Kriitikoilla ja toimittajilla on syytä huoleen, jos lapsiasiavaltuutettu on Suomen johtava kirjallisuuskeskustelija
Valtamedia on jo luovuttanut kirjallisuuskeskustelussa, kirjoittaa Oskari Onninen.
Syyskuussa ruotsalaislehti Aftonbladet herätti pahennusta julkaisemalla manifestin lehden uudesta kritiikkilinjasta: jatkossa arvioitaisiin aiempaa enemmän dekkareita ja scifiä niin kutsutun laatukirjallisuuden kustannuksella. Korkeakulttuuri on muuttumassa alakulttuuriksi, Ruotsin akatemian entinen jäsen Horace Engdahl oli sanonut jo vuosituhanteen vaihteessa. Äänikirjatalouden šokkidoktriini vain teki sen näkyväksi.
Keväällä brittiläinen kirjakustantajien Bookseller-lehti oli kirjoittanut keväällä korkeakirjallisuuden ”vahingollisesta hierarkiasta” ja laadun ”tyranniasta”, joka on vahingoksi kaikelle kirjallisuudelle. The New Statesman -lehden kirjallisuustoimittaja syytti kustantajalehden ajamaa ajatusmaailmaa siitä, kuinka sunnuntaina jaettu Booker-kirjallisuuspalkinto on menettänyt arvonsa. Hyviä voittajia ei ole valittu vuosiin, koska kelvollisia ei ole edes julkaistu: ”Milloin olisi ollut ylijäämää romaaneista, joista kaikki puhuvat."
Suomessa sama murros tapahtuu paraikaa, mutta kukaan tunnu välittävän siitä, vaikka jotkut kirjoittavatkin kulttuurikavereilleen Facebook-päivityksiä ja Instagram-tarinoita.
Tai kenties se tapahtui jo. Laadun tyrannian annettiin murtua suosion kustannuksella, ja seuraukset näemme nyt. (Valtavirtamusiikin tärkeyttä puolustaneena pop-kriitikkona tiedän hyvin, miltä se krapula tuntuu.)
”Harvoissa näkökulmateksteissä pohdittiin vedonlyöntikertoimia ja sitä, pärjääkö Miki Liukkonen vai ei.”
Luovutusmentaliteettia kuvaa, kuinka Finlandia-palkintojen ehdokasjulkistuksen jälkeen yleinen kirjallisuuskeskustelu teosten taiteellisesta tasosta on loistanut poissaolollaan. Valtamedia vaikeni. Ylipäätään mielipiteitä ehdokaskavalkadeista sai etsimällä etsiä. Harvoissa näkökulmateksteissä pohdittiin vedonlyöntikertoimia ja sitä, pärjääkö Miki Liukkonen vai ei.
Sittemmin MTV on tehnyt parikin juttua, joissa se on kysellyt kirjalobbarien näkökulmia palkinnon sääntöihin: onko pakko olla diktaattori ja pitäisikö olla vielä korkeatasoisemman kirjallisuuden kategoria korkeatasoiselle romaanille annettavan kaunokirjallisuuden palkinnon ohella.
Finlandiat eivät edes ole korkeakirjallisuuden, vaan ”middlebrow”-tyyppisen laatukirjallisuuden palkintoja: voittajia on yleensä kiva lukea, ei kokeiluja tai kikkailuja, ”tärkeä aihe”.
Ehdokkaat taas antavat yhden, perustellun otoksen koko suomalaisesta kirjavuodesta. Niistä kiisteleminen olisi paljon kritiikkipalveluiden tuottamista hedelmällisempi tapa kertoa kulttuurin satunnaisseuraajalle, missä mennään.
Puhumattakaan itse palkintoinstanssin arvioinnista: tuskin mikään ilahduttaisi kuin perusteltu linjaus, onko Finlandia-kilpailu elämänsä iskussa, muuttumassa tarpeettomaksi tai vaikka liian elitistinen – mihin voittajien viime vuosien myyntiluvut viittaavat. Ehkä lukijoitakin kiinnostaisi.
”Valtuutettu välittää työkseen ensisijassa lapsista, mutta niin paljon, että joutui puhumaan myös kirjallisuuden tasosta.”
Traagista kyllä, Suomen johtava kirjallisuuskeskustelija on tällä hetkellä lapsiasiavaltuutettu Elina Pekkarinen, eivät esimerkiksi lehtien toimittajat tai kriitikot.
Valtuutettu välittää työkseen ensisijassa lapsista, mutta niin paljon, että joutui puhumaan myös kirjallisuuden tasosta.
Pekkarinen johti lasten ja nuorten Finlandian esiraatia ja harmitteli ehdokkaita julkistaessaan, kuinka osa kirjoista oli keskinkertaisia. Sittemmin Helsingin Sanomien johdolla on ”keskusteltu”, saako keskinkertaista lastenkirjallisuutta sanoa keskinkertaiseksi vai meneekö se laatua arvioivista mielipiteistä rikki. Ilmeisesti menee: Pekkarinen päätyi pyytämään anteeksi.
Kun hallitus ilmoitti poistavansa vähälevikkisten kirjojen ostotuen kirjastoilta, lapsiasiavaltuutettu jatkoi, tarttui tehokkaaseen megafoniinsa ja ylitti uutiskynnyksen vastustamalla leikkausta, joka osuu selkokirjoihin.
Tuen poisto on kieltämättä erikoinen päätös: tuki kohdentuu kirjastonkäyttäjille, mutta ennen kaikkea luo kustantamoille kannustimen kulttuurityöhön – julkaisemaan niitäkin kirjoja, joiden tuotoilla ei palkkoja makseta.
Kulttuuribudjetista se vie joitakin prosentin desimaaleja. Vaihtoehtoisiakin leikkauskohteita olisi varmasti löytynyt, ja esimerkiksi kirjallisuustoimittajat voisivat nyt selvittää, keskusteltiinko niistä edes ja miksi ei.
”Suomessa vähälevikkinen kirjallisuus ei edusta stereotyyppistä marginaalikirjallisuutta.”
Kun laatua vaalivan kirjallisuuden ekosysteemin annetaan muuttua vaivihkaa suosiota painottavaksi, seuraukset ovat Suomen kokoisella kielialueella järisyttäviä. Täällä vähälevikkinen kirjallisuus ei edusta stereotyyppistä marginaalikirjallisuutta.
Tuettujen kirjojen ostolista on julkinen, ja tänä vuonna sillä on esimerkiksi nimiketolkulla Suomen tunnetuimman käännöskirjallisuusbrändin Keltaisen kirjaston teoksia: Édouard Louis, Ágota Kristof ja nobelisti Abdulrazak Gurnah.
Tällaista käännettyä maailmankirjallisuutta uhkaa toisaalta äänikirjamuoto, johon monet kirjalliset tyylikeinot eivät sovellu. Lisäksi kirjojen kääntäminen on kallista ja lukijat pärjäävät suorastaan harmillisen hyvin englanninkielisilläkin laitoksilla.
Mutta ei huolta. Kyllä lapsiasiavaltuutettu hoitaa.
