne kahvilaan. Sitä kesää ei äidille koskaan tullut, Anne toteaa ääni hieman särkyen.

Nyt Anne käveli äitinsä valtakunnassa ja yritti olla pystypäin.

– Hengitin ja yritin olla toimelias, vaikka olo oli haikea. Sitten kävelin peilin ohi ja ohimennen kiinnitin huomiota ilmeeseeni. Sehän oli samanlainen kuin äidillä! Siinä hetkessä ymmärsin, että minä olen osa äitiä ja hän elää minussa ja sisaruksissa. Sain siitä ajatuksesta suurta lohtua.

Anne muistaa olleensa aina äidin tyttö. Kun äiti teki lähtöä navetalle tai marjametsään, pikku-Anne puki jalkoihin punaiset kumikenkänsä ja porhalsi äidin mukaan.

Maataloa Karvialla pyörittävän emännän päivät olivat täynnä velvollisuuksia; aamuviideltä navettaan, seitsemältä aamupuurot seitsemälle lapselle, sitten pyykinpesua, ruoanlaittoa, pelto- ja navettatöitä. Silti äidillä oli aikaa lapsille.

– Äiti oli ahkera, sydämellinen, auttavainen. Hän ei jäänyt makaamaan suruihin, enkä oikein nähnyt äidin itkevän. Hän sanoi aina, että hymy ei maksa mitään ja sillä pääsee pidemmälle kuin valittamalla.

Annen ura laulajana alkoi jo teini-iässä, ja hän kävi Karvialta keikoilla. Parikymppisenä hän yritti hetkeksi muuttaa Karvialta pois, mutta huomasi aina palaavansa takaisin lapsuudenperheen luo ja maisemiin.

– Menin keikkojen jälkeen auttamaan äitiä navettatöissä. Vapaapäivinä ajoin äidin luo. Äitini oli tuki ja turva, sekä eräänlainen muusani, jolta kysyin neuvoja.

Vuonna 2013 Anne poimi äidin kyytiin keikkamatkalleen Mäntsälän suurlavalle, ajatuksena näyttää tälle jotakin. Kaksikko poikkesi Salvian tilalla, joka oli Karvialla myynnissä.

Nykyisen Taidekahvilan kohdalla oli pieni punainen tupa ja sen pihapiirissä vilja-aitta, josta Anne mietti äidille tekevänsä taidegallerian. Josko äiti voisi pyörittää tuvassa kahvilaa?

– Äiti oli luopunut lehmistä, joten hän innostui ajatuksesta.

Paikasta tuli Annen äidille uusi elämä. Äiti ehti pitää kahvilaa kymmenen kesää.

– Hän rakasti ihmisiä ja keskusteluita. Äiti sanoi minulle, että tietenkin lasten saaminen on tärkein onni, mutta työelämän jakso oli onnellista aikaa myös.

Nyt Annella on edessä ensimmäinen äitienpäivä ilman omaa äitiä. Äitienpäivä on tärkeä päivä, silloin Mattilan sisarukset olivat kokoontuneet yhteen ja nähneet toisiaan ja äitiään.

Nyt kaikki on toisin, kun äiti on poissa.

Anne ei ole vielä sisäistänyt äidin menetystä. Tämän hän huomasi, kun lähetti vanhasta muistista äidille ensimmäisenä uuden kappale- hahmotelmansa.

– Sitten mietin, että saikohan hän sen, kun vastausta ei kuulunut. Aloin soittaa perään, kunnes muistin, eihän äidille voikaan soittaa. Silloin purskahdin itkuun.

Hän istui alas, ja teki tunteistaan kappaleen Hei mitä kuuluu, joka julkaistiin viikko sitten.

Sattumalta Anne kävi viime kesänä äidin kanssa ikimuistoisen keskustelun.

– Kysyin äidiltä, miten selvisit surusta, kun menetit oman äitisi 15-vuotiaana. Äiti sanoi, ettei hän ikinä selvinnytkään. Surun kanssa oppii pärjäämään, mutta sitä ei unohda.

Anne kokee, että vaikka äidin sairasvuoteella ei enää kovin merkityksellisiä keskusteluita käyty, loppuaika oli äidille hyvä.

– Olimme kaikki sisarukset äidin lähellä. Koin myös, että olin ehtinyt äidille tärkeimmät asiat sanoa, sillä olimme niin tiiviisti tekemisissä. Äiti oli aina paras ystäväni.

Viimeisinä viikkoina Anne ymmärsi, miten erityslaatuisen suhteen jokainen lapsi oli äidin kanssa luonut. Myös äidin omanlaiset letkautukset ja huumori kuuluivat vielä kuolinvuoteellakin.

– Sanoin siinä, että minun täytyy perua joulukonsertit, en voi lähteä hänen sairausvuoteelta nyt mihinkään. Siihen äiti sanoi, että minun takiani ette ala mitään perumaan tai jää sohvannurkkaan itkemään, tai tulen kummittelemaan teille.

Anne on aina tiennyt haluavansa lapsen joskus, mutta alkoi haaveilla siitä tosissaan vasta, tavattuaan nykyisen kumppaninsa, bändinsä rumpalinakin toimineen Kari ”Kille” Tenkulan kaksitoista vuotta sitten. Anne oli tuolloin 28-vuotias, ja sisaruksilla alkoi olla jo lapsia.

– Oikean kumppanin löydettyäni aloin pikkuhiljaa minäkin miettiä, että olisipa ihana tuollainen pikkuinen. Sitä ei vaan vuosiin kuulunut.

