Sata vuotta sitten pantiin toimeen viimeinen tahto.
Sen ansiosta taiteilijoilla on oma talo Helsingin keskustassa.
Talosta ja taiteilijoista huolehtii Jari Jula.
Tämä ilahduttaisi populistikansanedustajaa: taiteen tohtori siivoaa. Jari Jula poimii muutamaan osaan sirpaloituneen ruskean kukkaruukun ylimmän kerroksen parvekkeelta. Liekö edellisyön reipas tuuli heittänyt tuhkakuppina toimineen ruukun betonilattialle.
Taustalla aukeaa näkymä yli Töölön kattojen, autereisessa taivaanrannassa kaupungin siluetista pistää Kallion kirkon torni.
Parvekkeen pitäminen siistinä kuuluu Julan hommiin. Hän työskentelee Lallukan taiteilijakodin vahtimestarina. Jula selittää, että käytännössä vahtimestari meinaa talonmiestä.
Jula on myös taiteilijakodin asukas, kuvataiteilija ja kuten jo mainittu, taiteen tohtori.
Lallukassa on pitkiä käytäviä ja porrashuoneita enemmän kuin keskivertokerrostalossa. Niiden siivoaminen ja kunnossapito kuuluvat Jari Julalle. Tosin vain marraskuuhun saakka. Silloin 64-vuotias Jula saavuttaa eläkeiän ja jättää käytäväsiivouksen työnkuvastaan.
– Nostan eläkettä sen verran, että se paikkaa tulonmenetyksen.
Kun Apollonkadun sisäänkäynnistä astelee eteishalliin ja edelleen pitkää valokäytävää kohti talon toista äärtä ja Eteläisen Hesperiankadun sisäänkäyntiä, huomaakin olevansa kolmos- ja neloskerroksen välissä. Apollonkadun puolella talossa on neljä kerrosta, Hesperiankadun puolella kahdeksan.
Jyrkälle kalliotontielle asemoidun rakennuksen sisätilat hämäävät tottumatonta, mutta Jula on tehnyt Lallukan talonmiehen töitä 18 vuotta. Vajaan kolmanneksen elämästään. Hän tuntee talosta nekin paikat, jotka eivät ole tuttuja edes asukkaille. Katolta maan uumeniin.
Lallukkaa pyörittävä Juho ja Maria Lallukan Taiteilijakotisäätiö täyttää kesäkuun 5. päivä sata vuotta. Lallukoiden muotokuvat vartioivat talon aulaa, vaikka kumpikaan ei talossa ehtinyt käydä.
Säätiö perustettiin vuonna 1925, mutta taiteilijakotia alettiin rakentaa vasta vuoden 1932 alussa. Ensimmäiset asukkaat muuttivat sinne seuraavana vuonna.
Vuonna 1913 kuollut Juho siis missasi nimeään kantavan talon parilla vuosikymmenellä ja Maria, josta aika jätti 1923, yhdellä.
Tämä oli tismalleen Lallukoiden testamentin mukaista, sillä sen mukaan säätiö pitikin perustaa molempien puolisoiden kuolemien jälkeen, kunhan kuolinpesä oli muuten jaettu.
Taiteilijakotihankkeeseen jäi yli viisi miljoonaa markkaa, nykyrahassa melkein kaksi miljoonaa euroa. Niillä rahoilla säätiö osti Helsingin kaupungilta kalliotontin Apollonkadun ja Hesperiankadun välissä. Heti kun nimet olivat paperissa vuonna 1930, säätiö pani käyntiin arkkitehtuurikilpailun.
Kilpailua ei voittanut kukaan, vaan siinä jaettiin kaksi kakkossijaa ja kaksi kolmossijaa. Toinen kolmosista, arkkitehti Gösta Juslén sai ryhtyä toteuttamaan suunnitelmaa. Jari Jula kertoo kuulleensa, että Alvar Aalto oli toinen kakkossijalle tulleista.
– Aallon suunnitelmassa yksi ateljeista olisi rakennettu rakennuksen katolle.
Miten paljon kattoateljeen haltijaa olisikaan kadehdittu.
Jos voisi kohota lentoon kuin lintu tai Google Mapsia katseleva toimistotyöläinen, näkisi, että Lallukka on suuri H-kirjain: kaksi leveämpää osaa, joiden keskellä kulkee hissikuilu, ja niitä yhdistävä kapeampi osuus.
Sekä ilmakuvassa että katutasossa taiteilijakoti sulautuu nykyisellään osaksi Etu-Töölön komeita umpikorttelirivistöjä.
