Tällainen on ”Latvian Sveitsi” – Sigulda tarjoaa hurjapäisiä huveja, linnoja ja Baltian suurimman luolan

Tältäkö se tuntuisi, jos osaisi lentää? Ajatus tulee väistämättä mieleen, kun kiitää ilmassa valjaiden varassa, häkkyrässä nimeltä zērglis. Siinä liidetään 50 metrin korkeudessa aikamoista haipakkaa, noin 60 kilometrin tuntivauhtia.

Alapuolella leviävät Latvian Siguldassa sijaitsevan Gaujan laakson vehreät maisemat. Ne voi ylittää täällä myös toisenlaisella ilmalennolla, vaijerin varassa kulkevan keltaisen rata-auton kyydissä. Mutta vatsallaan valjaissa roikkuen kokemus on muutamaa astetta ikimuistoisempi.

Extreme-elämys ei kestä kuin minuutteja, mutta puiden latvojen yläpuolella viilettäessään ehtii tuntea niin avuttomuutta kuin riemua. Keho on saattanut ilmoittaa vastustavansa valjaisiin pujottautumista, mutta mieli on voittanut. Lennon päättyessä laakson toiselle puolelle Krimuldaan olo rentoutuu ja suusta pääsee tyytyväinen huoahdus.

Vaijerikyydin on kehittänyt aikoinaan paikallinen virkamies Aivars Janelsītis. Hän sai idean rakastuttuaan Genovevaan, joka työskenteli sairaanhoitajana Krimuldassa. Janelsītis tarkkaili laakson rinteeltä toiselle lennähteleviä lintuja ja kuvitteli, millaista olisi liitää samaan tyyliin rakastetun luo. Apua ideansa toteutukseen hän sai georgialaisilta asiantuntijoilta, jotka olivat kehittäneet köysiradan Chiaturan kaupungin kaivosalueelle. Siguldan vaijerirata avattiin tammikuussa 1969.

Latvian pääkaupungista Riiasta noin 50 kilometrin päässä sijaitseva Siguldan alue tunnetaan maassa pikku-Sveitsinä, jossa voi retkeillä vehreässä luonnossa. Tai vaikka loikata Gaujajoen yläpuolella benjihypyn.

”Nytkö on isän vuoro?” huudahtaa Marta Kalnina.

Hän on äitinsä Gunan ja siskonsa Evelinan kanssa seuraamassa Alfreds-isän hyppyä. Huimapäiden temput huvittavat paikallisiakin: joen sillalle on kerääntynyt latvialaisen Kalninan perheen lisäksi paljon muitakin uteliaita.

Sillan toisella puolella pilkottaa rinteellä Krimuldan kartano, jonka rakennutti aikoinaan Baltian ylhäisöön kuulunut von Lievenin suku. 1800-luvun puolivälissä valmistuneen kartanon päärakennuksessa toimii nykyään kuntoutuslaitos, mutta paikan kesäpaviljonki on valjastettu hostelliksi. Satunnaiset vierailijatkin voivat maistella keskuksessa kukkaisia viinejä ja tutustua lääkekasveihin.

Tämä Gaujajoen ympäristö muodostaa Latvian suurimman kansallispuiston. Alueelle on tehty runsaasti reittejä kävelijöille ja pyöräilijöille. Matkailulla on Gaujan puistossa pitkät perinteet: ensimmäiset retkeilijät kulkivat täällä kävelykeppeineen jo 1800-luvulla. Historiasta muistuttavat Siguldan pikkukaupungin keskustan kävelykeppipuisto ja matkamuistoina myytävät koristellut kepit.

Kävijöitä houkuttelevat luontopoluille maisemien lisäksi reiteiltä löytyvät nähtävyydet legendoineen.

Tärkeimpiä kohteita on Gutmanin luola. Gutmann tarkoittaa saksaksi hyvää miestä, ja tarinan mukaan luolassa asui hyvä mies, joka paransi ihmisiä paikassa virtaavan lähteen vedellä. Se pulppuaa luolassa edelleen, ja raikkaaltahan vesi maistuu.

Tämä on Baltian levein ja korkein luola. Se on houkutellut kävijöitä vuosisatojen ajan, minkä voi nähdä vierailijoiden luolan pintaan kaivertamista nimistä ja päivämääristä. Vanhin säilynyt kaiverrus on Anna Magdalena von Tiesenhavsenin, vuodelta 1667.

Nykyään luola on tietysti suojeltu arkeologisen ja geologisen arvonsa ansiosta, eikä seiniin saa raapustella.

Muutaman kilometrin päässä luolasta kulkijaa odottaa toinen historiallisesti merkittävä nähtävyys: yli neljänkymmenen hehtaarin laajuinen Turaidan museoalue. Siellä sijaitsee kymmeniä historiallisia rakennuksia, joihin kuuluu keskiaikainen linna. Sen nelisenkymmentä metriä korkeaan, viisikerroksiseen päätorniin voi kivuta kapeita kiviportaita pitkin. Palkinnoksi saa upeat näköalat.

Turaidassa vierähtää helposti pari tuntia. Täällä on esimerkiksi latvialaisen kansanmusiikin henkeä kunnioittava veistospuisto, jossa on noin 30 taiteilija Indulis Rankan veistosta.

