Suomea mainostettiin jo 1900-luvun alkuvuosikymmeninä turisteille tuhansien järvien maana, jonka luonto tarjoaa hyvinkin ainutlaatuisia elämyksiä ja liikkumismahdollisuuksia. Tavanomaisten mittakaavojen kartastoissa järvien lukuisuus jättää kuitenkin varjoonsa aivan erilaisen maiseman – täysin lukemattoman määrän lampia, jotka kuitenkin pistävät silmään esimerkiksi sopivan matalalla lentävästä koneesta.

Lammen ja järven erottavaa kokoa ja lammen määritelmää on haettu monin tavoin, mutta ilman yhtenevää lopputulosta. Paikallisnimistöissä pienet järvet ja suuret lammet menevät surutta keskenään sekaisin, eikä kukaan ole pätevästi määritellyt lammen rajautumista lammikkoon tai allikkoon. Vesistöjemme monimuotoisuus pakenee määritelmiä.

Lammet ja järvet ovat kuitenkin tyyten eri asemassa. Siinä missä järvien ja jokien muodostamat vesistöt muodostivat ennen teiden rakentamista ainoat nopeat kulkureitit, lammet ovat edelleen lähinnä kulkuesteitä. Osa huiman kauniita ja idyllisiä, jotkut rämeisiä ”paskalampia”.

Koska moni lampi sijaitsee soisessa tai korpisessa maastossa, ja heijastelee ympäristöään tai on tummavetinen, on Mustalampi Suomessa yleisin järven tai lammen nimi, ja toiseksi yleisin luontonimi.

Lampiin liitetään usein myös jokin tarina tai uskomus. Vedenhaltijalla, näkillä tai vetehisellä pelotellen on estetty pikkulapsia hukkumasta ja painostettu käymään sunnuntaisin kirkossa.

Paljolti kansanperinteeseen nojaakin uutta näkökulmaa hakeva Jukka Mikkosen ja Harri Hakalan poikkeuksellisen hienosti kuvitettu tietokirja Metsälampi (Ntamo 2023). Itseäni vielä mytologiaakin enemmän kiinnostavaa hyvää luonnontiedettäkään ei ole kirjassa unohdettu. Lopputulos on mainion poikkitieteellinen, muttei pelkästään tieteellinen, vaan myös pohdiskelullinen ja arkifilosofisen rento.

Eräät hienoimmat lapsuuteni muistikuvat liittyvät erämaisiin lampimaisemiin, jollaisia löytyy myös eteläisestä Suomesta. Moni ei hahmota, että maanteiden halkomanakin huomattava, vieläkin joiltain osin erämaata muistuttava alue ulottuu kaukaa Hämeestä aina Espoon Nuuksion kansallispuistoon asti. Kokemäenjoen vesistön ylimmiltä latvajärviltä oli mahdollista kevätkesän korkean veden aikana sauvoa veneellä tai kanootilla viimeisille lammille, johin sulavedet kokoontuivat.

Tällaisten lampien maisemissa on vieläkin tarjolla kalaa, riistaa, marjoja ja sieniä. Eteläisimmät lakkani ja korvasieneni sain lapsena poimia sieltä, ja hiljaisten kulkijoiden jäljiltä saattoi löytyä katiska tai syötitetty iskukoukku.

Syyspuoleen kuultiin harvakseltaan kaukaisia haulikon laukauksia.

Kalastajille on lammilla harvoin tarjolla suursaaliita, mutta useimmiten jotain. Pelkän yleisen uistinluvan varassa pientä lusikkaa tai lippaa vispaavalle heittokalastajalle voi osua saaliiksi lammen suvereeniksi valtiaaksi kasvanut suurahven tai -hauki, joka näkee vieheen ensimmäistä ja viimeistä kertaa. Ja syksyisin jäätyvät kantaviksi ensimmäisinä juuri laineettomat ja jokseenkin virtaamattomat lammet.

Sulan aikana on kuitenkin hyödyksi vaellussauva, jolla rantaviivaa lähestyttäessä koetellaan, onko edessä kantava maaperä vai veden päälle ulottuva kasvusto, jonka läpi saapas yllättäen uppoaa.