”Jokaiselle henkilölle löytyy vastine eletystä elämästä” – Ikämiehen ja nuoren naisen häistä versoi Lapinlahden Alapitkälle sijoittuva klassikkokirja

Vuoden 1899 huhtikuussa vähän päälle kaksikymmenkesäinen Iida Heikkilä meni naimisiin seitsemänkymppisen Kustaa Vanhalan kanssa. Pariskunta vihittiin sydänhämäläisessä Akaan pitäjässä ja nyt, 126 vuotta myöhemmin, seisomme kuvaajan kanssa Lapinlahden Alapitkällä suvisin oviaan auki pitävän kesäkahvila Unskan pihamaalla.

Emme seisoisi, jos Iida ja Kustaa eivät olisi aikanaan yksiin menneet. Vaikka emmepä jouda nytkään pitkään patsastelemaan. Menemme sisälle setvimään, kuinka hyvin alapitkäläiset ovat perillä siitä, jotta akaalaisista häistä versoi suomalainen klassikkoromaani.

Ei tunnettuudessaan Seitsemän veljeksen tai Tuntemattoman sotilaan sorttinen kansalliseepos, mutta erinomaisen hyvä ja aikaa kestänyt teos kuitenkin.

Kyllä Unskan torstailounasta valmistelevat Marja Väisänen ja Irja Miettinen kyseisen kirjan tietävät.

– Tuohonhan se Hovin paikalle sijoittuu.

Hovi on Hovi kirjassakin, mutta Kustaa on Uutelan Juha ja Iida-nuorikko Manta.

Vaan semmoista sakkiapa kirjailijat tapaavat olla. Ottavat jotain oikeasta elämästä ja viskaavat sen ainesosaksi tarinansa taikinaan. Sitten muka yrittävät eksyttää lukijaansa ulommaksi totuudesta sotkemalla tapahtumapaikkoja ja ihmisten nimiä.

Iidan ja Kustaan tarinan kirjaksi kynäillyt Vihtori Peltonen meni niin pitkälle, ettei värkännyt edes kirjojansa ristimänimellään. Hän käytti pseudonyymia Johannes Linnankoski ja sen aliaksen suojissa julkaistiin vuonna 1908 suurimmilta osiltaan Alapitkälle sijoittunut romaani Pakolaiset.

Pakolaisissa ikämies Uutela nai Mantan, nuoren talontyttären. Pian häiden jälkeen käy ilmi, että Manta odottaa lasta eikä Uutelalla ole isyyden kanssa mitään tekemistä. Hirmuista häpeää paetakseen Mantan perhe myy maatilansa ja muuttaa Savoon, Hovi-nimiselle tilalle. Vaimonsa raskaudesta tietämätön Uutela seuraa mukana.

Tosielämässä Iida ja Kustaa siirsivät hynttyynsä Akaasta Alapitkälle loppuvuodesta 1902. Samassa matkassa muuttivat myös Iidan vanhemmat ja hänen neljä sisarustaan. Seuraavana keväänä Iida synnytti esikoistyttärensä Elli Marian, joka ei elänyt kahtakaan viikkoa.

Sitä kaikkea seurasi vierestä sanomalehtimiehen hommista irrottautunut Vihtori Peltonen, joka oli ennen akaalaisten Alapitkälle muuttoa hankkinut itselleen vuokrahuoneen Hovin talosta.

Kolmekymppinen Peltonen oli irtisanoutunut sanomalehtimiehen toimestaan ja päättänyt elättää itsensä proosamiehenä. Uusimaalaissyntyinen kansanvalistaja ja wannabe-kirjailija saapui Savoon saadakseen työrauhaa. Kortteeritalon uusi isäntäväki herätti hänen mielenkiintonsa – eritoten hän kiinnitti huomionsa Iidan ja Kustaan ikäeroon.

Kyllähän sitä siunailivat kylän kanta-asukkaatkin. Olihan se nyt, kun appiukko oli yli kaksi vuosikymmentä vävyään nuorempi!

– Kyllä Pakolaisten henkilöillä ja Alapitkän Hovin yli sadan vuoden takaisilla asukkailla on muitakin selviä yhtymäkohtia kuin iät. Jokaiselle romaanin henkilölle löytyy vastine eletystä elämästä, aloittaa lapinlahtelaisen Taidemuseo Eemilin museoamanuenssi Hannu Heikkilä.

Pakolaisten taustatarinaa tutkiessaan Heikkilä on tutkinut myös omia sukujuuriaan. Kun niitä kerii jokusen sukupolven taaksepäin, ollaan Akaassa. Kirjailijan kaimakseen kastama Vihtori, yksi romaanin Mantan veljistä, on hänen isoukkinsa Juho Heikkilä.

– Isoukkini ei pitänyt kirjaa loukkaavana, hän sanoi ottaneensa sen kiitollisuudella vastaan ja huomautti, etteivät tosielämän tapahtumat vastanneet kaikilta osin romaanin tapahtumia. Takavuosina Alapitkällä asuneita Heikkilän suvun vanhimpia jäseniä käytiin usein haastattelemassa. Hämeessä asuneet sukulaiset puolestaan suhtautuivat kirjailijan esikuviksi joutumiseen kielteisesti.

