Sadussa nimeltä Makea puuro tyttö saa metsässä eukolta lahjaksi loputtomiin puuroa keittävän padan ja saatteeksi taikasanat puuronkeitolle sekä keittämisen lopettamiselle. Mutta tytön äitipä ei tiedä, että pataa täytyy myös käskeä lopettamaan, ja koko maailma täyttyy puurosta, niin että ihmisten on kannettava aina lusikkaa mukanaan ja syötävä reittinsä paikasta toiseen.

Satu on Grimmin veljesten, ja halusin lapsena kuulla sen yhä uudestaan, vaikka jokin puuron hyöyssä ällötti minua. Puurosatu ei silti ollut saksalaisveljesten ainoa satu, jota minulle lapsena luettiin, vaan alitajunnassani mellastaa taatusti koko Grimmin satujen kammottava kavalkadi, niin monta kertaa olen kuullut niitä ennen nukahtamistani.

Minut tutustutti kirjallisuuteen äitini ja isäni ääni: olipa kerran, olipa kerran. Minulle ja sisarelleni luettiin paljon ja kaikkea, Astrid Lindgrenin lastenromaanit, Andersenin ja Tuhannen ja yhden yön sadut, Marjatta Kurenniemen Onnelit ja Annelit, Yrjö Kokon Pessi ja Illusia sekä Camilla Mickwitzin Mimosat ja Jasonit.

Tarinoiden lisäksi muistan suhtautumiseni, lapsille tyypillisen mutkattomuuden: mitä sitten jos Tittelintuure suuttui sadun lopussa niin että ”halkaisi itsensä”? Mikäpä siinä jos Yksisilmä ja Kolmesilmä vihasivat Kaksisilmää niin että syrjivät tätä? Kaksisilmä oli kuitenkin normaali, hyvä hänelle! Oli ilman muuta mahdollista kehrätä oljista kultaa ja saada pöytiä kattamaan itsensä tai patoja keittämään puuroa taikasanojen avulla, ja oli syystäkin selvää, että jos tyttöä oli linnanherran palvelukseen tullessa kielletty avaamasta tiettyä ovea, oven takana odotti verisammio.

Samoin hyväksyin myös kaiken sen, miten kirjoissa kerrottiin yhteiskunnasta ja ihmisten välisistä suhteista: Mitä sitten jos Jasonin äiti oli iltaisin töissä alastonmallina? Ja tietenkin Peppi asui Huvikummussa yksin, hänhän pärjäsi mainiosti. Marikeissa Nilssonin setä oli juoppo, sen tajusin, kaatuihan hän välillä hankeen laulelemaan ja itkeskelemään, mutta hänen poikansa Abbe oli aina iloinen, ei siis hätää!

Lastenkirjojen lisäksi isä luki meille ääneen myös Kalle Päätaloa ja Orwellin Eläinten vallankumousta. Otin senkin vastaan kirjaimellisesti: se oli satu, jossa siat hallitsivat maailmaa ja sillä siisti.

Tarkan jaon tekeminen lasten ja aikuisten kirjallisuuden välille on vähintään hankalaa ellei mahdotonta. Yksi erottava tekijä on kuitenkin helppo paikantaa. Lastenkirjallisuudelle sälytetään usein kasvatuksellinen ja elämään valmistava tehtävä. Tällaista tehtävänantoa ei aikuisille kirjoitettava kirjallisuus saa taakakseen.

Myös paheksuvat äänenpainot lausutaan ilmoille usein juuri lastenkirjallisuuden äärellä – toisinaan se ei kerro tarpeeksi suoraan todellisuudesta, toisinaan se on liian suorasukaista ja raakaa.

Lastenkirjallisuuden tulisi välittää ja vaalia aivan tiettyjä merkityksiä tietyllä tavalla. Mutta mitä merkityksiä tarkkaan ottaen ja miten?

Tämä kysymys on esitetty kirjallisuudentutkimuksessa hiukan toisesta näkökulmasta: tutkimalla sitä, mitä kunakin aikana pidetään kertomisen arvoisena, saadaan selville jotakin todellisuuden itsensä luonteesta. Tällaisesta tutkimusnäkökulmasta syntyy kiintoisia kuvauksia lastenkirjallisuuden tendensseistä eri vuosikymmenillä.

