Apu

Latua! Suomalaisten olympiahistorian nousut ja laskut

Latua! Suomalaisten olympiahistorian nousut ja laskut

Suomi oli vuosikymmeniä maailman johtavia talviurheilumaita, ja Apu-lehti seurasi kansallissankareiden kintereillä. Sitten maailma hiihti, kiekkoili ja hyppeli ohi. Mutta aina on suosta noustu.
Teksti Jorma Lehtola
Mainos

Keväällä 1972 Suomi kokee raskaan kansakunnallisen järkytyksen. Sapporon olympiakisojen ämyreissä ei kertaakaan kajahda Maamme-laulu. Se on itsenäisen maan historiassa aivan ennenkuulumatonta.

Merkit olivat ilmassa jo Grenoblessa 1968, kun hiihtolajeista tuli pelkkää himmeää ja Suomen kultamaineen joutui pelastamaan pikaluistelija Kaija Mustonen

Mitä ihmettä talviurheilun suurmaalle oli tapahtunut? Vielähän se Innsbruckin kisoissa 1964 oli mitalitilastojen kirkas nelonen. Sapporossa 1972 se oli viidestoista 35 maan joukossa. 

Homma oli menossa euroviisuiksi.  

Veikko Hakulinen voitti 50 km hiih­don Oslon olym­pialaisissa 1952. 

Aina siitä asti, kun talviolympialaisia vuonna 1924 alettiin järjestää, Suomi oli maailman valioita. 1920-luvulla Clas Thunberg ja Julius Skutnabb putsasivat luistelumitalit kuleksimasta – Thunbergille viisi kultaa ja kaksi himmeämpää, Skutnabbille värisuora.

Sitten tulivat metsien puuskuttavat miehet puusukset ja rottinkisauvat nitkuen, mustikkamehua rinnuksissaan: Veli Saarinen, Kalle Jalkanen, Klaes Karppinen, Matti Lähde, Sulo Nurmela, Heikki Hasu, Veikko Hakulinen – kuka jaksaisi laittaa voittajat jonoon? Ja kukapa ei muistaisi, että Hakulisen voittoaika Oslon viidelläkympillä 1952 oli 3.33.33?

Tahto on ollut hirveä. Vaikka Tapani Niku katkoi kolme kylkiluuta Chamonix’n kammottavalla 50 kilometrin ladulla, hän toi muutaman päivän päästä Suomelle ensimmäisen talviolympiamitalin, pronssia 18 kilometrillä. Ensimmäisen hiihtokullan suihki Veli Saarinen Lake Placidissa 1932. 

Lainkaan unohtamatta naisia, kun heidän vuoronsa 1950-luvulla tuli: Lydia Videman, Sirkka Polkunen, Mirja Hietamies, Siiri Rantanen. Kuka muu silloin pärjäsi väkivahvoille neuvostovalmennuksen tuotteille, Ljubov Kozyrevalle ja muille?

Vielä 1950-luvulla koko Suomi hiihti – töihin, kouluun, työväentalon tansseihin. Hiihtourheilu vietti viimeisen viattoman vuosikymmenensä, mitä nyt vähän pervitiiniä nappailtiin.

Sitten tulivat televisio, kaupallisuus, varustekilpailu, ja pikkuhiljaa hiihto alkoi muuttua ammatiksi.

Lydia Wideman voitti Oslossa 1952, kun naishiihto oli ensi kertaa mukana.

Apu-lehti käy olympiakisoissa ensi kerran 1960, kun ne Squaw Valleyssa siirtyvät tv-aikakauteen ja sähköiseen ajanottoon. Länsi- ja Itä-Saksalla on yhteinen joukkue – Berliinin muuriin on vielä vuosi aikaa. 

Hiihto on yhä pohjoismaista juhlaa. Norjan Haakon Brusveen voittaa 15 kilometriä ja Ruotsin Sixten Jernberg 30 kilometriä, mutta viestin ankkuriosuudella Veikko Hakulinen kiskoo Norjan kiinni ja Suomi voittaa murskaavalla 0,8 sekunnin erolla.  

