Sinivalkoinen Helka lipuu Kalkkinokan niemen kärkeen. Satu Peltonen pyöräyttää ruoria ja hyppää sitten ohjeistamaan aluksen kiinnittämisessä perämies Ari Kuhaa ja työmies Jani Ojalaa.

– Nyt on tosi huono ilma. Meinattiin joutua tuonna kiville. Tämä on sivutuulessa karmea ohjattava, tuommoinen lättäpohja, hän puuskahtaa.

Perämeren pinta läikehtii kevyesti tuulessa, mutta Helka on herkkä alus. Se on kimurantti ohjattava, ja toisaalta sillä pääsee ajamaan mataliin rantoihin, vain muutaman kymmenen senttimetrin syvyyteen.

Lisäksi Helkan keulasta saa lastattua sisälle helposti nelisenkymmentäkin lammasta ja se on etu Perämeren ystävät -yhdistyksen alukselle. Yhdistys kuljettaa lampaita kesälaitumille kauimmillaan kolmen kilometrin päähän rannikosta, ensi vuonna jo 20 kilometrin päähän.

Vaikka lampaiden kuljettaminen vaatii aikaa ja suunnittelua, urakasta hyötyvät lopulta niin lammas, lampaan omistaja kuin pusikoituvat saaret.

– Jotkut uhanalaiset kasvit tarvitsevat sorkan häirintää kasvaakseen, Peltonen kertoo.

Sorkan häirintää kaivataan tällä hetkellä enemmän kuin koskaan. Entisten laidunmaiden lajisto kuuluu maaliskuussa julkaistun uhanalaisarvion eli Punaisen kirjan mukaan Suomen uhanalaisimpiin. Myös elinympäristö itsessään kuuluu Suomen uhanalaisimpiin luontotyyppeihin. Siihen lampaat ja muut laiduntajat voivat ehkä tuoda avun.

Kemiläislähtöinen Satu Peltonen vietti nuoruusvuotensa merillä paljon Helkaa suuremmissa aluksissa. Hän työskenteli laivakokkina rahtilaivoilla usean vuoden ajan. Vuonna 2008 Peltonen alkoi rakentaa taloa Kemiin ja perusti perheen.

Kauniina kesäpäivinä Peltonen teki lasten kanssa retkiä Rautakallion saarelle. Kallioisilla rannoilla kelpasi paistatella päivää, mutta sisemmälle pusikoituneeseen saareen oli lähes mahdoton päästä.

Peltonen kysyi Kemin kaupungilta, kuka saaren omisti ja saisiko hän raivata saarta. Lupa heltisi ja Peltonen ohjattiin ottamaan yhteyttä Maisemat ruotuun -hankkeeseen, jota veti biologi Pirita Peurasaari.

Peurasaaren myötä Peltosen suunnitelmat lihasvoimin tehtävästä raivauksesta muuttuivat. Hän oppi, että raivauksen jälkeen pusikot palautuisivat pian. Sen sijaan laiduntamalla pensaat ajan mittaan väsyisivät taisteluun lampaiden hampaita vastaan ja maisema avartuisi pysyvämmin.

Vuonna 2013 Peltonen perusti Perämeren ystävät -yhdistyksen ja kuljetti saareen kolme lammasta. Jo seuraavana kesänä muutos näkyi: lampaiden jätökset olivat houkutelleet hyönteisiä, jotka puolestaan houkuttelivat lintuja. Lisäksi saaressa kasvoi jälleen mesimarjaa.

Paljon merellä liikkuva Peltonen halusi nähdä muutoksen muissakin saarissa. Seuraavana vuonna hän laivasi kaupungin luvalla lampaita Laitakarin saareen.

Pari vuotta Peltonen kuljetti lampaita omin varoin ja talkoovoimin. Vuonna 2015 yhdistys haki Ely-keskuksen maisemanhoitotukea.

Nyt Perämeren ystävät kuljettaa lampaita viiteen saareen sekä Keminmaan vanhan kirkon pihapiiriin.