Ketään tuskin yllättää, että Zachris Topeliuksen kootessa 1800-luvulla eri lähteistä satuja lastenkirjallisuuden tehtävä oli vahvasti kasvatuksellinen. 1940- ja 50-luvuilla teemat olivat sota-ajalle tyypillisiä: työteliäisyys, ahkeruus, hurskaus ja isänmaanrakkaus, mutta sota ainoastaan vilahteli kirjoissa.

Kasvatuksellinen asenne sai 1950-luvulla haastajan anarkistis-eksistentialistisista Muumeista. Tove Janssonin luokittelematon tyyli tosin hämmensi lukevaa yleisöä niin, että kului vuosikymmeniä ennen kuin Muumit varmistivat klassikkoasemansa. Muumit eivät kuitenkaan olleet lastenkirjallisuuden ainoa muuutos 1950-luvulla, vaan mielikuvitus, aiempaa filosofisempi ote ja kekseliäs kieli nousivat vanhempien, arvoja tähdentäneiden kirjojen rinnalle. Pessi ja Illusia edustaa tätä suuntausta, samoin Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuu.

1970-luvulla taas saattoi tuskin kirjoittaa mitään ottamatta kantaa yhteiskunnan valtarakenteisiin. Nyttemmin Camilla Mickwitzin Jason tehtaassa työskentelevine alastonmalliäiteineen tuntuu sympaattisen julistukselliselta, ja Gunilla Bergströmin Mikko Mallikas -kirjojen kasvatuksellinen viesti aiheuttaa ainakin minussa kulmien kohottelua. Mikon autoritaarisen isän kurinpito on melko arvaamatonta, ja Mikko joutuu pärjäämään suurten kysymysten äärellä aika ajoin turhan yksin.

Sellaista elämä kai oli 70-luvulla.

Kirjailijan näkökulmasta kirjallisuuden typistäminen aikansa peiliksi tuntuu silti hiukan arveluttavalta. Olihan Ruotsissakin eräs rouva, joka pisti ranttaliksi lastenkirjallisuudessa jo 1940-luvulla.

Astrid Lindgren käsittelee kaikkia kirjallisuuden suuria teemoja lapsen liukuvaa mielikuvitusmaailmaa apunaan käyttäen. Sota, sairaudet, taloudellinen eriarvoisuus sekä yksityiset perhetragediat ja jopa kuolema muuttuvat hänen kuvaaminaan kahtaalle heijastavaksi peiliksi, jonka toisella puolen aikuislukija tulkitsee teemat oman tietämyksensa valossa ja toisella puolen lapsilukija katsoo kaikkea samalla itseään peilaten.

Tai ehkä aikuinen ja lapsi asettuvat käsi kädessä Lindgrenin suurten teemojen eteen ja peilaavat yhdessä todellisuuttaan, yhteistä, mutta silti kummankin omaa ja keskenään erilaista. Tällaisena muistan lapsuuteni lukuhetket Marikin, Eemelin ja Saariston lasten kanssa. Kun ajattelen noita kertomuksia aikuisena, muistan isäni tai äitini äänen ja huomaan heidän tulkinneen romaanien tapahtumia eri tavoin kuin minä. Astrid Lindgrenin teokset eivät vain kertoneet olemassaolevasta todellisuudesta, vaan avasivat näköalan kaikkeen. Maailma tuntui mahdollisemmalta ja avarammalta Lindgrenin luonnostelemana, eikä vain tämä yksi maailma, vaan lukuisat eri versiot siitä.

Viisivuotiaana minulla oli tapana kömpiä pöydän alle virkkaamaan. Kerran silmukoin langasta hiirenhäntää, ajattelin kirjaimia, ja yhtäkkiä tajusin: aakkoset ovat kuin silmukat, niitä voi yhdistellä eri tavoin, niin kuin langasta voi virkata pylväitä tai kukkia.

