Lapsuuden joulu nopeutti eriytymistäni vanhemmista – Ehkä syyllisyydentuntokin jäi elämänmittaiseen valmiustilaan
Isän hyvä mieli muuttui ryppyotsaiseksi murjottamiseksi: jouluaatto oli pilalla minun holtittomuuteni tähden, kirjoittaa Pekka Sauri.
Jouluilta 1956 Lauttasaaren Isokaarella. Olin kahden ja puolen vuoden ikäinen, mutta muistikuvat ovat kirkkaat ja terävät. Kuusessa paloivat oikeat steariinikynttilät. Joulupukki oli käynyt. Isällä oli juhlan kunniaksi valkoinen paita ja kravatti.
Äkkiä alkoi ulkoa kuulua sireenin ääntä. Isä otti minut syliinsä ja vei parvekkeelle todistamaan, kuinka palomestarin pikkuauto ujelsi kovaa vauhtia länteen päin punaiset valot vilkkuen. Hälytysajoneuvojen valot vaihtuivat sinisiksi Wienin liikennemerkkisopimuksen myötä vuonna 1968, selvitin myöhemmin.
– Onkohan Kaaren baarin joulukuusi syttynyt palamaan, isä aprikoi.
Kuulen tämän lauseen korvissani vieläkin kuin äänitiedostona. Isällä oli ajan muodin mukaiset paksut silmälasinkehykset. Kaaren baari sijaitsi muutaman sata metriä eteenpäin meidän talostamme, nykyään sen nimi on Rixi-baari.
Isä oli niin riehakkaalla joulumielellä, että nosti minut istumaan kahareisin harteilleen. Innostuin kokeilemaan, ylettyisinkö kädelläni kattoon.
Yletyinkin niin perusteellisesti, että katon roiskerappauksesta irtosi hiekansiru, joka putosi silmääni. Sitä ei saatu kotikonstein pois, ja minua piti lähteä viemään taksilla Marian päivystyspoliklinikalle. Isän hyvä mieli muuttui ryppyotsaiseksi murjottamiseksi: jouluaatto oli pilalla minun holtittomuuteni tähden.
Minulle vuoden traumaattisin tapaus oli ollut se, kun olin tuupannut parvekkeella nurin äidin syysmarkkinoilta hankkiman silakkanelikon.
Kun silmäni oli huuhdeltu päivystyksessä, palasimme kotiin painostavan hiljaisuuden vallitessa. Kuusen pienet kynttiläiset olivat palaneet loppuun.
Muistan kokeneeni vahvaa syyllisyyttä joulutunnelman pilaamisesta. Jälkeenpäin voisi ajatella, että isällä oli tilanteesta suurempi vastuu kuin kaksivuotiaalla, mutta ei se tuolla hetkellä siltä tuntunut.
Todennäköisesti tapaus nopeutti eriytymistäni vanhemmista ja oman yksinäisen minuuteni rakentumista. Ehkä syyllisyydentuntokin jäi elämänmittaiseen valmiustilaan.
Vuosi 1956 oli ollut täynnä historiallisia käänteitä, vaikkei kaksivuotias niistä tiennyt. Tammikuussa Neuvostoliitto oli palauttanut Porkkalan vuokra-alueen Suomelle. Helmikuussa Urho Kekkonen oli valittu tasavallan presidentiksi, ja yleislakko oli alkanut samana päivänä kun Kekkonen astui virkaansa. Marilyn Monroe oli kesällä mennyt naimisiin kirjailija Arthur Millerin kanssa. Neuvostoliitto oli nujertanut Unkarin kansannousun verisesti loka-marraskuussa. Presidentti Risto Ryti oli kuollut syksyllä ja Juho Kusti Paasikivi juuri joulun alla.
Minulle vuoden traumaattisin tapaus oli ollut se, kun olin tuupannut samaisella parvekkeella nurin äidin syysmarkkinoilta hankkiman silakkanelikon, ja suolavesi oli valunut alanaapurin parvekkeelle kuivumassa olleiden pyykkien päälle.
Tästä kaikesta on nyt kuusikymmentäseitsemän vuotta. Kulunutkin vuosi on ollut täynnä kriisejä ja historiallisia käänteitä. Ajattelen, että jos selviydyimme vuoden 1956 myllerryksestä, ehkä selviydymme nykyisestäkin.
Tähän jos luottaisimme, ja toisiimme.
Lapsuuden joulut kiteytyvät oranssinpunaiseen, paperiseen joulutähteen, joka loisti lämmintä valoaan monen kodin ikkunassa. Sen alin sakara oli pitempi kuin toiset.
Sitä muistelen tänäkin jouluna.
