Image

Iida Sofia Hirvosen kolumni: Dekadentti laulaja avautuu

Iida Sofia Hirvosen kolumni: Dekadentti laulaja avautuu
Iida Sofia Hirvonen on kuunnellut koko 2010-luvun Lanan musiikkia loppukesän lämpimissä illoissa ja suosittelee kaikille samaa.

Alkukesästä Lana Del Rey julkaisi Instagram-profiilissaan avoimen kirjeen. Sen otsikko oli Kysymys kulttuurille. Kirjeen sisältö tiivistyi suunnilleen siihen, saako nainen olla heikko ja silti tulla otetuksi vakavasti popartistina. Perään Del Rey luetteli listan suosittuja naisartisteja, jotka ovat avoimesti seksuaalisia ja voimaantuneita: Ariana Grande, Doja Cat, Beyoncé...

Del Rey esitti kysymyksen outoon aikaan. Tänä kesänä kukaan ei ollut aktiivisesti hänen herkkyyttään tuomitsemassa. Pikemminkin päinvastoin: Lana on saavuttanut kanonisoidun aseman yhtenä 2010-luvun merkittävistä poplauluntekijöistä.

Artistin viimeisin levy, Norman Fucking Rockwell, sai viime vuonna järjestäen ylistäviä arvioita. Grammy-ehdokkuuksiakin on viime vuosina tippunut.

Julkaisun ajoitus sopii koronaviruskaranteeniin. Se on kuin tehty yksinäisten puuhien, hapanleivän leipomisen ja itsereflektion taustalle.

Someaktiivit syyttivät Lana Del Reytä rasismista, koska voimaantuneiden listalla ei ollut yhtään eksplisiittisesti “valkoista” naista. Call outeissa huomautettiin, ettei voimaantuminen tarkoita rodullistetuille mitään tyhjänpäiväistä boss-leideilyä. Se on pikemminkin selviytymiskeino maailmassa, jossa toiseutetut yhä kohtaavat syrjintää ja väkivallan uhkaa.

Oli keskustelunavaus sitten holtitonta menneiden kaunojen purkua, itsebrändäystä tai kohun aiheuttamista, ainakin se onnistui herättämään affekteja, mikä on paras markkinointikeino huomiotaloudessa.

Vuonna 2020 artisti aikoi julkaista kaksi runokirjaa. Niistä ensimmäinen, Violet Bent Backwards Over the Grass ilmestyi heinäkuun lopussa äänikirjana Amazonissa, syyskuussa vinyylinä ja cd-levynä. Suoratoistopalveluista sitä ei voi kuunnella.

Taustoista vastaa Jack Antonoff, joka on ennenkin tuottanut Del Reyn levyjä. Del Rey juttelee äänimaton päälle pehmeästi, melkein kuiskien. Äänikirja on lempeää, lähes ASMR-tyylisellä tavalla intiimiä kuunneltavaa. Julkaisun ajoitus sopii koronaviruskaranteeniin. Se on kuin tehty yksinäisten puuhien, hapanleivän leipomisen ja itsereflektion taustalle.

Runojen maailmassa Lana Del Rey yrittää löytää itseään onnettomien rakkaussuhteiden jälkeen, pohtii taiteilijuutta, epävarmuutta ja julkisuuskoneistoa, joka haluaa häneltä aina jotain.

Runot ovat Del Reylle tyypillisesti korneja kliseekimppuja. Lyriikoissa vilahtelevat Jim Morrison, myyttinen LA, Sylvia Plath… Lana – tai Elisabeth Grant (niin kuin hän itseään joissain teksteissä puhuttelee) – lupaa paljastaa kuulijalle sielunsa syvyydet. Naamion takana on silti vain uusi naamio. Useita kertoja Del Rey korostaa kirjoittavansa, olevansa runoilija, molempia ammatteja romantisoiden.

I love you, but you don’t understand me, I’m a real poet!/ My life is my poetry, my love making is my legacy!/ /My thoughts are about nothing, and beautiful, and for free.

Asia selvä. Runojen maailmassa Lana Del Rey yrittää löytää itseään onnettomien rakkaussuhteiden jälkeen, pohtii taiteilijuutta, epävarmuutta ja julkisuuskoneistoa, joka haluaa häneltä aina jotain.

Del Reyllä on ollut tapana romantisoida onnettomia ihmissuhteita ja pakkomielteistä roikkumista puolirikollisissa miehissä.

Runokirja tuntuu kannatettavalta idealta. Lopputulos kuulostaa kuitenkin kummallisella tavalla tuotteelta tai mainokselta. Jos Mad Menin sisältä onneton miesmagneetti Joan Holloway tekisi runokirjan, se kuulostaisi tältä. Don Draper kuuntelisi sitä, polttaisi illuusiottomasti röökiä ja sanoisi naureskeleville työkavereilleen: “Antaa leidin runoilla, hän on kokenut kovia!”.

Del Reyllä on ollut tapana romantisoida onnettomia ihmissuhteita ja pakkomielteistä roikkumista puolirikollisissa miehissä. Nuoren Voiman päätoimittaja Maaria Ylikangas kehui lehden blogissa, että Lanasta huokuva dekadenssi tuntuu tervehenkisessä ajassamme virkistävältä: ”Ei voi olla avointa huonomminvoinnin tai sairauden politiikkaa, siksi dekadenssi, vanha kunnon turmelus, tuntuu väistämättä toimivan antipoliittisena viestinä ja idealisoivan elämäntapaa.”

Lana Del Reyssä dekadenteinta eivät kuitenkaan ole hänen laulujensa aiheet, vaan pikemminkin se, miten häpeilemättä, suoraan referoiden, hän kierrättää rock-nostalgiaa. Runoistakin säteilee uncanny, monta kertaa aiemmin kuullun tuntu.

Menneisyyden haamut kokoontuvat Instagram-ajan moodboard-runokirjaan niin kuin joukko algoritmin valikoimia, liian autenttisia vintage-vaatteita. Jotain puoleensavetävää siinä silti on.

Julkaistu: 15.9.2020
Kommentoi »