Johanna Mantila hautasi esikoisensa ja synnytti kuopuksensa samalla kun loi miljoonien kukkabisneksen: ”Olen viimeiset puolitoista vuotta halunnut ennemmin kuolla kuin elää”

Ensin Johanna Mantila, 39, valitsi hautaustoimistossa hauta-arkun pojalleen Jonathanille, 19. Sitten hän avasi kotona siskonsa Edith Mantilan, 28, kanssa tietokoneen.

Seuraavaksi siskokset pyyhkivät kyyneleet ja loihtivat kasvoilleen hymyt. He alkoivat kuunnella asiakkaansa toiveita tulevan joulun somisteista, jotka siskosten kukkapalveluyritys Bloom Deco valmistaisi. Kun palaveri päättyi, asiakas toivotti heille ihanaa kesää.

Siskokset sulkivat koneen ja katsoivat epäuskoisina toisiaan – pitäisi vielä tehdä loput hautajaissuunnitelmat.

– Kaikki tuntui niin absurdilta – miettiä ensin, millaisia joulupalloja laitetaan asetelmiin viiden kuukauden kuluttua ja sitten mitä laitetaan Jontulle päälle arkkuun, Edith muistelee.

Johanna arvelee, että sokkitila sai hänet toimimaan ja jopa hymyilemään.

– Jontun 19 elinvuoden aikana kuolemanpelosta oli tullut normaalia. Yrittäjinä olimme taas tottuneet venymään, olemme olleet tiukoissa paikoissa parhaimmillamme. Nyt täytyi muistuttaa itseään, että asiakas ei voinut tietää, mitä kävimme läpi.

Siskosten yhteinen matka on pitkä. Kun Edith Mantila syntyi, 11 vuotta vanhempi Johanna sai vaihtaa hänen vaippojaan ja olla lapsenvahtina äidin kauppakäyntien ajan.

Kun Johanna sitten synnytti 19-vuotiaana esikoisensa Jonathanin eli Jontun, yhdeksänvuotias Edith oli puolestaan Jontun leikittäjä – ja myöhemmin virallisesti omaishoitajan sijainen. Johanna oli poikansa omaishoitaja koko tämän elämän ajan.

Jontun hengitysongelmat alkoivat heti, kun hän syntyi.

– Ensin arveltiin, että hän on juonut vain lapsivettä. Pikkuhiljaa selvisi, että kyse oli jostain muusta. Vietimme käytännössä ensimmäisen vuoden Lastenklinikalla.

Jontun sairauteen ei löytynyt koskaan diagnoosia. Selittämättömästä syystä hänen keuhkonsa menivät hiljalleen kuolioon, mikä aiheutti hengitysvaikeuksia. Pitkien infektiojaksojen aikana Jonttu joutui olemaan sairaalassa.

– Ensimmäiset viisi vuotta kannoimme mukana valtavaa salkkua, jossa oli spiraa, jota Jonttu joutui hengittämään tunninkin välein.

Kouluikään mennessä Jontun oireet helpottivat ja hän sai elää myös normaalia koululaisen elämää.

Johanna sai Jontun jälkeen vielä kaksi lasta ja jäi lopulta kolmen lapsen yksinhuoltajaksi. Hän perusti myös lastenvaateliikkeen. Tuolloin Johannan pikkusisko Edith alkoi viettää heillä enemmän aikaa.

Täysi-ikäisenä Edith muutti siskonsa luo. Jontun lääkkeet hän oli opetellut mittaamaan jo teini-iässä. Edith vietti myös Jontun kanssa aina yhden viikonlopun kuukaudessa, että Johanna sai hetken vapaata.

– Olin vasta yhdeksän, kun Jonttu syntyi ja teki minusta tädin. Hoidin häntä kuin pikkuveljeä ja minulle tuli häntä kohtaan vahva suojeluvietti. Tuntui pahalta, kun yksi pojista ei pysynyt aina vauhdissa mukana. Jonttu oli pelleilijä ja vitsiniekka, joka sai kaikille hymyn huulille.

Edith oli aina ajatellut, ettei hän jäisi Suomeen asumaan. Hän lähti ensimmäisen kerran reppureissaamaan 18-vuotiaana ja päätyi Australiaan. Toisella Australian- reissullaan hän työskenteli yrityksessä, joka teki isosti kukkasomisteita ja tapahtumastailausta.

– Olin aina ajatellut, että en ole erityisen hyvä missään, mutta siellä löysin luovuuteni. Tein töitä tuoreiden ja tekokukkien kanssa. Samalla huomasin, että sain tuorekukista allergisia oireita.

Edith palasi Australiasta Suomeen vuonna 2019. Hän muutti Helsinkiin ja teki yövuoroja varastossa.

