Lämpö vie tunturikoivikot – uhkana myös nopeasti leviävät tuhohyönteiset ja porot

Kun astelin varjoisassa tunturikoivikossa Käsivarren Lapissa ensimmäistä kertaa vuosikymmen sitten, juolahti mieleeni kysymys: onko tämä metsä laisinkaan?

Ensisilmäyksellä tunturikoivut näyttävätkin perinteisen hieskoivun kesken­kasvuisilta jälkeläisiltä, joita elämä on koetellut pahemman kerran. Mutta kun näitä kovia kokeneen näköisiä puita ­tutkailee tarkemmin, huomaa pian, ettei niitä ole muokannut sattuma vaan oman­laisensa kasvutarina.

Tunturikoivut ovat sopeutuneet elämään Tunturi-Lapin ankarissa olosuhteissa ja ottamaan paikkansa luonnosta siellä, missä mahtavilla havupuilla ei ole ollut edellytyksiä selviytyä. Ilmaston lämmetessä ­voimasuhteet ovat kääntyneet. Oikeastaan se, mitä tapahtuu maamme tunturikoivikoille, peilaa sitä, mitä tapahtuu ­laajemminkin Suomen luonnossa.

– Tunturikoivikko on kiehtova luontotyyppi etenkin siksi, että se menestyy niin ankarissa olosuhteissa eli siellä, missä havumetsän eteneminen katkeaa, Metsähallituksen suojelubiologi Saara Tynys toteaa.

Tunturikoivikko on tunturi­luontotyyppi, jota Suomessa löytyy ainoastaan maan pohjoisosista kuten Käsivarresta ja päälaelta Utsjoelta. Etelämpänä Lapissa tunturi­koivikoita on muun muassa Urho Kekkosen kansallispuistossa sekä Pallas-Ylläs­tunturin kansallispuistossa.

Tunturikoivikko kasvaa Utsjoen Kevolla noin 300 metrin korkeudessa, mutta mitä viileämpään ilmastoon mennään, sitä alempana metsäraja on. Esimerkiksi Nuorgamissa tunturikoivikon raja on 200 metrissä.

Metsäjänis piileskelee tunturikoivikossa Kilpisjärvellä. Elinvoimainen tunturikoivikko tarjoaa ympärivuotisen elinympäristön pohjoisen tunnusomaisille lajeille kuten metsäjänikselle, riekolle, hömötiaiselle ja urpiaiselle.

Tunturi-Lapissa tunturikoivikko on metsävyöhykkeen päätepiste, sen jälkeen tunturin rinteillä sinnittelee yksittäisiä tunturikoivuja. Tosin Suomessa ­sitkeimmät tunturikoivut kasvavat ­tuhannenkin metrin korkeudella.

– Tunturikoivikon yläraja vaihtelee myös muista syistä kuin ilmaston viilenemisen takia. On alueellista vaihtelua, ja esimerkiksi Kilpisjärvellä tunturikoivikon yläraja yltää merellisen ilmaston ansiosta 600–700 metrin korkeuteen, Tynys selittää.

Erilaiset kasvuympäristöt ­tuottavat monenlaisia tunturikoivikkoja. Jokivarsien kosteilla paikoilla ­tunturikoivikosta löytyy muitakin puulajeja kuten raitoja ja ­pihlajaa.

Tällaisilla tuoreilla, ravinteikkailla ja hyytäviltä tuulilta suojaisemmilla alueilla tunturikoivut voivat kasvaa jopa kymmenen metrin korkuisiksi. Vuorostaan ylemmillä, kuivilla ja karuilla alueilla tunturikoivikko voi koostua vain parin metrin pituisista, mutkaisista ja haarovista puista. Kyseessä on planeettamme ­arktisin metsäluontotyyppi.

– Tunturikoivulla on monia ominaisuuksia, jotka mahdollistavat sen menestymisen näin arktisen ankarissa olosuhteissa. Niitä ovat muun muassa taipumus monirunkoisuuteen, hyvä vesomiskyky, katkeroaineisiin perustuva puolustus kasvin­syöjiä vastaan, hyvä pakkasen­kestävyys ja kuivuudensieto sekä kyky yhteyttää kuoressa olevan lehtivihreän avulla. Niiden ominaisuuksien ansiosta se on kyennyt ottamaan paikkansa mänty- ja kuusivaltaisten metsien yläpuolelta tuntureiden rinteiltä. Tunturi­koivu pystyy paitsi siementämään myös vesomaan tyvestä, mitä voi pitää sen kilpailu­valttina havupuihin verrattuna, ivalolainen suojelubiologi Saara Tynys kertoo.