Museoalueen sydämessä on ”Turaidan ruusun” hauta, johon liittyy keskiaikainen taru. Romanttisen tarinan päähenkilöt ovat Turaidan ruusuksi kutsuttu paikallinen Maija-neito ja Turaidan linnan puutarhuri Viktor.

Tarina menee näin: Eräänä päivänä Maija saa Viktorin allekirjoittaman kirjeen, jossa häntä pyydetään tapaamiseen luolan luokse. Maija rientää paikalle, koska luolan suulla rakastuneet usein kohtaavat. Häntä on kuitenkin vastassa kirjeen väärentänyt aatelismies Adam, joka haluaa pakottaa Maijan vaimokseen. Maija lupaa antaa Adamille vahingoittumiselta suojaavan huivinsa, jos tämä päästää hänet menemään. Hän kehottaa uhkailijaansa testaamaan huivin toimivuutta. Aatelismies iskee miekkansa Maijan rintaan, ja tämä kuolee. Viktoria syytetään murhasta, mutta hänet vapautetaan. Viktor istuttaa lehmuksen rakastettunsa Maijan haudalle, pakenee maasta eikä palaa koskaan.

”Paikasta on tullut rakkauden ja omistautumisen symboli. Vastavihityt parit kuvauttavat usein itsensä haudan äärellä”, kertoo museossa työskentelevä historioitsija Gunta Zaķīte.

Turaidan seudun arvon ymmärsivät jo sen rautakauden ja keskiajan asukkaat, liiviläiset. He antoivat paikalle nimen Turaida, joka tarkoittaa liivin kielessä Jumalan puutarhaa.

Liivi on viron tavoin suomen sukukieli ja kuuluu suomalais-ugrilaisiin sekä itämerensuomalaisiin kieliin.

Liivi on kieliperheen kielistä uhanalaisin. Viimeinen liiviä äidinkielenään puhunut henkilö Grizelda Kristiņa pakeni miehensä kanssa Latviasta toisen maailmansodan aikana ja dokumentoi viimeiset elinvuotensa äidinkieltään, jota latvialaiset eivät enää ymmärrä. Kanadanliiviläinen Kristiņa kuoli 103-vuotiaana vajaa vuosikymmen sitten.

”Nykyään liivin kieltä ja kulttuuria voi opiskella Latvian yliopistossa. Nuoret ovat muutenkin alkaneet kiinnostua enemmän juuristaan”, kertoo Inita Linde, joka työskentelee Siguldassa makeisia valmistavassa perheyrityksessään.

Vaikka 14 000 asukkaan Siguldan kaupunki ei ole iso paikka, se toimii matkailijalle tukikohtana. Jokunen vuosi sitten kansainvälinen ruoka-alan instituutti IGCAT antoi Riika-Gaujan alueelle vuotuisen Euroopan gastronomisen keskuksen tittelin, perusteena seudun hyvä ruokakulttuuri. Latviassa osataan hyödyntää paikallista satoa.

Inita Linde suosittelee Siguldassa lounaspaikaksi vaikkapa Misters Biskvīts- ravintolaa. Kaupungin pientä keskustaa halkovalta Ausekakadulta löytyy myös Jāņa Tirgus -gastrotori, jossa myydään paikallisia kasviksia ja muita aineksia.

Pääkatu Pils päättyy aukioon, joka vihittiin käyttöön vuonna 2007 kaupungin 800-vuotisjuhlissa. Aukion laidalla pyörii sateenkaaren väreissä hohtava maailmanpyörä kuin vanhassa elokuvassa. Sigulda on satsannut myös kaupungin 1800-luvun lopulla rakennetun uusgoottilaista tyyliä edustavan linnan ja sen keskiaikaisen linnoituksen kunnostukseen.

Linnan alue on samalla kehittynyt käsityöläisten keskukseksi. Sen studioissa ahertaa keraamikkoja, artesaanijäätelön tekijöitä sekä koru- ja hattusuunnittelijoita.

Luonnostaan ja seikkailuhuveistaan Sigulda kuitenkin parhaiten tunnetaan. Matkalla onkin tietysti kokeiltava alueen toistakin vauhtiaktiviteettia. Vaijeriliidon ohella Siguldasta löytyy vuonna 1986 rakennettu kelkkarata. Sen toiminnasta vastaa Danis Dukurs, skeletonin eli mahakelkkailun paikallisten maailmanmestareiden Martins ja Tomass Dukursin isä.

Myös matkailijat pääsevät halutessaan kelkan kyytiin. Talvella voi kokeilla Vučko-rattikelkkaa, kesällä käytettävissä on Varde-kelkka.

”Hypätkää mukaan. Ette unohda kokemusta koskaan”, lupaa ratakyytiä ohjaava Olga Lapsova.

Hän on kelkkaillut vuodesta 1992 lähtien. Lapsova kuulostaa niin vakuuttavalta, että ennen kuin vieras huomaakaan, on tullut pujottaneeksi kypärän päähänsä ja hivuttautuneeksi kullankeltaisen kelkan syliin.

Rata on 1 420 metriä pitkä. Siinä on 16 mutkaa ja 200 metrin jarrutusrata. Kelkka kulkee 85 kilometriä tunnissa.

Niskat ovat kovilla ja kurvit jyrkkiä. Onneksi Lapsova osaa hommansa, ja kyydin lopussa naurattaa.