Viidenkympin vaativa latu on jo nimetty ”Jernbergin radaksi”, mutta kun pitkin hampain kisoihin lähetetty Kalevi Hämäläinen lähtee ladunavaajaksi, jälki on jäätävää. Kahden vuoden takainen yllätysmaailmanmestari on alta kolmen tunnin yllä-tysolympiavoittaja, Hakulinen kakkosena. 

Jernbergin tappiolle ruotsalaisilla on jo selitys: ”Siksi, että oli suomalaiskeli ja Sixtenillä yskää.”

Naisten viestin vie Ruotsi, mutta Toini Pöysti kirii suomalaiset pronssille. Samaa väriä taistelee Eevi Huttunen 3 000 metrin luistelussa neuvostokiitäjien perässä.

Mäkihypyssä Itä-Saksan Helmut Recknagel vie voiton Niilo Halosen nenän edestä, ja ampumahiihdossa Antti Tyrväinen häviää kullan ruotsalaiselle vain yhden ohilaukauksen takia.

Apu-lehden kannessa on kaksi kertaa peräkkäin olympiauutisia Squaw Valleysta. 

Eero Mäntyranta , ”Mr Seefeld”, voitti kolme kultaa Innsbruckissa 1964.

Innsbruckiin 1964 Apu lähtee omalla reportaasilentokoneella. Se kannattaa, sillä kymmenestä mitalista kolme on kultaa. Niillä Suomi on kärkinelikossa – viimeisen kerran pitkään aikaan. 

Innsbruck on Eero Mäntyrannan ja Veikko Kankkosen juhlaa. Mäntyranta voittaa sekä 15 että 30 kilometriä ja siivittää viestijoukkueen hopealle. Pellon hymyilevä suurmies valitaan myös Mr. Seefeldiksi.   

Kankkonen voittaa normaalimäen ja suuremmassakin vain suomalaisen mäkituomarin nihkeys toiseen hyppyyn vie Kankkoselta kultamitalin.

Naisten kirkkain tähti Kaija Mustonen hankkii luistimilla sekä hopeaa että pronssia. Ladulla Mirja Lehtonen sauvoo vitoselta hopeaa, ja vaivalloinen viestikin kääntyy pronssiksi. Arto Tiainen hyvittää vaisun viestihiihtonsa viidenkympin pronssilla. 

Hiihto ei vielä elätä. Mäntyranta on ”ylimääräinen tullimies” Pellosta, Kankkonen työtön hyppääjä Lahdesta. Mäntyranta saa Järviseltä 3 000 markkaa – suksina, jotka hän voi myydä eteenpäin. Rexin voiteita saadaan, kun muistetaan voiton hetkellä kehaista ”Osmo Hillebrandtin” voitelua. Mutta palkkaa? – ei herran tähden! 

”Hiihdin noin 600 kilpailua, joista tuli 456 voittopalkintoa”, Mäntyranta myöhemmin laskeskelee. Televisioita, mopoja, moottoripyöriä, ompelukoneita… 

Apu-lehti lennättää koneellaan Mäntyrannan kotiin. Vielä kerran ilmassa on hurmosta – poliisiketju ja lentokentän aita pettävät, kun riemusta huutava vyöry uhkaa litistää kaiken alleen. 

OH-APU lennättää Eero ja Rakel Mäntyrannan myös Rovaniemelle, ja sieltä helikopteri jatkaa Pellon urheilukentälle. Koululaiset saavat vapaata, työmiehet rokulia. 

Innsbruckin sankari Eero Mäntyranta palasi Suomeen Apu-lehden reportaasikoneella keväällä 1964

Grenoblesta 1968 alkaa rospuutto. Viisi mitalia tulee, mutta ensi kertaa ikinä Suomi jää ilman hiihtokultaa, naishiihtäjät vallan muutakaan mitalia. Kisat pelastava Kaija Mustonen luistelee kultaa ja hopeaa.  

Kaupungistuva Suomi on alkanut kangistua. Maaseutu hiihtelee Saabin tehtaille ja Espoon lähiöihin. Julkinen liikenne liikuttaa. Sukset pannaan kellariin.   

Grenoblen menestys on harvoilla hartioilla. Mäntyranta hiihtää hopeaa ja pronssia 

ja viestijoukkueen ankkurina 

selättää neuvostosankari Vjatšeslav Vedeninin myyttisessä pronssikamppailussa.