Hallamittarit parittelevat syysiltana. Hyönteisillä elinkierto on nopea, hyvänä ­ravintovuonna yksi naaras voi tehdä 300 munaa. Halla- ja tunturimittarit ovat tehokkaita lisääntyjiä, kun taas tunturikoivujen lisääntyminen on hyvin hidasta. Kuva: Tarmo Virtanen.

Jotta ymmärtäisimme, miten monella tavalla ihmisen toiminta vaikuttaa tunturiluontoon, meidän kiinnitettävä huomiota myös tuholaishyönteisten elin­voimaisuuteen. Yksi tuholaisista on hallamittari-perhonen.

– Erikoista on se, ettei halla­mittarin naarailla ole siipiä lainkaan. Siksi olikin aluksi hämmästyttävää, miten laji on voinut nopeasti levitä Norjan rannikolta Suomen sisämaan tuntureille, Helsingin yliopistonlehtori Tarmo ­Virtanen sanoo puhelimitse.

Virtanen on oikea henkilö selittämään Suomen tunturikoivikoiden laajamittaisten tuhojen taustoja. Hän aloitti ­mittaritoukkien aiheuttamien tuhojen selvittämisen Kevon luonnonpuistossa ensin ­tutkimusapulaisena vuonna 1989 ja neljä vuotta myöhemmin väitöskirjatutkijana.

Mittareiden toukkien ­paljaaksi syömää tunturi­koivikkoa ­Kilpisjärvellä vuonna 2005. Kuva: Tarmo Virtanen.

Tutkijaa kiinnosti, miksi tunturimittarin toukat tuhosivat 1960-luvulla tunturikoivikkoa Utsjoen seudulla noin 1 000 neliökilometrin kokoisen alueen. Puolet alueesta muuttui lopulta puuttomaksi paljakaksi.

Tunturimittarin ohella Suomen ­tuntureille alkoi vakiintua hallamittari. Sen toukat aiheuttivat osaksi yhdessä tunturimittarin kanssa laajoja tuhoja Kilpis­järvellä ja Utsjoen tuntureilla 2000-luvun alkupuolella.

– Hallamittarin vastakuoriutuneet ­toukat voivat alkukesästä pudottautua tunturikoivun oksilta roikkumaan siiman avulla, joten näyttää siltä, että ne ovat ­laskeutuneet siiman avulla roikkumaan oksalta ja hypänneet tuulenpuuskauksen kyytiin. Tuuli on kuljettanut hallamittarin siivettömine naaraineen Norjasta ­Suomeen saakka.

Tunturimittarin toukka ruokailemassa tunturikoivikon lehdellä. Ilmaston ­lämpiämisen aiheuttamien mittarituhojen ohella porojen liian voimakkaan ­kesälaidunnuksen vuoksi tunturikoivikot eivät pääse uusiutumaan. Kuva: Tarmo Virtanen.

Tarina on kuin scifi-leffasta. Miten toukat tajuavat ottaa uskonloikan ja lähteä tuulen armoilla tuntemattomia maita kohti? Onko kyse vain vaistonvaraisesta käyttäytymisestä?

Vaikka tuskin saamme aukottomia vastauksia, kyse ­lienee ­evoluution perimmäisistä lainalaisuuksista. Kun eliölajin kanta kasvaa yhdellä alueella riittävän suureksi, tila on täynnä, ja tulevien sukupolvien edustajien on lähdettävä etsimään omaa elinaluettaan ja ravinto­apajiaan muualta.

Siten pioneeriyksilöt tulevat samalla levittäneeksi geenejään yhä ­kauemmas uusille reviireille, joilla ne kohtaavat toisia lajinsa edustajia, joiden kanssa lisääntyä.

Lajin kanta kasvaa, ja geneettinen perimä monipuolistuu yhä elinvoimaisemmaksi. Tietenkin sellaiset vaellukset ovat vaarallisia matkoja tuntemattomaan ja vaativat lukemattomien lajin edustajien hengen. Kyse on ikään kuin tiedostamattomasta kollektiivisesta joukkoälystä, jonka tarkoitus on palvella lajin etua ­evoluution suurella aikajanalla.