Hiekkatietä pitkin lähestyy pakettiauto, joka vetää perässään alumiinista, kaksikerroksista lampaankuljetusvaunua. Perämeren ystävien lammastraileri on puheenjohtaja Satu Peltosen ylpeys. Määkiminen täyttää niemennokan, kun kuivaniemeläisen Tuomas Ruonalan katras ilmoittaa saapumisestaan.

Peltosen isä peruuttaa trailerin aluksen keulaa vasten. Keulan ja trailerin väliin laitetaan seinämät, jotka estävät lampaita karkaamasta veteen. Sitten Ruonala avaa takaluukun ja kävelee Helkaan edeltä heilutellen kädessään rehulla täytettyä kilon irtokarkkilaatikkoa.

– Tuku tuk, tuk, tuk, tuk, hän kutsuu.

Ruonalan perään trailerin alakerrasta syöksyy seitsemän aikuista lammasta ja yksitoista karitsaa. Sisällä matkustamossa Ruonala kumartuu rapsuttelemaan siroa mustavalkoista karitsaa, jota hän kasvatti tuttipullolla juottaen.

– Marjo pikkuinen, pääset saareen.

Tällä kertaa lammastaksi Helkalla on edessä vain 200 metrin kuljetusmatka, sillä entinen teollisuussaari Laitakari sijaitsee lähellä mannerta.

Saha aloitti toimintansa saaressa jo vuonna 1862. Sahan mukana Laitakariin muutti työntekijöitä perheineen ja sinne muodostui oma tiivis yhteisö sekä muun muassa työväenyhdistys ja raittiusseura.

Vuonna 1939 sahaustoiminta lopetettiin ja vuosikymmenten aikana viimeisetkin asukkaat muuttivat pois. Saari alkoi pusikoitua.

Helka puksahtaa kevyesti vasten rimoja, joilla saarta on aikoinaan laajennettu. Rauhallisesti matkustaneet lampaat kiihtyvät, kun Ruonala avaa oven maihin. Ne syöksyvät toistensa yli ja päälle päästäkseen rantaan.

Heti ulkona lampaat pysähtyvät kuin seinään heleänvihreiden heinien äärelle.

– Ne alkoivat heti töihin. Tähän aikaan vuodesta pyöröpaalu alkaa jo maistua pyöröpaalulta ja kuivaheinä kuivaheinältä, Ruonala sanoo ja katselee vihreää ahmivia lampaitaan.

Helka suuntaa takaisin Kalkkinokalle hakemaan toista erää lampaita. Perillä satamassa trailerin yläkerrassa odottavat Ruonalan ylpeys, sarvipäiset ja sirot ahvenanmaanlampaat.

Lastaaminen käy jo rutiinilla ja pian Helka kääntää heiluvan nokkansa takaisin kohti Laitakaria.

Tehomaatalouden myötä entiset laidunmaat ja pienet niityt eli niin sanotut perinnebiotoopit eivät ole enää laidunkäytössä. Samalla on katoamassa suuri määrä niillä viihtyviä lajeja. Ilman hoitamista eli ihmiskäden kosketusta tai laiduneläimiä monimuotoisuus eli lajikirjo ei säily.

Perämeren ystävät -yhdistyksen suunnitelmana on laajentaa toimintaa vielä pariin kohteeseen. Perämerellä saaria on käytetty laiduntamiseen jo pitkään. Saaret eivät tarvinneet aitoja ja olivat hyvin pedoilta suojassa. Ulkosaariin kalastajat puolestaan ottivat kesäksi mukaan perheensä ja kotieläimiä. Laiduntaminen muutti ympäristöä pysyvästi.

Nyt jäljet muutoksesta halutaan säilyttää.

– Vielä olisi hyvä hoitaa muutama kaunis ja erikoislaatuinen saari, Peltonen toteaa.

Lampaiden omistajat saavat pienen korvauksen lampaiden kesätyöstä. Samalla heiltä poistuu huoli kesälaitumista.

– En pitäisi lampaita, jos en saisi niitä kesällä saareen. Tämä on luksusta, Tuomas Ruonala sanoo.

Elantonsa porotaloudesta saavalle Ruonalalle lampaat ovat harrastus, joka on huomaamatta karannut käsistä.

Hän keräilee poikkeuksellisen värisiä suomalaisia alkuperäisrotuja: ahvenanmaanlampaita, suomenlampaita ja kainuunharmaita.