Juha Mieto hävisi sadasosekunnin Thomas Wassbergille 1980.

Sapporossa 1972 hiihtovastuu siirtyy naisille, mutta kultaa ei tule enää mistään.

34-vuotias Marjatta Kajosmaa tuo viidestä mitalista kaksi ja viestiankkurina kolmannen. Miehistä vain ampumahiihtojoukkue puristaa toiseksi ja ”itkuun tirahti Suonenjoen Rauno Miettinen saatuaan vain hopeaa yhdistetyssä”, raportoi Olavi Salmi Avussa.

Kisamatkan kurjuus huipentuu kotimatkalla, kun selostajat Paavo Noponen ja Anssi Kukkonen päätyvät kaapatussa koneessa Adeniin. ”This is your second captain Jussuf al Khatib… tässä on toinen kapteeninne…”

Matti Nykänen voitti suurmäen Sarajevossa, Jari Puikkonen toi pronssia.

Innsbruckissa 1976 puusuksi vaihtuu muoviin ja rottinki terässauvoihin. 

Avun toimittaja Eino Leino aistii Tirolissa ajan apeat tuulet. Olympiakisojen ylle on laskeutunut ”se henki, jota Kansainvälisen olympiakomitean isomahaiset ja suuripalkkaiset herrat yrittävät ainakin näennäisesti poistaa: kaupallisuus on puhjennut kukkaan ja viihtyy loistavasti olympialaisten kylkiäisenä”. Hellaan perinteestä on tullut suuri välinemarkkinatori. 

Suomen sankareita ovat Helena Takalo ja Juha Mieto, vaikkei jälkimmäiselle henkilökohtaista olympiakultaa ikinä suodakaan. Mietaan tykittämä 50 sekunnin johto viestissä kertautuu ja tuo voiton kahden minuutin erolla Norjaan. 

Takalo voittaa Raisa Smetaninan vitosella 1,04 sekunnilla ja häviää kympillä 0,87 sekuntia. Suomalaisfanit huikkaavat valmennuspäällikkö Kalevi Tuomiselle: ”Nyt jos Helenan pissasta löytyy dopingia, sinä Kallu roikut hirressä.” 

Ei löydy. Sen sijaan pronssimitalisti Galina Kulakovasta löytyy ”nenätippojen” jäämiä. Vähäisen huumemäärän takia KOK päästää Kulakovan hiihtämään Neuvostoliitolle viestikultaa. Myöhemmin hän saa vielä Leninin kunniamitalin.

Ampumahiihdon maailmanmestari Heikki Ikola, ampujien kvartetti ja naisten hiihtojoukkue tuovat hopeaa. Ainoan pronssin sauvoo Arto Koivisto 15 kilometrillä.  

1980-luvulla mitalitahti tiivistyy. Lake Placidin keinolumilta hiihtäjät hakevat kahdeksan himmeää mitalia ja mäkimies Jouko Törmänen ainoan kirkkaan, Jari Puikkosen pronssin säestyksellä.  

Hilkka Riihivuori häviää vitosella tutulle Smetaninalle ja kympillä itäsaksalaiselle lääketieteen opiskelijalle Barbara Betzoldille. Vatsataudista toipunut Takalo sauvoo pronssin. Hopeaa tuo myös Jouko Karjalainen yhdistetyssä. 

Suomalaisten kannalta kohtalokasta on se, että ajanottolaitteisiin on keksitty sadasosat. Ne tuovat Juha Miedolle katkeran tappion 15 kilometrillä – Ruotsin Thomas Wassberg on kuusi senttimetriä nopeampi ja Mieto katoaa itkuisena metsään.

”Mä jo luulin, että nyt se tulee, kun tulostaululle pyörähti sama sekunttiluku. Mutta ei, perkele. Näin sen piti mennä. Parempi tappio kuin jaettu kulta, saatana.”

Sen jälkeen sisuuntunut kurikkalainen hiihtää noidannuolesta piittaamatta hopeaa viideltä kympiltä. Viestin ankkurina hän saa revanssin Wassbergista, karkaa ja ryöstää pronssin Länsi-Saksalta sata metriä ennen maalia. Mieto on kilpailun nopein.