Norjasta tuulen matkaan ­lähteneiden hallamittareiden riskipeli kannatti, sillä monet selvisivät perille ja kykenivät saamaan tuhansia ja tuhansia jälkeläisiä. Tosin ilman ihmisen apua hallamittarin pioneeritoukkien ristiretki ei olisi onnistunut.

Maapallo on nimittäin lämmennyt ­­esiteollisesta ajasta keskimäärin noin 1,1 astetta. Ilmastonmuutoksen vaikutukset ovat iskeneet rajuimmin ­planeettamme ääriin, sen etelä- ja pohjoiskolkkiin. Arktinen alue on lämmennyt yli kaksi kertaa muuta maapalloa nopeammin. Suomessa keskilämpötila on noussut 1800-luvun puolivälistä lähtien noin 2,3 astetta.

Tunturi-Lapissa lämpötilojen nousu on näkynyt kaikkina vuodenaikoina, myös sydäntalven aikaan, mikä on tarkoittanut halla- ja tunturimittareille uusia elinalueita. Vuorostaan tunturikoivikoille ja niistä riippuvaisille eliöille on käynyt päinvastoin.

– Tunturimittari lähtee syyslennolle elokuun puolivälin aikoihin, halla­mittarikoiraat vuorostaan syyskuun ­alkupuoliskolla. Molemmat lajit vaativat leutoja syys­öitä, jotta niiden parittelu onnistuu ja naaraat voivat munia tunturikoivujen rungoille ja oksille. Molemmat perhoslajit ovat munatalvehtijoita, joten talven olosuhteet vaikuttavat siihen, miten niiden lisääntyminen onnistuu, sanoo Helsingin yliopistonlehtori Tarmo Virtanen.

Jos talven pakkaset laskevat 36 asteeseen, halla- ja tunturimittarien munat tuhoutuvat, hallamittarin munat jo ­hieman alhaisemmissakin pakkasissa.

Ilmaston lämmetessä ei kriittistä pakkasrajaa ole Tunturi-Lapissakaan enää monesti rikottu. Ennenvanhaan noinkin kovat pakkaset olivat pohjoisimmassa Suomessa tavallisia, ja ne saattoivat jatkua viikkokaupalla.

Käsivarren tuhoja laajempia ­tunturimittari- ja hallamittari­tuhoja on sattunut Utsjoen seudulla myös 2000-luvulla. Vuosien saatossa Tunturi-Lapissa on tuhoutunut kokonaisia tunturikoivikoita. Suomen tunturikoivikoiden pinta-ala on pienentynyt 1960-luvulta jopa 20 pro­senttia, mikä on luonnon näkökulmasta ­tarkasteltuna lyhyessä ajassa tapahtunut valtava muutos.

Vuonna 2018 Luontotyyppien punaisessa kirjassa tunturikoivikko luokiteltiin vaarantuneeksi. Tällä hetkellä ei ole ­viitteitä siitä, että ihmiskunta pystyisi ­viilentämään ilmastoa ainakaan lähitulevaisuudessa, joten olosuhteet halla- ja tunturimittareille pysyvät otollisina. Tosin tuholaishyönteisten ohella tunturikoivikoita ja sen lajistoa kuormittavat myös muut tekijät.

– Tämä on tietenkin tulenarka aihe, mutta asiaa on esimerkiksi aitauskokeilla tutkittu jo vuosikymmenten ajan, sen merkitystä tunturikoivikoiden tilaa ­tarkastellessa ei voi ohittaa, Tarmo ­Virtanen sanoo.

Virtasen mukaan halla- tai tunturi­mittarikolonioiden tuhojen seurauksena useimmiten vain 70–100-vuotiaat tunturikoivut lopulta kuolevat. Nuoremmilla puilla on edellytykset toipua. Arktisissa olosuhteissa kehittyneelle tunturikoivulle luontaisesti tyypillisellä tavalla puu voi lykätä juurakosta uusia vesoja ja alkaa ­jälleen kasvaa monihaaraisesti. Ongelma on, että alkukesästä lehteen puhjenneet tunturikoivut kohtaavat uuden ongelman.