– On kai niitä hullumpiakin harrastuksia!

Ruonala teurastaa lampaita omiin tarpeisiin, ja kesäksi muutama lammas jää hoitamaan kotirantaa, jottei se kasvaisi umpeen.

Myös yhdistyksen lampaiden tärkein työ on kesätyö laitumella. Lampaat keritään pari kertaa vuodessa, mutta villat heitetään suoraan roskiin.

– Suomenlampaiden villa on todella hyvää, silkkimäistä, mutta villan käsittely on niin kallista, Peltonen toteaa.

Satu Peltonen on kuullut, että villaa voisi käyttää käsittelemättömänä ekologisesti rakennettavien hirsitalojen eristeenä.

Kenties Perämeren ystävienkin lampaiden villalle löytyy sieltä jatkossa käyttö­tarkoitus.

Lammastaksi tömähtää jälleen vasten Laitakaarin rimoja. Kesäkuun ilta-aurinko välkkyy kirkkaana pilvien välistä. Helkan miehistön päivä on ollut pitkä. Se alkoi jo yhdeksältä aamulla Simossa Tiurasen saaressa, josta osa piti aidata laidunnuksen ulkopuolelle. Nyt kello on yhdeksän illalla.

Ahvenanmaanlampaat juoksevat tyynesti saarelle. Suurin osa niistä oli Laitakarissa jo viime vuonna, ja kesätyö on tuttu. Peltonen katselee avoimille ruohokentille vaeltelevaa laumaa.

– Voi että ne sopivat tänne. Kun aloitimme, tämä oli läpitunkematon punkkinen pusikko, jossa ei käynyt ihmisiä, hän muistelee.

Maisema on avartunut ja liikkuminen historiallisesti arvokkaalla saarella on helpompaa.

– Aiemmin puhuttiin, että Laitakari menee pilalle, kun se kasvaa umpeen. Kemiläiset ovat selvästi tykänneet lampaista, Peltonen sanoo.

Paikalliset vapaaehtoiset ovat raivanneet saarta ja nyt lampaat huolehtivat, etteivät raivatut pusikot palaa. Samalla kasvisto on muuttunut. Saaressa on paljon kukkia, perhosia ja lintuja. Laitakariin on kasvanut mesimarjaa ja ahomansikat pääsevät kukkimaan.

Laitakarissa vieraillaan kesäisin paljon. Osa vierailee siellä nimenomaan lampaiden vuoksi.

– Viime kesänä joillakin kävijöillä oli omat terapialampaansa ja he sanoivat meille kesän loputtua, etteihän numero se ja se vain päädy talven aikana teuraaksi, Peltonen naurahtaa.

Tulevana kesänä Peltonen kiertää lammassaaria lastensa kanssa, retkeilee ja ui sekä tarkistaa, että lampailla on kaikki kunnossa.

Jatkossa suunnitelmana on tarjota ulkopuolisille mahdollisuus lammasvahdin työhön. Esimerkiksi Metsähallitus on tarjonnut vapaaehtoisille paimenille töitä luonnonsuojelualueilta jo useamman vuoden ajan. Tällä hetkellä paimenkohteita on viisitoista eri puolilla Suomea. Hakijoita paimenviikoilla oli kesälle 2019 yli 11 000. Metsähallituksen uutena paimenkohteena aloitti kesällä 2019 Perämerellä Pensaskarin Paimentupa.

Jatkossa myös useammat Perämeren saaret voivat tarjota mahdollisuuden lammasretriittiin.

– Oikeastaan jo tänä kesänä olisi mahdollista ottaa lammaspaimen Juurakon saareen, jossa on kolmekymmentäpäinen lammaslauma paimennettavana, Peltonen sanoo.

Viikko saaressa maksaa noin 400 euroa ja yhdistys vie ja hakee paimenen. Ensi kesälle paimensaaria tulisi suunnitelman mukaan vielä lisää.

Lampaat jatkavat laiduntamista saarilla joka tapauksessa syyskuun loppuun saakka. Tuolloin syötävä alkaa jo loppua ja lampaat ovat rehukipon perässä valmiita astumaan jälleen Helkan kyytiin.