Hovissa majaillessaan Linnankoski tutustui hämäläisiin tulokkaisiin hyvin. Samalla hän tuli tarkkailleeksi kahden eri heimon välisiä eroavaisuuksia ja kirjailijan sympatiat kääntyivät hämäläisten puolelle. Muistiinpanoissaan hän ihmetteli, kuinka perunoiden maahan paleltuminen sai savolaiset nauramaan. Hämäläisiä se olisi itkettänyt.

Tosin hämäläiset eivät olisi päästäneet moista häverikkiä edes tapahtumaan. Mutta eivätpä savolaiset toisaalta tehneet heinätöitäkään öisin tai pyhäisin, eivät edes sadekesinä.

Linnankosken puolueellisuus käy Pakolaisissa ilmi. Siinä savolaiset ovat velttoja ja hiljaisen kieroja, hämäläiset jäyhiä ja armottoman uutteria. Kun uudisasukkaat saapuvat savolaiskylän asemalle, ottavat paikalliset heidät tarkkaan syyniinsä ja tuumaavat, jotta yksinkertaisia – ”johan tämän näkee”.

– Hämäläisten ja savolaisten kohtaamisen kirjailija on suodattanut riveille kokemustensa kautta. Tosi ja fiktio ovat romaanissa niin kietoutuneita toisiinsa, että on vaikeaa – ehkä turhaakin – sanoa mitään kirjan faktapohjasta. Mutta esimerkiksi Alapitkän asemamiljöö on kuvattu kirjassa pitkälti esikuvaa seuraten, samoin järven rannalla sijaitsevan Hovin maisema vastaa kirjan Hovia, Hannu Heikkilä tuumii.

Kun Alapitkän asemarakennus otti hämäläiset vastaan vuonna 1902, oli se vasta-avattu pytinki. Nyt se katselee apeiksi laudoitetuin ikkunoin Siilinjärvelle sujahtavaa päiväjunaa.

Hovin talo sen sijaan on ylväs edelleen. Alapitkän sorttisissa paikoissa ihmiset tietävät toisensa. Unskan asiakaskunnasta löytyy kerta kysymällä lounastajaporukka, joka tuntee Hovin nykyisen isäntäväen. Puhelinnumerokin uskalletaan tämmöisessä tapauksessa antaa.

Isäntä vastaa ja on töissä. Näin lyhyellä varoitusajalla kotitalon historian kommentoiminen jää välistä, mutta kuvan saa napata kyllä.

Talolle vievää tietä reunustaa komea puukuja. Sellaisen päästä Uutelan Juha ja muut pakolaiset katsovat kirjassa tulevaa kotiaan ja ”ikään kuin siunaavat itsensä: siinä se sitten alkaa!”

Linnankosken romaanissa muutonjälkeiset tapahtumat ovat ikäviä. Uutela saa tietää Mantan raskaudesta ja ymmärtää Hämeestä pakenemisen syyn. Ensin hän raivostuu, sitten tyyntyy, lopulta sairastuu ja kuolee. Yksityiskohdat jääkööt paljastamatta, jos joku vaikka innostuisi Pakolaiset suvensa kuluksi lukemaan.

Alapitkällä kirjan tapahtumat tunnetaan vaihtelevaisesti. Toisille koko teos on tuntematon, eräille hyvinkin tuttu. Kylällä asuva Sirkka Ruotsalainen muistelee lukeneensa Pakolaiset pariin kertaan.

– Se on tuon rakkauven kansa aina semmosta ötäkkätä, Ruotsalainen kiteyttää kirjan juonen.

Tosielämässä Iidan ja Kustaan elämä ei mennyt ötäkäksi. Iida ja Kustaa muuttivat Hovista Kuopion kupeeseen Kurkimäkeen pitämään kievaria. Kustaa eli 90-vuotiaaksi ja leskeydyttyään uusiin naimisiin mennyt Iida palasi Lapinlahdelle, jossa kuoli 1930-luvun puolivälissä.

Iidan Heikki-isä menehtyi heti ensimmäisenä Hovin kesänään, kuukausi Iidan tyttövauvan jälkeen. Hänen, jonka syntymän tuomaa häpeää kirjassa paetaan.

Todellisuudessa Vanhaloiden ja Heikkilöiden Savoon saapumisen motiiveista ei ole varmuutta. He eivät olleet ensimmäiset Lapinlahden lähimaille lähteneet akaalaiset. Eivät he välttämättä häpeää paenneet.

Vihtori Peltosen Alapitkällä työstämä Ikuinen taistelu -näytelmä julkaistiin vuonna 1903. Pari vuotta myöhemmin päivänvalon näki Laulu tulipunaisesta kukasta. Vuonna 1908 ilmestynyttä Pakolaisia kirjoittaessaan kirjailija kävi polkupyöräretkellä Akaassa, vilustui ja ajautui sairastelukierteeseen. Linnankoski kuoli vuonna 1913, Pakolaiset jäi hänen viimeiseksi romaanikseen.

Seitsemän vuotta myöhemmin WSOY julkaisi postuumisti novellikokoelman Hilja, maitotyttö. Linnankosken Alapitkän aikoina Hovissa oli palvellut Hilja-niminen piika.

Nykyisin Hovin lähettyviltä löytyy paitsi Asutusmuseo, myös Veikko Vennamon muistomerkki. Se on pystytetty, koska Vennamo johti viime sotien jälkeen yli 400 000 siirtokarjalaisten asuttamista uusille asuinsijoille.

He pakenivat sotaa, Linnankosken romaanihenkilöt häpeää. Kuka pakenee mitäkin.

Siksikin Pakolaiset on hyvä kirja.