Sitä lääkärikäyntiä Oulussa asuva Taru Hallikainen ei unohda koskaan. Elettiin vuotta 2011. Taru oli tuntenut raskausoireita jo joitakin päiviä, mutta raskaustesti näytti negatiivista. Nyt lääkäri tutki ultraäänilaitteella hänen vatsaansa ja käänsi monitorin Tarun ja hänen miehensä Matti Heikkisen suuntaan.
”Miltä se teistä näyttää?” lääkäri kysyi varovasti.
Ruudulla näkyi pullea alkiopussi, Taru oli siis sittenkin raskaana. Sitten pussi liikahti ja toinen puoli irtaantui erilleen.
”Ei voi olla totta! Niitä on taas kaksi”, Taru parahti.
Todennäköisyys saada kahdet identtiset kaksoset on yksi viidestäkymmenestätuhannesta. Tarulle ja hänen miehelleen se tapahtui. Vain vajaa kaksi vuotta aiemmin Taru oli kuullut odottavansa ensimmäisiä kaksosiaan. Heistä vain toinen selviytyi.
Siitä oli alkanut ajanjakso, joka oli ollut yhtä tunteiden vuoristorataa ja oman jaksamisen kanssa kamppailua.
Nyt vanhat pelot nousivat jälleen pintaan. Taru tiesi, että edessä olisi varjojen ja valonsäteiden täplittämä tie. Tämä kaksosraskaus päättyi kuitenkin onnellisesti. Silti kohdulla oli vielä yksi yllätys odottamassa.
Pysäyttävä näky
Taru Hallikainen saapuu tapaamiseen jännittyneenä. Hän on juuri saanut valmiiksi toisen kirjansa, tietokirjan, joka käsittelee armoa. Helmikuussa julkaistavan Armon kintereillä -teoksen aihe oli pyörinyt mielessä jo jonkin aikaa. Kahden vaikean kaksosraskauden jälkeen ja keskellä uuvuttavaa pikkulapsiarkea Taru ymmärsi, että hän vaati itseltään jatkuvasti liikaa.
Mutta mitä oli armo? Saattoiko sen valita armottomuuden sijaan?
Siitä, miten kirja lopulta sai alkunsa, Taru ei ole juuri puhunut. Tapahtuneesta on hieman yli vuosi. Tarun kohdusta oli löytynyt kasvain ja hän joutui leikkaukseen, jossa kohtu poistettiin.
Leikkausta seuraavana yönä Tarun hemoglobiini romahti ja selvisi, että kohdun irrotuskohdasta suihkusi verta vatsaonteloon.
Hätäleikkauksen jälkeen Taru heräili omassa huoneessaan, kun hän koki jotain, mikä vavahdutti hänen sisintään. Kirkkaan valon keskelle ilmestyi Kristuksen hahmo. Sillä oli viesti, joka ilmestyi kirjain kerrallaan: armo.
”En ole erityisen uskonnollinen ihminen, joten kokemus tuntui ihmeelliseltä. Muistan kysyneeni, miksi hän ilmestyi juuri minulle”, Taru sanoo hiljaa, kuin varoen särkemästä jotain arvokasta.
Taru ei edelleenkään osaa selittää, mistä kokemuksessa oli kyse. Hän on aina pitänyt kaikkia elämänkatsomuksia samanarvoisina, ja tunne siitä vahvistui entisestään.
Sairaalan sängyllä maatessaan Taru tunsi, että oli tullut aika päästää itsensä vähemmällä. Löytää armollisuus itseä kohtaan.
Seuraavana päivänä Taru sanoi vierustoverilleen tietävänsä, miten hän kirjoittaisi armosta. Hän kysyisi eri maailmankuvan omaavilta ihmisiltä, mitä armo heille merkitsee.
“Ilo ja suru kulkevat rinnakkain”
Neljän lapsen äiti. Se Taru on, vaikka yksi lapsista ei päässyt elävänä mukaan perheen elämään.
Taru oli puolessa välissä ensimmäistä raskauttaan, kun toinen kaksospojista, Toivo, menehtyi kohtuun. Jotta Valo-poika selviäisi, Tarun täytyi kantaa molempia sisällään siihen asti, että Valo oli valmis syntymään.
Kun Valo toukokuussa 2010 syntyi, Taru alkoi järjestellä Toivon hautajaisia.
”Opin kantapään kautta, etteivät ilo ja suru sulje toisiaan pois.”