Juslénin Lallukka oli Helsingin ensimmäisiä funkisrakennuksia. Hesperiankadun puoleinen julkisivu on näyttävämpi, Apollonkadun puoli taas varsin pelkistetty.
Taiteilijoiden huoneistoja on yhteensä 56. Säätiön perustamisvaiheessa kirjailijat rajattiin pois Lallukan asukkaista. Testamentin toimeksipanijat tekivät tämän rajauksen sillä perusteella, että Juho Lallukan testamentissa Suomen Kirjailijaliitolle oli jo erikseen varattu osansa. Kirjailijoiden oma talohanke oli myös käynnistynyt jo ennen Juhon kuolemaa.
Kaiken tämän seurauksena Lallukassa on huoneistoja kuva-, näyttämö- ja säveltaiteilijoille. Osassa kuvataiteilijoiden huoneistoja on ateljee, yhdessä sellaisessa vierailemmekin pian.
Näillä seuduilla asuminen on kallista. Lallukassa vuokrat ovat kuitenkin kohtuulliset ja jos asukkaaksi sattuu pääsemään, asumisoikeus on taattu niin pitkään kuin vuosia elämässä riittää.
Nykyisellään taiteilijakoti takaa siis myös sen, että ainakin joillakin taiteilijoilla on varaa asua Helsingin keskustassa.
Jari Julan asumisjärjestely poikkeaa muista taiteilijakodin asukkaista. Julan koti on työsuhdeasunto. Kun Jula lopettaa vahtimestarin työnsä, hänen pitää etsiä itselleen uusi koti.
Eläkeikä tosiaan alkaa osittain jo marraskuussa, mutta Jula aikoo jatkaa vielä työssään, ehkä muutamia vuosia.
Lallukka irrottaa arkitodellisuudesta, ainakin satunnaisen kävijän. Lattia, kuin suurta shakkiruudukkoa, heijastaa korkeista ikkunoista lankeavaa valoa. Seinät ovat milloin ruskeaan taittuvaa keltaista, milloin sinistä.
Laskeudumme portaat pieneen aulaan, josta avautuu korkea ovi juhlasaliin. Sanon jotain sen suuntaista, että tämä on kuin kävelisi elokuvassa.
– Tämä olikin pari päivää kuvauspaikkana, esitti Matti Ijäksen Enon opetukset -elokuvassa hotellia, Jula vastaa.
Julan pitää käydä täyttämässä juhlasalin flyygelin vesisäiliö. Se pitää arvosoittimen vireessä. Edellisillan istujaisten jäljet ovat vielä siivoamatta. Maistelulistalla on selvästi ollut juustoja ja viinejä.
Taiteilijoiden hurja maine kyllä kärsii siitä, että pöytään on jäänyt paitsi juustoa myös viiniä. Punaviiniä on pullon pohjalla ehkä neljännes. Yksi valkoviinipullo on sentään tyhjennetty, mutta toinen jätetty puolilleen.
Säätiö järjestää joka vuosi salissa juhlat asukkaille Juho Lallukan syntymäpäivänä 3. helmikuuta. Se on kirjattu säätiön sääntöihin.
– Tarjotaan ruokaa, ja viiniä tulee pöytään niin paljon kuin jaksaa juoda. Ne juhlat ovat kyllä tainneet olla aiemmin rajumpia.
Nykyinen taiteilijakoti on monin tavoin kuin tavallinen suomalainen kerrostaloyhtiö, jossa asuu monen ikäistä väkeä. Yhteisöllisyys on tosin selvästi vahvempaa, sanoo Jula. Talonmieskin saa asukkailta apua työhönsä. Joku voi pyyhkäistä hissin seinälaatan puhtaaksi ohi mennessään ja naapureista pidetään huolta.
Asukkaat huolehtivat talostaan ja sen asukkaista. Tekevät samaa mitä Jula tekee työkseen.
”Tuossa Hesperiankadun sisäänkäynnin kohdalla lopetin puhelun. Lupasin hakea työtä.”
Jula ei itsekään tiedä tarkkaan, millaisten organisaation muljahdusten kautta hän päätyi talonmieheksi. Lallukkaan haettiin vuonna 2007 uutta vahtimestaria. Joku asukkaista tai useampikin oli kysellyt Taidemaalariliitosta, löytyisikö sieltä sopiva ehdokas. Liitosta soitettiin Julalle ja kysyttiin, kiinnostaisiko työn hakeminen.
– Se oli näitä aikoja vuodesta. Olin Eliten kohdalla tulossa Hietsusta. Tuossa Hesperiankadun sisäänkäynnin kohdalla lopetin puhelun. Lupasin hakea työtä.