Haemaelaenen – siinäpä Sarajevon kirkkain nimi 1984! Luuseriksi jo tuomittu Marja-Liisa Hämäläinen nousee 28-vuotiaana sellaiseen kukkaan, että Harri Kirvesniemi jo seuraavana kesänä vie hänet vihille. 

Hämäläinen lyö Smetaninan sekä kympillä että 20 kilometrillä, ja vitosella taipuu Norjan Berit Aunli

”Marja-Liisa oli lopullisesti ylittänyt rajansa, jota voi kuvata suurkilpailujen katkerilla sijoituksilla: 22–23–16–19–18–13–17– 11–17”, Eino Leino kiteyttää. 

Avun toimituspäällikkö Hannu-Pekka Laiholle Hämäläinen avaa keskittymisniksinsä: ”Mie saan sellaisia itkukohtauksia. Ne laukaisevat, vaikken oikein itsekään tiedä, mikä itkettää.” Sillä metodilla suomalaiset olivat jo parikymmentä vuotta seuranneet suomalaisten olympiataivalta. 

Sarajevossa sataa mitaleita: Aki Karvoselle hopeaa ja pronssia, Harri Kirvesniemelle ja viestijoukkueille pronssia, Jouko Karjalaiselle yhdistetyn hopeaa ja Jukka Ylipullille pronssia. Vain Mietaan henkilökohtainen kulta sulaa jälleen ladunvarteen. 

”Neloosena mää Sapporossa alootin ja neloosena mää urani päätän. Muut kaverit on vaan parempia, mitä perkelettä siihen on sanomista.” 

Norjalaisilla ei kulje, joten päävalmentaja Magnar Lundemo epäilee suomalaisia veridopingista. Norja pyytää pian anteeksi, mutta myöhemmin Karvonen myöntää omalta osaltaan. Kiellettyähän verensiirto ei vielä ole, moralisoitua kylläkin.

Matti Nykänen häviää pyörteisessä pikkumäessä itäsaksalaiselle Jens Weissflogille Jari Puikkosen uusiessa pronssinsa, mutta isossa mäessä on ihan toinen meininki. Nykänen on sen jälkeen voittanut kaiken: nuorten ja miesten maailmanmestaruuden, maailmancupin, mäkiviikon ja olympiakultaa 20-vuotiaana.

”Toivottavasti tämä ei mun elämääni pahemmin muuta”, hän sanoo. 

Kanadan Calgaryssa 1988 vapaa hiihtotapa luistelusuksineen tulee perinteisen sivakoinnin rinnalle ja viimeisen kerran dopingnäyte otetaan vain pissasta. Jatkossa se piikitetään verestä. Eposta huhutaan jo veritankkauksen rinnalla. Venäläisiä ei tahdo saada ajoissa dopingtesteihin. 

Suomen kultasaalis, neljä, on paras 68 vuoteen. Marjo Matikainen voittaa kultaa vitoselta ja pronssia kympiltä ja viestistä. 

Ei aikaakaan, kun Avun kannessa Marjon Tuula-äiti kertoo, miksi tyttärestä tuli hiihtokuningatar. 

Elämän vuoristoradalla viime vuodet viihtynyt Nykänen on saanut tukiryhmän ja hoitelee molemmat mäet. Mäki­juhlat huipentuvat riemulliseen joukkuevoittoon. 

Kiekkokaukalossa Suomi tekee historiaa. Kullat se häviää tšekeille, mutta voittaa Neuvostoliiton 2–1. Kateelliset ruotsalaiset supisevat yya-pelistä.

Ranskan Albertvillessa 1992 talvi- ja kesäkisat järjestetään viimeisen kerran samana vuonna. Saksat ovat yhdistyneet, Neuvostoliitto hajonnut ja mukana uusi joukko itsenäisiä maita. 

16-vuotias sensaatio Toni Nieminen aloittaa pronssimitalilla pikkumäessä, mutta kirkastaa sen kultaiseksi isossa. Joukkuekisassa hän varmistaa voiton ”painovoimaa uhmanneella viimeisellä hypyllään”, kuten Herald Tribune intoilee.

