Lapsen kanssa matkustaminen on rentoa – emme puhu, hän näpelöi puhelintaan ja minä lueskelen

Matkustan pääasiassa yksin. Elämyksistä voi mennä terä, jos joku läähättää korvaan: ”Kato ku upeaa!” Sitä paitsi ihmiset vaikuttuvat eri asioista. Yksin ei tarvitse pysähtyä mihinkään, mikä ei kiinnosta, eikä teeskennellä, että kiinnostaisi. Painajainen olisi lähteä johonkin ison porukan kanssa. Kaikilla olisi erilainen tahtosuunta ja pitäisi alistua kompromisseihin.

Joskus saattaa tietysti tulla yksinäinen olo. Silloin kilautan kaverille.

Oman lapsen kanssa on maailman rennointa matkustaa nyt kun uhmaikä ja puberteetti ovat ohi. Joskus istumme vastakkain ravintolassa puhumatta mitään: hän näpelöi puhelintaan ja minä lueskelen. Välillämme on niin sanottu sukupolvien kuilu, eikä aiheita maratonkeskusteluihin juuri ole. Mutta kyllä minä jotain saan urkittua hänen elämästään ilman että se vaikuttaa poliisikuulustelulta. Yritän myös olla antamatta elämänohjeita. Aina se ei onnistu.

Myös pikkusiskoni on hyvä matkakumppani. Se todistaa, että myös täysin erilaiset ihmiset voivat matkustaa yhdessä. Musiikkimakummekin ovat hyvin kaukana toisistaan. Hän oli syvästi järkyttynyt soittolistastani.

Yhdestä asiasta olemme kuitenkin samaa mieltä: hotellin allasalueella ei saisi soittaa musiikkia. Ei minkäänlaista musiikkia, ei edes klassista.

Hyvää matkakumppaniani ei tarvitse juuri tavata matkan aikana. Joskus sanomme toisillemme vain huomenta ja hyvää yötä. Emme aina edes syö samaan aikaan. Hän ei myöskään vaadi iltaviihdytystä. En joudu katsomaan marttyyrin ilmeitä lähtiessäni aikaisin nukkumaan.

Toisin kuin minä, siskoni pursuaa energiaa, eikä se selity sillä, että hän on minua neljä vuotta nuorempi. Hän pomppaa aamulla istumaan ja on saman tien täysin toimintakykyinen. Eikä hän ota koskaan päiväunia. Luulee varmaan siestaa espanjalaiseksi kansantanssiksi.

Väsymättömät ihmiset usein väsyttävät minut. Mutta siskoa olen katsonut 56 vuotta, joten on ollut aikaa tottua. Ainoastaan kerran olen nähnyt hänen nukkuvan lentokoneessa pää pöydällä. Lähtihän se puhti lopulta tuostakin, ajattelin.

Yhden matkan kohokohta oli siskon mielestä patikointi tulivuorella. ”Jos mä näen vuoren, musta tuntuu, että mun on pakko kiivetä sille”, hän selitti. Minusta ei tunnu. Rakot jaloissa kruunasivat siskon kokemuksen. Fakiiri.

Eksoottinen päiväretki Albaniaan oli kokemus, jonka en halua toistuvan. Palatessa seisoimme kaksi tuntia passijonossa paahtavan auringon alla. Silloin jopa siskon hymy hyytyi. ”Nyt ottaa vähän päähän”, hän totesi. Vähän? Mieleni teki kirkua.

Emme koskaan riitele. Tosin eräänä päivänä hänen loputon positiivisuutensa sadesäällä ärsytti minua. ”Sinä nyt et piittais, vaikka taivaalta tippuis ohjuksia”, sanoin. ”No niin”, hän rauhoitteli.

Nyt haaveilen raahaavani siskoni Kanarialle, koska hän on sen suhteen erittäin epäluuloinen. Ekan kerran todistamiseen saisin osallistua. Hän löytäisi varmasti heti kohteen kiinnostavat puolet.

Ja onhan sielläkin vuoria.