Apu

Lasten syntymä muutti Hannu ”Puntti” Valtosen elämän suunnan



Lasten syntymä muutti Hannu ”Puntti” Valtosen elämän suunnan

"Elämäni muuttui, ja opin, että minun on elätettävä perheeni ja pidettävä huolta muista."
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Olli Häkämies

Musiikilla on ollut suuri merkitys lapsuudessani. Äiti lauloi kvartetissa, joka harjoitteli meillä kotona. Olin neljävuotias ja kuuntelin innokkaasti enoni, kanttori Einari Junturan kvartetille tekemiä sovituksia. Samoihin aikoihin hurmaannuin myös Beatlesin musiikista. Sain ekan kitarani seitsemänvuotiaana. Haaveilin siitä alkaen rockmuusikkoudesta.

Tärkeä harrastus nuoruudessani oli myös painonnosto, siitä juontuu lempinimi Puntti, joka vakiintui nimekseni. Virallisesti olen Hannu.

Lienen perinyt nyt jo 93-vuotiaalta isältäni halun auttaa muita. En tiedä, autanko enemmän kuin muut, mutta aina kun on mahdollista, yritän.

Olin 20-vuotias, kun Ila Loueranta soitti Juice Leskisen bändistä ja kysyi, kiinnostaako Grand Slam. Yön yli mietittyäni rohkenin ottaa haasteen vastaan, ja matka kohti haaveen toteutumista alkoi. Juicen biisit olivat minulle erittäin tärkeitä jo ennen bändiin liittymistäni. Haaveeni rockmuusikkoudesta oli täyttynyt hetkessä, ja vaikka elin unelmaani, tunsin olevani tyhjän päällä. Soittaminen ei enää tuntenutkaan niin tärkeältä kuin olin kuvitellut.

Vauhdikas meno hurmasi nuoren miehen.  Alkoholilla oli vahva merkitys keikkaillessamme. Minulla oli tuolloin erittäin huono omanarvontunto, ja kun nousuhumala vapautti, minusta tuli seurueen hauskuuttaja ja narri.

Olin tutustunut bändiaikoinani näyttelijöihin, erityisesti Matti Pellonpäähän. Hänellä oli suuri vaikutus siihen, että pyrin teatterikouluun Tampereelle ja pääsin. Olin siihen mennessä nähnyt yhden lastennäytelmän ja Shakespearen Kesäyön unen. Teatterikoulu tuntui heti siltä kuin olisin tullut kotiin. Koulun päätyttyä Kaisa Korhonen pyysi minua mukaan perustamaansa Tampereen Teatterin Musta rakkaus -ryhmään. Häneltä opin paljon näyttelemisestä ja omista tuntemuksistani.

Mika Kaurismäen Arvottomat-elokuvan yhteydessä olin tavannut näyttelijä Pirkko Hämäläisen. Rakastuimme, kun olimme molemmat Musta rakkaus -työryhmässä 1991. Seuraavana vuonna syntyi Ville, kaksi vuotta myöhemmin Aku. Elämäni muuttui, ja opin, että minun on elätettävä perheeni ja pidettävä huolta muista.

Puolitoista vuotta Akun syntymästä hänet diagnosoitiin autistiseksi. Akun myötä elämäni avautui uusiin suuntiin. Aku asuu nyt Kipparintalossa Helsingin Kalasatamassa, ja hänellä on erittäin hyvä olla. Esikoispoikamme Ville on myös kitaristi – ja huomattavasti parempi kuin minä.

Erosimme Pirkon kanssa 17 vuoden yhteisen elämän jälkeen. Reilun vuoden päästä hän aloitti yhteiselon puolisonsa Kirsti Simonsuuren kanssa. Iltapäivälehdestä soitettiin, ja erostamme yritettiin tehdä skandaalia. Vastasin, että eikö ole mahtavaa, että ihminen löytää kumppanin, jonka kanssa voi olla onnellinen. Meillä on ollut läheiset välit Pirkon kanssa.

Kun elämä ei ole tuntunut olevan käsissäni, olen kaiken keskellä miettinyt, olenko sälyttämässä vastuuta elämästäni muille. Havaitsin, että elämässä ei ole takuita. Kaikki kokemani on opettanut, että elämä on pakahduttavaa, mutta, ah, niin ihanaa.

Teksti Juha Heiskanen, kuva Olli Häkämies

Julkaistu: 11.11.2016