Lallukan säätiössä kiertää yhä tarinana se, miten Jula aloitti työhakemuksensa: Olen kiinnostunut metafysiikasta…
– Että olisko talonmiehen syytä olla kiinnostuneempi fysiikasta.
Kuuleman mukaan silloinen säätiön asiamies sanoi, että tätä ei ainakaan palkata. Jula pääsi kuitenkin työhaastatteluun ja sai paikan. Jula oli tehnyt vähän talonmiehen töitä aiemmin, muttei saanut työhön minkäänlaista koulutusta.
Hän päätti heti aluksi, että hän lähtee työstä saman tien, jos se alkaa ärsyttää niin paljon, että hän ryhtyy tiuskimaan asukkaille.
– Vielä ei ole tarvinnut lähteä.
Jari Jula nousee välikatosta tarkastuskäynnin jälkeen.
Lämmönjakohuoneeseen laskeudutaan tikasmaisia metalliportaita, mutta siitä matka vasta alkaa. Tiukka mutka vasemmalle ja lattiassa on aukko, josta pääsee porrasmaisille tikkaille. Ne on lyöty joskus aikaa sitten kasaan viimeistelemättömästä puusta. Kahdesta viimeisestä pienasta on jäljellä enää puolikas.
Sitten Jari Julan puhelin soi. Jula vastaa ja lupaa lyhyen keskustelun jälkeen tulla heti.
– Siellä on ihminen kaatunut lattialle, eikä pääse itse ylös.
Jula palaa kymmenen minuutin kuluttua. Lallukassa asuu ikäihmisiäkin ja osa vahtimestarin työtä on auttaa myös heitä. Jossain vaiheessa kaatumistapauksia oli enemmänkin ja puhelin saattoi soida usein aamuyölläkin. Viime ajat on ollut rauhallisempaa.
Palataanpa takaisin aukkoon, tikkaille ja alas vievään tunneliin. Vasemmalle, yhä alas ja matalaan käytävään. Tuossa betonipalkki vaanii lyhyenkin ihmisen otsaa.
– Tuohon oon parikin kertaa lyönyt pään, saakeli soikoon, Jula sanoo.
Tunne siitä, että nyt mennään taiteilijakodin sisuksiin, on varsin vahva. Lallukan huoltotunnelin lattialla kulkee lankkupari kuin pitkospuina. Huoltotunneliin työntyy välillä pohjavettä.
Siksi tunneliin on asennettu pohjavesipumppu. Aiemmin Julan piti käydä tunnelissa joka kuukausi lukemassa vesimittarin lukemat. Nyt mittari on etäluettava, joten riittää, kun Jula käy aika ajoin katsomassa, että pumppu toimii kunnolla.
Kun astuu ovesta sisään, eteiskäytävästä voi mennä vasemmalle tai oikealle. Oikealla on asunto, ensin keittiö ja sitten muita huoneita. Vasemmalla on ateljee.
Se on täynnä. Täynnä ilmaa, valoa, tavaraa. Soi musiikki, jossa mies laulaa ja soittaa pianoa. Käy ilmi, että kyseessä on Nick Cave ja Nick Caven piano.
Keskellä ateljeeta kuvanveistäjä Tommi Toija istuu työtuolissaan. Vasemmassa kädessä on kämmenentäysi ruskeaa savea. Toija nappaa möykystä pienen palan savea oikean käden etusormen ja peukalon väliin ja painaa palan peukalollaan edessään pöydällä valmistuvaan teokseen.
– Savi tuntuu hyvältä kädessä. Se on hyvin inhimillinen materiaali. Savi toimii mun teemoihin ja se on välitöntä, siitä näkee heti, mitä tapahtuu. Ei tarvi odotella.
Toija puhuu hiljalleen, virke kerrallaan, ja tekee työtään.
Myös Toijan mielestä taiteilijakodissa on selvästi yhteisöllisempää kuin tavallisessa kerrostalossa: yhteisiä juhlia ja tapahtumia.
– Mutta ei mitään pakkososialisointia. Itse viihdyn aika hyvin omissa oloissani.
Lattialla, pöytätasoilla ja hyllyissä on versioita Toijan teoksissa toistuvasta ukkelihahmosta. Sukupuolettomasta isopäisestä ja suurisilmäisestä, loputtomasti hämmästyneeltä vaikuttavasta tyypistä.
Suomalaisille Toijan hahmon tunnetuin ilmentymä lienee Bad Bad Boy -patsas, kahdeksan ja puoli metriä korkea teräsbetoniveistos, joka seisoi aluksi Ruotsissa Örebron Open Art -festivaaleilla ja myöhemmin Helsingin Kauppatorilla, jossa se pissasi Kolera-altaaseen.