Todellisuus hyökyi minua vastaan tämän oivalluksen jälkeen, k-u-l-u-t-u-s-m-a-i-t-o, e-d-a-m, h-y-p-p-e-l-i-h-i-i-r-i, l-a-p-i-n k-a-n-s-a, eikä pelkästään olemassaoleva todellisuus, vaan rinnakkaiset, limittäiset, päällekkäiset todellisuudet, jotka koska tahansa saatoin kutsua luokseni kirjan kannet avaamalla: o-l-i-p-a k-e-r-r-a-n, olipa kerran, olipa kerran – niin, mitä tahansa!

En silti lukenut pitkään aikaan itse, oli liian ihanaa kuunnella, kun äiti ja isä lukivat ääneen.

Ensimmäinen itse lukemani kirja oli Neiti Etsivä ja 99 askelman arvoitus. Olin ällistynyt, haltioitunut, täystyrmätty. Rakastin Paula Drew’ta, halusin olla hän. Kysyin isältä, tarvitaanko Suomessa etsiviä. Sitten luin Annan nuoruusvuodet ja halusin olla Anna, sitten varmaankin jo Anne Frankin päiväkirjan, mikä asetti vaihtoehtoisten maailmojen ihanuuden kyseenalaiseksi. Halusin kyllä olla myös Anne Frank, yhdeksänvuotiaalle hänen tarinansa oli lähinnä romanttinen, mutten kysynyt isältä, olisiko mahdollista, että Suomeen syttyisi sota ja meidän pitäisi piileskellä salaisessa huoneistossa. Muistan, että olin pettynyt Anne Frankin päiväkirjan loppuratkaisuun. Suoraan sanottuna se loppui kesken. Keskitysleiri. Kesken. Yhdistin nämä sanat toisiinsa mutten ymmärtänyt asian kammottavuutta läpikotaisin.

Sepitteelliset romanssit olivat lukuharrastukseni moottori. Rakastin tietenkin Annan Gilbertiä yli kaiken, mutta oli muitakin. Merja Jalon Nummelan ponitalli -sarjassa kaipuuni hämärä kohde oli Repe, talliyhteisön ainoa poika, jonka huomiosta kaikki kilpailivat, mutta joka rakasti yhä salaa entistä tyttöystäväänsä, kalpeaa ja surullista Sirua. Samastuin Siruun. Olin Siru. Olin varma, että Repe oli olemassa, jossakin, jollakin ponitallilla, ja tavatessaan minut hän näkisi minut Siruna. Myös Neiti Etsivän Ned Nickerson oli vaihtoehto, vaikkakin hiukan liian lipevä.

Oli myös kirjoja, joissa romanssin sijaan kerrottiin satumainen menestystarina. Niissä tyttö – usein köyhä – tultiin hakemaan koulun jumppasalista balettitunnille jalon ryhtinsä ja hämmästyttävän aukikiertonsa vuoksi ja hän menestyi tanssijanuralla häikäisevästi nuoressa kahdentoista vuoden iässä. Samanikäisenä kuin minä!

Tyttärelläni tuo kaikki on vielä edessä. osoittelen Tatun ja Patun oudot aakkoset -kirjan sisäkannesta hänelle aakkosia, ja hän laulaa heleällä äänellään perässä. A-b-c-d-e-f-g… hän haluaa laulaa aakkoslaulun uudestaan ja uudestaan.

Kestää hetken ennen kuin tajuan, että olemme jonkinlaisen avainkokemuksen äärellä. Hän saattaa muistaa tämän hetken. Tuskin hän oppii aivan vielä lukemaan, hän on vasta kolmevuotias, mutta eräänlainen oivallus on avautumaisillaan hänessä, kuulen sen hänen äänestään, kun hän pyytää minua tavaamaan vuorollaan kunkin perheenjäsenen nimen. Hän hihkaisee innoissaan, kun oivaltaa, että ukin nimi on melkein sama kuin hänen – kolme ensimmäistä alkukirjainta ovat samoja.

Hän on vielä pieni mutta jo kokenut kuuntelija. Heti rakenneultran jälkeen mieheni halusi lukea vatsalleni Muumilaakson marraskuun. Olimme juuri nähneet monitorin kuvassa lapsen hauraat korvanaihiot ja suun, joka joskus muodostaisi sanoja. Nostin jalat seinälle niin, että vauva napani alla oli kuuloetäisyydellä, ja mies aloitti.