Samalla hän huomasi, että suuremman kokoluokan kukkapalvelua ei Suomessa ollut. Hän kysyi Johannalta, perustaisiko tämä hänen kanssaan sellaisen.

Peruskoulun jälkeen Johanna oli tehnyt lähinnä pätkätöitä ja keskittynyt yksinhuoltajan arkeen.

– Sanoin heti Edithille joo. Aloimme samana päivänä lähettää maileja isoille tapahtumajärjestäjille, että olemme tuomassa Australiasta Suomeen kukkapalvelua. Siinä kohtaa en erottanut ruusua neilikasta, Johanna naurahtaa.

Ensimmäinen asiakas vastasi heille yli kahden kuukauden kuluttua. Kyseessä oli iso festivaalijärjestäjä.

– Halusimme vakuuttaa heidät. Meille tuli kiire kerätä materiaaleja näytekappaleita varten, Johanna muistelee.

– Minulla oli jäänyt punaiset käyttämättömät pitsipikkarit, josta pakaran kohdalta leikkasin pitsin ja saimme siitä pääkallon silmät rock-festivaalin näytekappaleeseen. Koska rahaa ei ollut, jouduimme käyttämään luovuuttamme, Edith jatkaa.

Asiakas innostui. Nopeasti siskokset joutuivat nyt laittamaan pystyyn yrityksen, keksimään sille nimen ja etsimään hyvät tavarantoimittajat.

Samana vuonna 2019 Johanna oli tavannut nykyisen miehensä. Tällä oli rekkafirma, josta siskokset valtasivat yhden hyllytilan. Siskokset rakensivat kukkaseiniä pressujen päällä kuljetusyrityksen pihassa, tekivät kaksi kuukauttakin ympäripyöreitä päiviä.

Tavaratalojen ja kauppojen somisteet oli rakennettava öisin.

Johanna ja Edith hakivat yritykselleen starttirahaa, mutta he eivät saaneet edes hakemustiedostoja auki. Lopulta asiakaspalvelija auttoi heitä.

– Voisitteko kuvitella, että yritys tuottaisi 10 000 euroa kuukaudessa? tämä kysyi.

Siskokset puristelivat päätään, kuulosti aika paljolta. Starttiraha jäi saamatta, mutta se ei tekemistä haitannut.

Korona-aikana siskokset ottivat yhteyttä kauppakeskuksiin, apteekkeihin ja ruokakauppoihin. Paikkoihin, joissa ihmisten piti yhä käydä.

Kesällä 2022 elettiin jo normaalia festarikesää ja tilausmäärät kasvoivat. Samalla Johanna odotti nykyisen puolisonsa kanssa neljättä lastaan.

– Hänellä oli haave omasta lapsesta. Minulla taas oli toive ydinperhe-elämästä, jota en yksinhuoltajana ollut saanut kokea.

Vuonna 2016 Jontun tila heikentyi. Kuoliot keuhkoissa ja keuhkoputkissa olivat lisääntyneet, ja lentomatkustus kiellettiin.

Hengitysvaikeuksien takia portaiden nouseminen oli pojalle haastavaa, matka postilaatikolle oli lenkki. Jontulle suositeltiin myös kotikoulua.

Jälkeenpäin Johanna ymmärsi, että teini-ikäinen salasi sairauden kavereiltaan. Sairaalajaksojen aikana hän otti sijainnin Snapchatista pois, jotta ystävät eivät nähneet hänen olinpaikkaansa. Huoneessaan olevan lisähappilaitteen Jonttu peitti.

Jonttu ehti kuitenkin elää mopoelämää kavereiden kanssa, saada ensimmäisen tyttöystävänkin.

– Jontun sairaus ei näkynyt ulospäin, ja se hämmensi välillä tuntemattomia. Meillä oli invakortti, ja joskus joku tuli raivoamaan, että tämä paikka on vammaisille tarkoitettu. Jonttu huusi ikkunasta, että ota asioista selvää ja mun mutsilla on enemmän munaa kuin sulla, Johanna muistelee nauraen.

Johanna suri sitä, että Jonttu alkoi teini-iässä itse ymmärtää tilansa; hän ei välttämättä eläisi kauan. Lääkärit puhuivat keuhkojen siirrosta vielä pari viikkoa ennen Jontun kuolemaa.

– Ei me hirveästi sairaudesta ja kuolemasta puhuttu. Minä sain välillä osakseni ihmettelyä, että miten voit elää normaalisti, vaikka lapsesi tekee kuolemaa. Miten minun pitäisi olla? Ei kuolevakaan halua koko aikaa kuulla voivotteluja, vaan keskittyä elämään.