Sitäkin Anne arvostaa, että äiti ei puuttunut koskaan lastensa parisuhde- tai perheasioihin.

– Äiti sanoi aina, että parisuhteet ovat kolmannen korvapuusti. Hän sanoi minulle joskus vain, että minusta tulisi hyvä äiti, mutta ei kysellyt tai painostanut.

Mutta lasta ei kuulunut. Lapsettomuushoitoihin Anne ei halunnut mennä, vaan alkoi hyväksyä tahattoman lapsettomuuden.

– Yritin ajatella positiivisesti, että kaikkien ei välttämättä saada lasta ja olen onnellinen tästä kaikesta elämästä.

Sitten tuli jouluaatto 2021 ja Anne koki suuren yllätyksen. Olo oli etova, ja hän teki varuiksi raskaustestin.

– Olin unohtanut ostaa miehelleni joululahjan. Ojensin sitten raskaustestiä, että tässä sinulle joululahja. Tietenkin olimme onnemme kukkuloilla.

Elettiin kevättä 2022, kun Annen ja Killen esikoispoika Mikael syntyi.

Poika oli Annen äidille 18. lapsenlapsi.

Lapsiajan onni vaihtui huoleen lokakuussa 2023, kun Annen yleensä toimelias äiti valitti väsymystään. Hän ihmetteli kaulalle ilmestynyttä pattia.

– Sen jälkeen asiat etenivät nopeasti. Piilevänä ollut tauti oli ehtinyt edetä, mutta loppuun asti oli toivoa. Olemme sisarusten kanssa verranneet äidin yllättävää kuolemaa autokolariin – kaikki tapahtui niin nopeasti, että menetystä on yhä välillä vaikea ymmärtää, Anne sanoo.

Nyt äiti ei ole näkemässä tyttärenpoikansa kasvua.

– Mutta mummu elää Mikaelille meidän puheissa. Hän vähän aikaa sitten suukotteli ikkunaa ja sanoi mummu, mummu! Kun äiti kuoli, katsoin omaa lastani. Silloin ymmärsin, että me saamme rakkaita elämäämme, mutta rakkauden hinta on luopuminen.

Sisaruksista on ollut lohtua surun käsittelyssä.

– Olen saanut heistä voimaa. On ihanaa, kun meitä on paljon: soittelemme jatkuvasti toisillemme, että miten jakselet. Suru helpottaa vähän, kun sen tuntemusta voi jakaa. Osaamme kääntää sen voimavaraksi, vähän niin kuin äiti käänsi kaiken aina myönteiseksi.

– Minä olen osa äitiä ja hän elää minussa ja sisaruksissa. Saan siitä ajatuksesta suurta lohtua.

Äitiys on ollut Annelle suuri mullistus. Vaikka Anne sanoo eläneensä hyvin onnellisen lapsuuden, hän ei tietoisesti kasvata Mikael-poikaansa samalla tavoin kun häntä aikanaan kasvatettiin.

– Äiti oli lempeä, mutta tiukka. Varmasti hänen malliaan on minuunkin tarttunut, tiedostamattakin. Mutta teen ratkaisut myös oman elämäntilanteemme mukaan. Tekisi tietysti mieli olla pojan kanssa koko ajan, mutta työ tuo myös tasapainoa.

Anne on myös taiteillut kahden intohimonsa – laulamisen ja maalaamisen – välillä. Anne on aina ollut vahvasti molempia, vaikka julkisen uran alussa häntä ohjeistettiin, että ihmisiä ei sovi sekoittaa usealla eri mielikuvalla.

– Sanottiin, että näin pienessä maassa ihmiset menevät sekaisin, jos alat puhua taiteesta. Vasta 25-vuotiaana uskalsin alkaa pyristellä pelkän laulajan laatikosta ulos.

Nykyään Anne onkin rytmittänyt taidemaalarin ja laulaja-lauluntekijän töitä vuodenkierron mukaan.

Tammikuusta maaliskuuhun hän maalaa, huhtikuussa aletaan availla taidekahvilaa.

Kesäkaudella hän tekee taidekahvilassaan töitä ja jonkin verran festarikeikkoja.

Loppusyksystä jouluun on tiiviimpi keikkajakso.

Äitiysvapaansa aikana hän piti taukoa sekä laulamisesta että maalaamisesta.

– Kun Mikael täytti yhdeksän kuukautta, palasin puolipäiväiseksi töihin kahvilaan. Kille oli pojan kanssa kotona. Yritimme laittaa häntä puolentoista vuoden ikäisenä päivähoitoon, mutta emme sitten raskineetkaan. Mietimme, että keksitään nyt vielä joku muu ratkaisu ainakin siihen asti, kun poika on kolme. Sitten Kille jäi pojan kanssa kotiin.

Äidin menetys ja lähestyvät nelikymppiset ovat saaneet Annen katsomaan elettyä elämää. – En tarvitse muiden hyväksyntää. Kuitenkin tärkeimmät unelmani ja rakkaani ovat neljän seinän sisällä, Anne sanoo.

Viime jouluna edesmenneen äitinsä äänen Anne muistaa yhä elävästi. Ainakin silloin, kun hän astelee aamuseitsemältä kahvilalleen.

– Tapasin huhuilla ovelta äidille hyvät huomenet. Siihen äiti vastasi, että hyvät huomenet olivat jo viiden aikaan! Näitä äidin letkautuksiakin kaipaan päivittäin. Haluan uskoa, että äidin henki on jäänyt tänne jonnekin.