– Nuoremmat ja elinvoimaisemmat tunturikoivut eivät pääse toipumaan ­esimerkiksi mittarituhoista, koska ­porojen liian voimakkaan laiduntamisen vuoksi niitä odottaa uusi kato. Porot luontaisesti syövät tunturikoivujen lehtiä, ja kun ruokailu on runsasta, koivikoiden uudistuminen estyy, yliopistonlehtori ­Virtanen toteaa.

Metsähallituksen suojelu­biologi Saara Tynys on samoilla linjoilla kuin ­Virtanen, ja hänkin tiedostaa, että aihe herättää tunteita.

– Yksittäisten poronhoitajien syyllistäminen on turhaa, kyse on poliittista päätöksistä ja rakenteista, jotka ovat ristiriidassa tieteellisten tutkimusten kanssa, Tynys muistuttaa.

– Ilmaston lämpiämisen rinnalla porojen liian voimakkaan kesälaidunnuksen vuoksi tunturikoivikot eivät pääse ­uusiutumaan. Eli kyse on sekä globaaleista että paikallisista tekijöistä, joiden yhteisvaikutus koettelee tunturikoivikkoa kokonaisuutena, varsinkin, kun kyse on näin merkittävistä pinta-aloista.

Tynys toteaa, että ratkaisuja ongelmaan tulisi etsiä eri toimijoiden yhteistyönä etenkin siksi, että kyse on koko tunturiluonnon tulevaisuudesta. Se vuorostaan ­vaikuttaa kaikkien paikallisten elämään, poronhoitajista matkailualaan.

Vuosituhannen alussa halla- ja tunturimittari aiheuttivat laajoja tuhoja Kilpisjärven tunturikoivikoille. Suomen tunturikoivikoiden pinta-ala on pienentynyt 1960-luvulta 20 prosenttia. Vuonna 2018 Luontotyyppien punaisessa kirjassa tunturikoivikko luokiteltiin vaarantuneeksi.

Laajojen huonokuntoisten koivikkojen vastakohtana Metsähallituksen Tynys nostaa esille UKK-kansallispuiston maisemista löytyvät tunturikoivikot, jotka ovat edelleen reheviä ja hyväkuntoisia.

– Saariselän alueella kävellessä löytyy viidakkomaisen tiheitä ja hyväkuntoisia tunturikoivikoita, ja sieltä löytyy jopa jäkälää, vaikka yleisesti ottaen jäkäliköt ovat poronhoitoalueella huonossa ­kunnossa. Se esimerkki antaa toivoa, vaikka tällä menolla tunturikoivikoiden tilanne ei näytä kääntyvän parempaan. Poron laidun­kierto olisi yksi ratkaisu, silloin tunturikoivikoilla ja niistä löytyvillä kasveillakin olisi mahdollisuus kasvaa ja uusiutua kesäisin.

Olen sittemmin saanut ­vastauksen kysymykseen, joka mieleeni juolahti vuosikymmen sitten, kun ensimmäisen kerran astelin karussa tunturikoivikossa Käsivarressa.

Tykkylumen peittämiä kuusia ­puurajalla Riisitunturin kansallispuistossa Etelä-Lapissa. Luonnonvarakeskus Luken 1980-luvun alussa alkaneissa seuranta­tutkimuksissa on havaittu, että havupuiden osuus on kasvanut ­merkittävästi kaikkialla Lapissa.

Kyseessä todella on metsä.

Karaistunut metsä, joka on erikoistunut menestymään ankarissa olosuhteissa, joissa eteläisemmät kilpailijat eivät ­pärjänneet ennen kuin ilmaston lämpeneminen sekoitti pakkaa – luonnon kellon mukaan äärimmäisen lyhyessä ajassa.

– Tunturikoivu ei ole ainoa puulaji, jota kiusaavat tuholaishyönteiset kuten halla- ja tunturimittari. Etelämpänä kuusien kiusana ovat olleet muun muassa kirjanpainajakuoriainen sekä kuivuus. Elämme siinä mielessä ­kiinnostavia aikoja, että opimme koko ajan uutta siitä, miten kaikin tavoin ilmaston lämpeneminen vaikuttaa maamme metsiin, sanoo Luken tutkimusprofessori Pasi Rautio.