Kuopuksen odotuksen loppuvaiheessa Johanna kuitenkin romahti.

– Että suodaanko minulle tämä yksi lapsi, koska menetän toisen? Minulle tuli vahva tunne, että Jonttu kuolee. Sain täällä töissä itkukohtauksen, että miten me sitten selvitään?

Max syntyi tammikuussa 2023, Jonttu kuoli kesällä.

– Joulusaunassa Jonttu oli kysynyt pikkuveljeltämme, että pitääkö hänen pelätä kuolemaa, johon veli oli vastannut, että ei tarvitse. Kyllä Jonttu aisti lähtönsä.

Edith oli puhunut terapeutilleen jo etukäteen, että pelkäsi, miten hän reagoi, kun kuulee Jontun kuolemasta.

– Sain tiedon Jontun kuolemasta kesälomareissulla. Päälle iski älytön selviytymismoodi, että nyt Johannan ei tarvitse hoitaa mitään ja onhan hänen muilla lapsillaan kaikkea.

Johanna huomasi, että työ oli hänelle pakokeino surun keskellä.

– Täällä sain levätä surusta. Se meni jopa pakkomielteiseksi, työhön oli niin helppo hukuttautua.

Samaan aikaan siskosten yritys ylitti taas edellisvuoden tuloksensa.

Inspiroivat siskokset alkoivat näkyä myös julkisuudessa vaaleanpunaisissa jakkupuvuissaan. Pinnan ja hymyn alla oli kuitenkin mustaa.

– Olen viimeiset puolitoista vuotta halunnut ennemmin kuolla kuin elää. Mutta enhän voi asiakkaille näyttää suruani. Olen ajatellut surusta, että se pikkuhiljaa helpottaisi, mutta huomaan olevani välillä ihan lähtöpisteessä. Ikävä on niin kova, Johanna myöntää.

Kahden viime vuoden aikana siskokset ovat oppineet myös pyytämään ja palkkaamaan apua. Heidän kotikunnassaan Nurmijärvellä sijaitseva yritys työllistää tällä hetkellä täysipäiväisesti seitsemän ihmistä.

– Olemme niin iso, että oli viimeinen hetki ottaa varastonhallintajärjestelmät käyttöön. Oppi ”ota itseäsi viisaampia töihin” pitää paikkansa.

Kaiken keskellä molemmat ovat kiitollisia merkityksellisestä työstä, jota saavat tehdä. Jos työllisyystoimistossa 10 000 euron kuukausimyynti tuntui hurjan suurelta, tällä hetkellä yrityksen ennätys on 160 000 euroa kuukaudessa.

Miljoonaan yltänyt liikevaihto on yhteisen intohimoisen tekemisen sivutuote. Kaikki yrityksen tuotot on laitettu sen kasvuun. Optioiden sijaan siskokset ovat ainoastaan nostaneet itselleen palkkaa.

– Alusta asti meillä oli sopimus, että lainaa ei oteta, ja se on pitänyt. Että jos tämä ei olisi onnistunut, ei olisi menty ihan perse edellä puuhun.

Edith, joka ajatteli nuorena, ettei ainakaan jää Suomeen, asuu nyt omakotitalossa puolisonsa ja heidän koiransa kanssa. Johanna taas pystyi menestyksen myötä ostamaan vanhempiensa kotitalon, jossa perhe asui ennen vuokralla.

– Havahduin itse vasta kolmekymppisenä, että minun ikäisilläni on puoliso, omistusasunto ja kesämökki, eikä minulla niistä mitään. Oli vain pelkkää velkaa ja asuin vuokralla. Elin ja menin niin Jonttua ja lapsia varten, mikä tuntuu nyt tärkeältä, Johanna sanoo.

Siskokset ovat esimerkki siitä, ettei asioiden tarvitse tapahtua elämässä aina tietyssä järjestyksessä.

– Uskon, että kaikella on tarkoitus. Etsin omaa juttuani myös pitkään, enkä päässyt opiskelemaan, mutta sen sijaan vein yritysideaa eteenpäin, Edith jatkaa.

He ovat saaneet toteuttaa useita unelmiensa kohteita isosti. Silti merkityksellisin ja koskettavin somistus tehtiin Jontun hautajaisiin. Jontun lempiväri oli verenpunainen, johon Edith yhdisteli koristeissa kaunista metsänvihreää.

– Saimme palautetta, että oli jotenkin kivat hautajaiset. Että vaikka itkettiin, myös naurettiin paljon. Tuimme toinen toisiamme, Uskon, että Jonttu olisi ollut meistä ylpeä, Edith katsoo siskoaan, joka nyökkää kyynelten läpi.

Ja hymyilee.