Taru on miettinyt paljon sitä, miten Valo isompana reagoi veljensä kuolemaan. Hän tulee aina olemaan kaksonen, vaikkei saa elää veljensä kanssa. Ensimmäiset yhdeksän kuukautta hän on kuitenkin tuntenut Toivon ihoaan vasten.
Taru toivoo, että Valo saisi vaikeina hetkinä lohtua laatikosta, johon on kerätty muistoja veljestä: yhteinen ultraäänikuva, jossa kaksoset pitävät toisiaan kädestä ja vatsakuvia, joissa veljekset ovat yhdessä kohdun suojassa, viimeistä kertaa.
”Olemme puhuneet Toivosta ja käyneet hänen haudallaan. Nyt kuusivuotiaana Valo alkaa ymmärtää, mitä veljelle tapahtui. Asia on selvästi hänelle herkkä.”
Kun pikkuveljet myöhemmin syntyivät ja Valolta kysyttiin, onko se ollut kivaa, poika vastasi mietteliäänä:
”Asia ei ole yksinkertainen. Pikkuveljet eivät ole perhosia.”
Toivon hautakivessä lentävät perhoset.
“Onko minulla oikeus olla väsynyt?”
Ruuhkavuodet alkoivat Tarun elämässä toden teolla Rekon ja Elon syntymän jälkeen viisi vuotta sitten. Pojat syntyivät Tarun valtavista peloista huolimatta lähes täysiaikaisina ja lähes terveinä. Molempia vaivaa infektioastma, mutta onneksi Toivon vienyt istukan verisuonten häiriö ei päässyt pahenemaan toisessa raskaudessa.
Oli silti hetkiä, ettei Taru jaksanut uskoa poikien selviytymiseen.
”Pari kertaa otin jo puhelimen käteen kysyäkseni kirkkoherranvirastosta, montako lasta Toivon hautaan mahtuu”, Taru Hallikainen myöntää.
Taru ei ole koskaan tuntenut itseään luontaiseksi äidiksi. Hän kokee tulleensa neljän lapsen äidiksi sattumalta. Se ei ole vähentänyt onnea, jota hän on kokenut lapsistaan. Edelleen Taru katselee joskus poikiaan ja miettii mielessään, kuinka hän saikaan kaiken tämän.
Sairastelevien kaksosten ja mustasukkaisen taaperon kanssa elämä oli silti alkuun jokapäiväistä selviytymistä. Uupuneena Taru kyseli itseltään, oliko oikein tuntea negatiivisia tunteita kaiken kokemansa jälkeen.
”Ajattelin, että nämä lapset sentään sain elävinä syliini, minulla ei ole oikeutta olla väsynyt. Mutta ei syvää uupumusta ja lapsen menettämistä voi eikä tarvitse verrata keskenään. Molemmat kokemukset ovat olleet minulle erittäin vaikeita.”
Kun pienemmät pojat olivat kaksivuotiaita, Taru aloitti määräaikaisen työn TE-keskuksella. Vuotta myöhemmin hän vaihtoi vuorovaikutuskouluttajan työhön ja sai ylennyksen aluevastaavaksi. Se merkitsi lisää vastuuta ja sen myötä stressiä.
Nyt Taru voi vain ihmetellä, miten selvisi tuosta ajanjaksosta.
“Kohdunpoisto katkaisi siteen poikaani”
Helpoin ei yleensä ole parasta. Tämä motto on muovautunut Tarun ohjenuoraksi viime vuosien kokemusten kautta.
Vuosi sitten syksyllä Taru sai huomata, että tarvitsi myös omien voimavarojen tunnistamiseen sen vaikeimman tien. Kohdusta löytynyt kasvain osoittautui lopulta hyvälaatuiseksi, mutta leikkaus ja siitä toipuminen olivat käydä kohtalokkaiksi.
Heti diagnoosin jälkeen Tarulle määrättiin hormonihoito, joka käynnisti ennenaikaiset vaihdevuodet. Taru hikoili, hänen mielialansa heitteli ja hän tunsi itsensä äärimmäisen väsyneeksi. Oli päiviä, jolloin hän nukkui 17 tuntia, eikä siltikään virkistynyt.
Ajatus kohdun poistosta ei tuntunut Tarusta pahalta. Hän tiesi, että perheen lapsiluku oli täynnä, eikä hän tarvitsisi kohtua enää mihinkään. Suru kohdun menetyksestä tuli kuitenkin varoittamatta.