Nyt, kun lapsi on kolmevuotias, meillä on vakiintuneet lukutavat. Luen hänelle sohvankulmassa hänen valitsemiaan kuvakirjoja. Sängyssä iltalukemiseksi – huvittavaa kyllä – luemme ääneen aikuisten romaaneja. Tyttäreni on kuullut ääneen luettuna jo muun muassa Täällä Pohjantähden alla ja puolet Knausgårdin Taisteluni-sarjasta. En tiedä, miten Knausgårdin itsetutkiskelu vaikuttaa lapsen kehitykseen – ehkä täsmälleen samoin kuin Kalle Päätalo – mutta ainakin hän hihkaisee joka kerta, kun tunnistaa tuttavien kirjahyllystä tiiliskiven: ”Knasu!” Tietenkin hän on saanut tutustua myös Muumi-kuvakirjoihin ja Kristiina Louhen Tomppa-sarjaan, samoin kuin Aino Havukaisen ja Sami Toivosen Tatuun ja Patuun ja heidän ystäväänsä Veeraan. Odotan jo aikaa, kun voin lukea hänen kanssaan Astrid Lindgrenin romaaneja, mutta nyt on vielä kuvakirjojen aika. Me asetumme sohvannurkkaan, tyttäreni istuu minun jalkojeni välissä ja tunnen rintaani vasten hänen painavan päänsä ja lämpimän innokkaan vartalonsa. Hän on joka kerta niin hyvillään lukuhetkestämme, että olen salaa hänen katseensa ulottumattomissa hiukan pakahtumaisillani. Tämä on tärkeintä, mitä on, ajattelen, ja sitten aloitan: olipa kerran, olipa kerran. Hänen pieni vartalonsa muuttuu raukeaksi, ja minä ajattelen, että haluaisin hänen oppivan kirjojen avulla tunnistamaan, miten jokainen minä kätkee universumin.

Hän tekee pieniä tarkkoja huomioitaan tarinasta. ”Nallea harmittaa.” ”Poika eksyi.” ”Puppe pettyi ja meni kotiin.” Hänen kätensä kääntävät sivua ja hänen pieni sydämensä läpättää, olipa kerran on sanapareista mahtavin, me tiedämme sen molemmat, se on saanut hänessäkin kaiken liikkeelle niin kuin minussa joskus ja yhä edelleen.

Yhteisistä lukuhetkistämme tuli meille entistä tärkeämpiä viime keväänä. Tyttäreni oli juuri oppinut sanomaan ”minä”. Minuuden riemua kesti kaksi viikkoa tai kuukauden. Sitten hän muuttui hyvin herkäksi sosiaalisissa tilanteissa. Kotona hän oli uhmakas ja päiväkodissa arka. Häntä katsoessa saattoi nähdä, miten hän oli yhtäkkiä tuskallisen tietoinen ihonsa rajoista, samoin kuin siitä, että minä olin hänestä erillinen.

Samaan aikaan, ehkä jopa samasta syystä, hän havahtui huomaamaan toisten lasten minuudet. Hän ikään kuin tuli yhtäkkiä tempaistuksi pökerryttävän näköalan ääreen: maailma koostuu käsittämättömästä määrästä uppo-outoja rinnakkaisia universumeja, toisia minuuksia. Sana minä, jota hän vielä hetki sitten oli toistellut iloisena, kuoli kerta toisensa jälkeen hänen huulilleen.

Uskon, että empatiakyky, kielen oppiminen ja kokemus omasta minuudesta ja maailman perustavista lainalaisuuksista ovat lapsen kehitystehtävinä jotakuinkin samaan aikaan. Mikä urakka! Toinen riippuu toisesta; kieli kehittyy jos empatiakyky kehittyy, minuus piirtyy esiin jos vain lapsella on kykyä lausua nimensä. Ja kykyyn lausua nimensä puolestaan tarvitaan toistuvia kontakteja itsen ulkopuolisiin olentoihin. Ja niin edelleen, loputtomiin. Ei ole ihme, että jokapäiväiset romahdukset rytmittävät kaksivuotiaiden arkea.

