Lapsia ja aikuisia

Vauvavuosi on pian ohi, se on ihanaa ja haikeaa. Ei kulu päivääkään niin, ettenkö miettisi ensi elokuuta ja sitä, kun meidän pieni topakka mummomme menee päiväkotiin, miten mahtavaa ja hurjaa se on. Meille kaikille avautuu uusi arki ja hänelle kokonaan uusi maailma.

Muutaman ohikiitävän hetken olen miettinyt, että mitä jos sittenkin odottaisimme vielä puoli vuotta tai vuoden. Hän on niin pieni, ja tämä äitiysloma on varmasti viimeiseni. Nuo epävarmuuden hetket ovat kuitenkin menneet aina ohi.

Kulunut vuosi on ollut elämäni onnellisin mutta myös raskain ja täysin. Olen parempi äiti silloin kun saan tehdä rauhassa töitä, keskittyä ja ajatella asioita, lukea kirjoja.

Ja minä rakastan päiväkotia, kaikkia siellä olevia virikkeitä, leikkejä, taitoja ja ystäviä, joita minä en osaa tai jaksa hänelle tarjota.

Uskon, että mitä enemmän lapsi tutustuu uusiin ihmisiin, oivaltaa että maailmassa on muitakin turvallisia, kiinnostavia ja hyviä tyyppejä kuin äiti ja isä, sitä vankempi pohja hänelle tulevaisuutta varten rakentuu.

Samalla uskon myös, että lapsen on ensimmäisistä hetkistään lähtien ehdottoman tärkeää olla molempien vanhempien seurassa, jos se vain on mahdollista.

Tämä ei tietenkään ole vain yksilön valinta, vaan myös yhteiskunnan tulisi tukea sekä käytännön että asenteiden tasolla jokaisen ihmisen oikeutta tehdä töitä ja saada lapsia, ja naisilla tulisi olla siihen samat mahdollisuudet kuin miehilläkin. Ei sinne päin, vaan samat.

Ja myös päinvastoin: työpaikkojen tulisi kannustaa miehiä jäämään kotiin, yhtä lailla ottamaan vastuuta lapsista.

Perhettä ei pitäisi lähtökohtaisesti nähdä rasitteena tai uhkana työelämälle (tai elämälle ylipäätään), vaan osana elämää.

Ajattelua pitäisi jopa pystyä kääntämään siihen suuntaan, että tervettä itsekkyyttä on valita perhe ennen töitä ja sitä kuuluisaa omaa aikaa.

Puhun aiheesta ystäväni kanssa. Hänellä on kolme lasta, joista pienintä, puolitoistavuotiasta, hän hoitaa kotona kun lasten äiti on töissä.

Kun ystäväni on lasten kanssa päiväsaikaan liikkeellä puistossa tai kaupungilla, häntä luullaan usein yksinhuoltajaksi tai leskeksi.

Hän kuulee monesti toisten vanhempien huokaavan, miten upeaa on, että hän on valinnut jäädä kotiin hoitamaan tätä pienintä lasta (niin kuin on kahta edellistäkin hoitanut) mutta että heidän työpaikallaan se ei olisi mitenkään mahdollista.

Töissä käydessään ystävältäni kysytään, joko hän rukoilee pääsyä takaisin työpaikalle.

On jotenkin aivan uskomatonta, että vaikka isät ovat enemmän läsnä kodin ja perheen arjessa kuin koskaan, tilanne on yhä usein tämä.

Isän osallistuminen lastenhoitoon on edelleen jotenkin erityisen hienoa, ja hänen jäämisensä hoitovapaalle poikkeus.

Äidin vastaava toiminta taas on perus ja normi.

Mistä ihmeestä ylipäätään on syntynyt se ajatus, että naisen on jotenkin helppoa jäädä työstään pois, oli ammatti sitten mikä tahansa?

Eikö juuri perheen pitäisi olla se asia ja paikka, jossa näitä asioita käsitellään mahdollisimman monipuolisesti? Paikka, jossa pohja sekä nykyhetken että tulevaisuuden tasa-arvolle rakennetaan?

Minua kiinnostaakin, kuinka paljon tässä on oikeasti kyse siitä, ettei työmaailmassa yksinkertaisesti vieläkään ole tarpeeksi esimerkkejä toisenlaisista ajattelumalleista.

Jossain määrin kyse voi olla myös miesten harhoista oman korvaamattomuutensa suhteen.

Työnantajahan ei voi estää ketään jäämästä hoitovapaalle tai siitä jotenkin myöhemmin rangaista. Siihen ei ole lainmukaista oikeutta. Olen toki kuullut paikoista, joissa miehen hoitovapaa on periaatteessa ja epävirallisissa säännöissä kielletty tai vähintään erittäin epätoivottavaa, mutta mitä se kertoo näistä työpaikoista, niiden täysin kivikaudelle jämähtäneistä arvoista ja periaatteista?

Kuten ystäväni sanoi, ei töissä ole aina helppoa eikä kotona ole aina helppoa, mutta molemmissa on aivan mielettömästi kivoja ja ainutlaatuisia asioita, ja niiden pitäisi olla sekä mahdollisia että suotavia ihan jokaiselle vanhemmalle.