”Yhtäkkiä ymmärsin, että kohtu oli ainoa fyysinen siteeni Toivoon. Se oli paikka, jossa olin saanut kantaa häntä ja tuntea hänet lähelläni. Kohdun poistaminen tuntui tämän siteen katkaisemiselta.”
Leikkauksen jälkeen Tarun työpaikka suljettiin ja hän jäi työttömäksi. Sillä hetkellä se tuntui katastrofilta, mutta nyt Taru ymmärtää, että hänelle se oli hyvä käänne. Hän ei olisi ollut työkuntoinen vielä pitkään aikaan.
Samalla tavalla kuin sairastuminen ja jopa lapsen menettäminen, myös työn menettäminen asettui lopulta omalle uomalleen elämässä.
“Teinkö jotain väärin?”
Tapaamispäivän aamuna Taru Hallikainen on allekirjoittanut työsopimuksen uudessa työpaikassa. Työn ja muun elämän ohessa Taru on opiskellut kognitiivista lyhytterapiaa. Unelma terapeutin työstä on käymässä toteen.
Tarulta on kysytty, tunteeko hän huonoa omaatuntoa siitä, että hänen lapsensa kuoli hänen kehonsa sisällä. Hän ei näe asiaa niin.
”Tässä minulla on jonkinlainen sokea piste. En osaa ajatella, että Toivo olisi kuollut minun kehoni takia. Sitä olen kyllä pohtinut, teinkö jotain väärin. Nukuinko väärällä kyljellä tai söinkö jotain väärää.”
Suru lapsen menetyksestä kulkee aina mukana, mutta Taru on hyväksynyt asian osaksi elämäänsä. Hänelle ei ole olemassa mitä jos -maailmaa. Elämässä vain kävi näin.
”Sellaisina kirkkaina hetkinä, kun muistan, mistä kaikesta olen selvinnyt, koen armoa. En ole kaikesta huolimatta katkeroitunut, vaan päässyt elämässä eteenpäin. Tunnen olevani oikealla tiellä.”
Armotonkin Taru osaa kuitenkin olla itseään kohtaan. Tällä hetkellä hän kipuilee sitä, voiko perhettä yhtä aikaa rakastaa yli kaiken ja samalla olla valmis olemaan erossa esimerkiksi työn vuoksi.
Vaikeaa on myös sisäistää uusi, lempeämpi työtahti. Hän on tottunut asettamaan itselleen kovia vaatimuksia ja ajattelemaan, että työtä tehdään sata lasissa, uupumuksen partaalla.
Nyt, kun hän nauttii työstään, hän pohtii, onko hänellä todella lupa tehdä jotain niin ihanaa – ja riittääkö se?
Uusi ja vapauttava alku
Keskeisin asia selviämisessä on ollut Tarun mukaan hyväksyminen. Hän uskoo, että elämän kanssa kannattaa olla samalla puolella, vaikka kuinka ottaisi päähän.
”Olen monta kertaa huutanut sisälläni, etten halua tällaista elämää. Totuus kuitenkin on, että armo tulee vain hyväksymisen kautta, ei vastustamisen. Käyn siitä silti jatkuvaa kissanhännänvetoa. Yritän mennä elämän tahdon mukaisesti tai ainakin hyväksyä sen, mitä elämä tuo.”
Armon oivaltaminen ei ole pysyvä olotila. Se vaatii jatkuvaa läsnäoloa ja hereilläoloa.
”Koen, että armon löytäminen on tuonut perusluottamusta elämään. Armo tavallaan läpivalaisee ihmisen. Näen sen elämän mittaisena prosessina. Elämä on jatkuvaa kamppailua omien varjojen ja armottomuuden kanssa.”
Menetettyyn kohtuunsa Taru osaa nyt suhtautua lämmöllä. Se oli monitasoisen elämän paikka. Kuoleman ja elämän tyyssija, joka tarjosi monenlaisia uusia alkuja.
Kaiken kokemansa jälkeen Taru Hallikaisesta tuntuu kuitenkin turvalliselta, että kohtu leikattiin pois.
”Se antoi paljon, mutta on ihanaa, ettei sitä enää ole. Nähtäväksi jää, mihin tämä uusi alku johtaa.”
Juttu on julkaistu Eevan numerossa 02/2017.