Vanhemman tehtävä on kutsua lapsi ihonsa sisältä, silmiensä takaa yksinäisyyden vaarasta yhteyteen maailman kanssa. Mutta miten tehdä tämä oikein? Miten kutsua kehottamatta liikaa, miten johdatella pakottamatta, miten neuvoa päsmäröimättä?

Käännyin tyttäreni minuksi tulemisen kamppailua seuratessani tietenkin kirjallisuuden puoleen. Luin hänelle ääneen niin kuin olin lukenut hänen syntymästään saakka. Oli yksi kirja, jonka hän halusi kuulla kerta toisensa jälkeen: Katri Kirkkopellon kertomus Molli-nimisestä olennosta, joka on aivan yksin, koska on surullisten sukua ja oppinut vain mököttämään. Luin siis Mollia yhä uudestaan ja uudestaan. Kun olin päässyt tarinan loppuun, tyttäreni halusi aloittaa alusta, ja niin me teimme.

Tunnen Mollin ja Tunnen Tatun ja Patun, kuvakirjat vielä tuoreita lastenromaaneja paremmin. Olisiko niistä löydettävissä jonkinlainen ensisijainen viesti tai maailmankuva samalla tavoin vanhoista 1970-luvun kirjoista?

Lastenkirjallisuuden tutkija Päivi Heikkilä-Halttusella ainakin on aiheesta mielenkiintoinen tutkimustulos. Hänen mukaansa nykylastenkirjallisuudessa kuvataan köyhyyttä merkillepantavan vähän. Hän näpäyttää kustantajia arkuudesta: sosiaalinen pahoinvointi loistaa lastenkirjallisuudessa poissaolollaan.

Toisaalta Heikkilä-Halttunen kiittelee nykylastenkirjallisuutta perinteisten asetelmien uudistamisesta. Pahaa äitipuolta ei tarvita, sillä perheen sisäisiä jännitteitä ja etenkin äidin ja lapsen ristiriitaista suhdetta uskalletaan kuvata rehellisesti.

Mutta onko todella niin, että yhtäällä olisi maailma ja toisaalla lapsi, tabula rasa, jolle vanhempi ”näyttää” maailman kirjallisuuden avulla? Onko edes niin, että lastenkirjailija olisi omaa aikaansa ja yhteiskuntaansa tiedostamatta teoksiinsa suodattava olento?

Tätä on kysyttävä aiheen todellisilta asiantuntijoilta, lastenkirjailijoilta itseltään.

Pois pönötys! Pois kaikenlaiset oletukset kirjallisuudesta! Pois oletukset todellisuudesta! Kirjailija Siri Kolu on täynnä energiaa ja tartuttaa sen hetkessä. Kolu on niitä ihmisiä, joiden kanssa keskustellessa pulssi kiihtyy. Alkaa huomaamattaan itsekin takoa kämmenillä pöytää sanojensa painoksi, ja mitä pidemmälle keskustelu johtaa, sitä ilmeisempää on, että mikä tahansa vallankumous on mahdollinen.

Kolu on luonut maailmallakin mainetta niittäneet Me Rosvolat -lastenromaanisarjan, jossa pieni Vilja ryöstetään mummolamatkallaan eriskummalliseen rosvoperheeseen. Se, että Rosvolat ovat rosvoja ja Vilja ulkopuolinen ”tavallinen tyttö”, luo herkullisen asetelman: molemmat voivat auttaa toisiaan näkemään sokeat kohtansa, ja sekä aikuiset että lapsilukijat saavat heijastella lukukokemukseensa omia oletuksiaan perheestä.

Kirjailijantöidensä ohella Kolu opettaa lapsille sanataidetta ja on kirjoittanut myös aikuistenromaaneja. Siitä huolimatta hän ei koe kirjoittavansa eri tavoin eri yleisöille.

”Se on oikeastaan ensimmäinen pois heitettävä asenne, kun käy työhön”, Kolu sanoo.

Leikki, hulluttelu, aukinaisuus, kieltäytyminen eheydestä – Kolun mielestä anarkistisen asenteen vaaliminen koskee niin aikuisille kuin lapsillekin kirjoittamista, ja myös lukemista.

”Lähtökohtana on, että jos esimerkiksi voin kääntää sukupuoliasetelman toisin päin, teen sen.”