Naisten vitosen palkintojenjaossa nähdään kaksi mököttävää ivyläistä, kun Neuvostoliittonsa juuri menettäneet Jelena Välbe ja Ljubov Jegoreva menettävät kultamitalinkin – Marjut Lukkarinen kirkastaa 15 kilometrin hopeansa 0,9 sekunnin erolla Jegorevaan.  

Pronssia tuovat myös miesten viestijoukkue ja ampumahiihtäjä Harri Eloranta.

Miesten hiihto on norjalaisjuhlaa, 20 mitalia, mutta vuonomaan huoltobussi askarruttaa jo  tuolloin Avun toimittaja Markku Laitista: ”Tietysti voidaan ihmetellä, miksi terve hiihtäjä käyttää astmasumutinta, jos hänen lääkärinsä mukaan siitä ei ole hyötyä. Mutta aika senkin selvittää.” 

Jaakko Tallus hipaisi Samppa Lajusen yhdistetyn ankkuripätkälle 2002.

Norjan Lillehammerissa 1994 suomalaisten vauhti laantuu, vaikka Hiihtoliitto lupaa kullasta 50 000 markkaa (12 000

euroa) ja Jääkiekkoliitto sata tonnia mieheen. Kuusi mitalia tulee, vaan ei kultaa.

Henkilökohtaiset mitalit jaetaan lopettelevalle ja nousevalle tähdelle: Marja-Liisa Kirvesniemi hiihtää kaksi pronssia, Mika Myllylä hopeaa ja pronssia – ja viestistä lisää, kun Tornion karpaasi Jari Isometsä vääntää väkisin Torgny Mogrenin ohi pronssille. Eroa tulee kaksi kymmenesosasekuntia. 

Pronssia takovat myös miesten viestijoukkue ja kiekkoleijonat – myyttiseen 95-MM-kultaan on vuosi aikaa. 

Naganoon 1998 lähdetään pommilla: STT uutisoi hiihtäjä Jari Räsäsen käyttäneen kasvuhormonia ja Hiihtoliiton olleen asiasta tietoinen. Käräjäoikeus langettaa tietotoimistolle miljoonarapsut, ehdollista vankeutta ja sakkoja herjauksesta. Riita muuttuu petosoikeudenkäynniksi, kun suomalaishiihtäjät narahtavat Lahden MM-testeissä 2001.

Ja sitten urheilua: Suomi kerää kaikkien aikojen mitalisaaliin. Kaksitoista. 

Rukousten siivittämä Mika Myllylä sytyttää uuden liekin. Maailmanmestarista tulee olympiasankari, joka ottaa lisäksi pronssia kympiltä ja viestistä.

”Mitä tämän jälkeen tulee, on kaikki plussaa”, Myllylä sanoo erheellisesti. 

Jani Soininen palauttaa mäkimiehet sekä kulta- että hopeakantaan. Samppa Lajunen ja joukkue ottavat yhdistetyn hopeat. Ampumahiihtosprintissäkin Ville Räikkönen pyssyttää pronssin. 

NHL-miljonäärejä tulviva kiekkokaukalo yllättyy, kun Leijonat nokittaa Kanadan pronssiottelussa. Myös naisleijonat taistelevat historiallisen pronssin. 

Mutta uusi tuuli puhaltaa jo: Janne Lahtela hyppii hopeaa free-stylen kumpareilta ja serkkupoika Sami Mustonen pronssia. Neljä vuotta myöhemmin Lahtela seisoo jo korkeimmalla.

Salt Lake City 2002 on yhdistetyn juhlaa. Samppa Lajunen voittaa triplan ja ottaa Jaakko Talluksen kanssa jopa ensimmäisen kaksoisvoiton 42 vuoteen. Joukkuekisakin huipentuu kultajuhliin. 

Mäkimiehet sinnittelevät joukkueena hopeaa ja Matti Hautamäki pronssia.

Torinossa 2006 Suomen painopiste kallistuu uuteen suuntaan. Kun ainoa murtomaamitali on Aino-Kaisa Saarisen ja Virpi Kuitusen sprinttiviestipronssi – joukkueyhdistetyn pronssin ohella –,  menestyksen suunta on vääjäämätön alamäki.

Se ei tarkoita mäkihyppyä, vaikka sieltäkin saadaan Matti Hautamäen ja joukkueen hopeat, eikä edes suurpujottelua, josta Tanja Poutiainen hankkii Suomen ensimmäisen, hopeana välkkyvän alppimitalin.