Normatiivisten sukupuoliasenteiden kyseenalaistamisesta kertoo myös Kolun keväällä ilmestynyt nuortenromaani Kesän jälkeen kaikki on toisin. Kirjan päähenkilö on Peetu, joka ei halua olla se pikkutyttö, jollaisena äiti hänet muistaa, vaan poika.

”Kirjoittamisen ja lukemisen tärkein periaate on ehkä tutun maailman sulkeistaminen”, Kolu sanoo.

”Mitään ei saa ottaa annettuna, kun lausutaan olipa kerran.”

Olipa kerran, mutta kuka ja mitä ja millä tavoin, missä galaksissa, millaisten lainalaisuuksien vallitessa, painovoiman piirissä vai avaruudessa leijailemassa?

Siri Kolua kuunnellessa mieleen nousee toive: voisiko anarkia, jonkinlainen todelliseksi kutsutusta maailmasta kieltäytyminen, luonnehtia tämän päivän lastenkirjallisuutta?

Kieltäytyminen ennakko-oletuksista tuntuu nimittäin olevan myös Veera Salmen kirjoittamisen lähtökohtana. Veera Salmi on julkaissut anarkistissävyistä mutta humaania Puluboi ja Poni -sarjaa vuodesta 2012. Puluboi on nimensä mukaisesti poikapulu, jonka viisto katse ja r-vikainen kerronta purkaa lukijan ennakko-oletuksia maailmasta ja ihmisten välisistä suhteista ja saa lapset nauramaan.

Aikuisten ”valmista maailmaa” vastustava lapsen näkökulma on aistittavissa myös Salmen Mauri-sarjassa, joka kertoo Pasilassa asuvasta pojasta, sekä uudessa kuvakirjassa Päiväkoti Heippakamu, jossa pientä Rebekkaa suututtaa koko päiväkotipäivän ajan.

Salmi tuntuu uudelleenkirjoittavan tiettyjä perinteiseksi miellettyjä trooppeja, joista ensimmäisenä tulee mieleen tutkija Heikkilä-Halttusen mainitsema pahan äitipuolen rooli. Salmen kerronnassa paha äitipuoli on kursailematta ja kiertelemättä äiti itse, joko poissaolevana äitinä tai ”hermolomalle” lähteneenä. Sen sijaan, että Salmi avaisi asiaa perustelemalla äidin käytöstä, hän luottaa lapsen kuvittelukykyyn.

”Lapsena minua itseäni suututti paha äitipuoli -tarinoissa se, että vaikka pahat äitipuolet saivat palkkansa, lapset eivät saaneet heitä ojentaa”, Salmi kertoo.

”Myöhemmin, kun työskentelin päiväkodissa, teimme lasten kanssa paranneltuja versioita näistä saduista. Seurasin, kuinka joustavasti lapset leikeissään vaihtoivat susien ja possujen paikkaa. Välillä saattoi rakas äiti pudota noidan sijasta keittokattilaan. Lähellä ollut karhuherra Paddington kävi hänet keitosta poimimassa ja kysyi, mennäänkö yhdessä Giganttiin ostamaan uusi digiboksi.”

Salmi luottaa lapseen. Lapsella ei välttämättä ole tarvetta halkaista äitiä hyvään ja pahaan; tämä kahtiajako on Salmen näkemyksen mukaan pikemminkin aikuisten maailmaan kuuluva erottelu.

Salmea häiritsee myös Heikkilä-Halttusen mainitsema lastenkirjallisuuden puhtoisuus.

”Miksi arkinen ’draama’ tuntuu olevan lastenkirjallisuudessa vaarallinen tai kielletty asia? Jos kirjoittaa lapsen vanhempien avioerosta, pitäisi sen tapahtua edes idyllisessä ympäristössä, edes jossain missä on metsä lähellä, tai eläimiä”, Salmi puhisee.

”Eli onko niin, että lähiölapset saavat kirjoissa tutustua kyllä puutaloidylleihin ja metsäsatuihin, mutta merenrantahuviloissa ei haluta lukea lähiötarinoita?”

Tässäkin tapauksessa määrittelyn ja luokittelun tarve herää Salmen mukaan lähinnä aikuislukijoissa.

”Lapset eivät pidä näitä aiheita negatiivisina. Aikuiset sen sijaan saattavat mieltää tarinani melko rajuiksi äitiyden kuvauksiksi tai köyhyyden kuviksi. Mauri-kirjasarjan on esimerkiksi luonnehdittu kertovan köyhyydestä, vaikken itse luokittelisi lähiön vuokrataloasumista ja kulutuskriittisyyttä köyhyydeksi.”

Kolun manifestin sekä salmen epäkorrektien äitihahmojen ja kerronnallisen anarkian yllyttämänä huomaan tarkastelevani uudessa valossa omaa suhdettani perinteisiin satuihin.

Vaikka Grimmin sadut luetaan usein normatiivisina kertomuksina, opettavaisuus on niissä kuitenkin vain pintataso. Aikuisena minun on ollut helppo löytää selityksiä Makea puuro -sadun äärellä kokemilleni yhtäaikaisen torjunnan ja kiinnostuksen tunteilleni: Vain tyttö tiesi taikasanan, jolla padan sai lopettamaan puuron keittämisen. Tytöllä oli kontrolli, äidillä ei.

Psykoanalyyttisen tulkinnan mukaan lapsi voi lukukokemuksessa siirtää tarinaan hankalia tunteitaan ja käsitellä näin ahdistustaan ja pelkojaan. Psykoanalyytikot puhuvat siirtymäobjektista, joka tyypillisesti on lapselle rakas unilelu, mutta myös tarina voi olla tällainen siirtymäobjekti. Tai ehkä pitäisi puhua pikemminkin siirtymätilasta: se on se säännöille taipumaton alue, joka syntyy, kun tuttu maailma sulkeistetaan. Se on tila, jossa ei ole muuta kuin leikkiä, päällekkäisyyttä ja merkitysten liukumia.

Tässä, lyhykäisyydessään, on kirjallisuuden taika, niin lapsille kuin aikuisillekin. Emme tiedä, mikä meitä kiehtoo, mutta lukiessa me saamme lohtua ja parannumme sairaudesta nimeltä elämä.

Mitä minä sitten haluan omalle tyttärelleni välittää, kun luen hänelle ääneen?

Uskon, että lasten ja aikuisten kokemus lukemisesta ei poikkea niin paljon toisistaan kuin voisi kuvitella. En niinkään halua esitellä lapselleni yhtä maailmaa lukemisen avulla kuin saada hänet ymmärtämään, että teoksen äärellä koettu olipa kerran -taikasanaparia seuraava ikään kuin -tunne ei rajaudu vain kirjallisuuteen. Aika voi alkaa alusta koska tahansa. Todellisuutta on mahdollista myös rakentaa eikä vain hyväksyä sitä olemassaolevaksi. Ihminen, vaikkapa tyttäreni, voi yhtä aikaa olla kuningas ja keiju ja poni ja lintu, eikä siinä ole mitään kummallista.

Lyhykäisyydessään haluan saada hänet uskomaan, että maailmaa voi muuttaa kielen ja kuvittelukyvyn avulla. Että elämä kokonaisuudessaan on tarinoita ja unia ja leikkiä, enemmän mahdollisuuksia kuin pitämyksiä ja pakotteita ja rajoitteita. En tietenkään aina itsekään usko tähän, mutta siksi juuri minäkin luen kaunokirjallisuutta, antautuakseni sille tuntemattomalle ja oudolle, jonka lukiessani kohtaan. Horjahtaakseni tasapainosta, löytääkseni jotakin, mitä en edes osannut etsiä.

Aina tämä ei tunnu heti mukavalta. Joskus tämä jopa sattuu. Mutta tärkeintä on kohdata tunne, tutkiskella sitä, antaa sen häiritä, altistua sille. Lapsen kanssa altistuminen tapahtuu yhdessä, sylikkäin, käsikkäin. Olipa kerran, olipa kerran. Maailma voi alkaa meidän edessämme minkälaisena tahansa. ■

Kirjoituksessa käytetyt lähteet: Päivi Heikkilä-Halttunen: Minttu, Jason ja Peikonhäntä – lasten kuvakirjoja kipeistä aiheista

Huhtala, Grünn, Loivamaa, Laukka: Pieni suuri maailma – Suomalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden historia.