Ei, vaan kuten Avun Juha Itkonen kirjoittaa: ”Me olemme jo hylänneet menneisyyden ja siirtyneet tulevaisuuteen: lumilautailuun ja kumparelaskuun. Mitä muuta me voisimmekaan, kun naisten viestistä tuloksena on seitsemäs sija ja miesten viestistä kymmenes?”  

Nyt on toinen asenne kellossa. Lumilautailu on hauskanpitoa, jossa mitalit ovat oheisvahinkoja. Antti Autti hyppii ”hymy pyllyssä” viidenneksi ja Mikko Ronkainen kumpareelta hopeaa. Markku Koski pokkaa puolipaipissa pronssin, mutta tunnustaa pääministeri Matti Vanhaselle: ”No ei tosiaan pitänyt mennä näin hyvin. Tuolla oon duunannut kuvauksia, ollut hyppimässä hyndejä bäkkärillä. Kimmo syksyllä soitteli ja houkutteli olympialaisiin. Meikä päätti lähteä.”

Toinen painopiste on jäällä, vaikka Leijonat seitsemän voiton ja viiden nollapelin jälkeen häviää finaalin Ruotsille. Yllätys tulee lajista, jota selostetaan kuiskaten. Markku Uusipaavalniemen curling-joukkue saa suomalaiset kivien ja nännien ääreen, ja vain kapteenin viimeinen heitto lipsauttaa kultamitalit mahtimaa Kanadalle.

Kanadan Vancouver 2010 tarjoaa enää viisi himmeää mitalia. Niistäkin vain lumilautailija Peetu Piiroisen lätkä on hopeaa. 

Miesten ja naisten jääkiekko on yhä maailman kolmanneksi parasta, mutta hiihdon mahdista ovat jäljellä enää Aino-Kaisa Saarisen ja naisviestijoukkueen pronssit.

”Mustana lauantaina” romahtavat sekä mäkimiehet että hiihtäjät. Suvereenin Janne Ahosen olympiamitali jää haaveeksi.

Pieni kultavälähdys nähdään Sotšin trooppisilla soilla 2014, kun ”kisaturistina” matkaan lähetetty Iivo Niskanen räjäyttää potin Sami Jauhojärven kanssa hurmoksellisessa pariviestissä.

Teemu Selänne ja muut kiekkokonkarit hyvästelevät olympiakaukalot pronssilaatat kaulassaan. 

Naiset hiihtävät hopeaa kaksikkona ja nelikkona. Molempien dynamoina ovat Aino-Kaisa Saarinen ja Kerttu Niskanen. Viestissä Ruotsin Charlotte Kalla tunkee loppukurvissa voittoon, mutta Krista Lähteenmäki hoitaa hopean Suomeen. 

Lumilautailija Enni Rukajärvi ottaa hopeaa hyppäämällä ”kaksi juttua, joita en ollut edes kokeillut ennen”. 

Koko talviolympiahistorian valossa on turha murehtia: Suomi pysyy maastohiihdon mitalimäärissä pronssilla Norjan ja Ruotsin jälkeen – jos laskemme Neuvostoliiton ja Venäjän erikseen, ja totta kai laskemme, koska muuten jäisimme neljänneksi.

Venäjä kahmii Sotšista eniten mitaleita, mutta vuosi vuodelta niitä otetaan pois dopingkäryjen myötä. Lopulta koko maa suljetaan seuraavista kisoista, yksittäisiä urheilijoita lukuun ottamatta. 

Kaikkien aikojen kalleimmat rauhankisat eivät Sotšissa ehdi edes päättyä, kun Venäjä kaappaa Krimin ja aloittaa Euroopan uuden kylmän sodan.

Kun uudet kisat Etelä-Koreassa ovat ovella, kisaisännän naapurissa pullistelee uusi, arvaamaton ydinasevaltio.

Ja sitten vielä valitellaan, että norjalaisten ylivoima on vienyt olympialaisista jännityksen.

Teksti Jorma Lehtola, kuvat Lehtikuva ja A-lehtien kuva-arkisto

Julkaistu: 7.2.2018