Nykyään Bad Bad Boy on sijoitettu Helsingin Länsisatamaan.
”Täällä on mietitty aiemmin samoja juttuja kuin itse miettii. Että mitä vittua sitä pitäisi nyt tehdä.”
Ateljeen ukkelit ovat pienempiä. Toijan suuremmat teokset ovat Somerolla. Sieltä Toija hankki aikoinaan entisen pientilan kesäpaikaksi. Nykyään hän viihtyy siellä myös talvisin.
– Siellä saa olla ihan täysin saatana rauhassa.
Rauhallista ateljeessakin on. Korkeat ikkunat antavat Hesperianpuistoon, jonka loppukevään vihreys tulee melkein syliin. Ateljeessakin on viherkasveja. On myös korkea avokirjahylly täynnä kirjoja, alassuin käännettyjä juomalaseja ja cd-levyjä.
Taiteilijakodissa on asunut ja asuu nippu kuuluisuuksia: Tauno Palo, Robert Kajanus, Siiri Angerkoski, Iiro Rantala, Elena Leeve… Siinäkin seurassa tämän huoneiston historia on poikkeuksellisen sankka.
Ateljeen seinälle ripustetussa valokuvassa kuvanveistäjä Viktor Jansson valmistaa Arvid Mörnen patsasta. Kuva on ilmeisesti vuodelta 1951. Tilan tunnistaa samaksi, vaikka kattovalaisin on vaihtunut.
Takaseinän hyllyt ovat entisellään. Myös Janssonin aikainen jalkalamppu seisoo edelleen ateljeessa. Samoin piirtopöytä ja pari lipastoa ovat alkuperäiskalustoa.
Kun Viktor Jansson on kuvattu, hänen tyttärensä Tove on asunut jo omillaan. Mutta opiskeluaikoinaan myös Tove Jansson ehti asua Lallukassa. Janssonien jälkeen ateljeehuoneistossa asui ja työskenteli Ben Renvall. Sitten Laila Pullinen. Ja nyt Tommi Toija.
– En usko henkiolentoihin. Mutta täällä on mietitty aiemmin samoja juttuja kuin itse miettii. Että mitä vittua sitä pitäisi nyt tehdä. On hieno asettua osaksi jatkumoa. Poistua kuin aika on, ja seuraava tulee taas tilalle.
Toijan asumisoikeus Lallukassa kestää elämän loppuun. Aiemmin hän ei ole ajatellut lähteä.
– Jalat edellä tai pakkopaidassa.
Korkean ja valoisan ateljeen jälkeen Jari Julan työhuone tuntuu pieneltä. Se on ihan tavallinen varastohuone, pieni ikkuna katonrajassa, valkoiset seinät ja tauluja niitä pitkin. Pari kitaraa seinustalla, työpöytä, jolla maaleja. Työtuoli.
Mutta Jula on tyytyväinen. Hän sai tämän työhuoneen muutama vuosi sitten. Aiemmin hänen piti käydä Arabiassa työskentelemässä, nyt koti on kerrosta ylempänä, suoraan yläpuolella.
Julalla on näyttely ensi vuoden alussa Makers’ Galleryssa Vaasassa. Työt ovat keskeneräisiä. Suuri kangas on jaettu ruudukkoon, ja sille hahmoteltu aiheita. Paljonko työ voi vielä muuttua?
– Ihan kaikki voi vielä mennä uusiksi.
Jula asettuu työtuolilleen poseeraamaan kuvaajalle, vahvaan etunojaan. Tuollaisessa asennossako hän maalaa?
– Ei, mutta tällä tavalla mä katson. Maalausprosessissa on aina katsomisen ja tekemisen vaihe. Katsomista on paljon enemmän.
Jula ei halua aloittaa töitään tyhjältä kankaalta. Hän ei esimerkiksi puhdista lattiaa, jolla pingottaa maalaustensa kankaat. Näin kankaassa on valmiiksi pölyä, roskaa ja ehkä tahrojakin. Siitä, mitä kankaalla jo on, voi aloittaa maalaamisen.
– Mulla ei ole päämäärää tai suunnitelmaa. Tykkään maalata niin, että seuraan jotain jälkeä, katson mitä tulee vastaan ja reagoin siihen.
Kun taiteilijakotia peruskorjattiin kymmenisen vuotta sitten, juhlasalin pöytiäkin kunnostettiin. Pöydissä on ovela systeemi: valkoisen pöytäliinan alle on kiinnitetty paksu kangas. Se pitää liinat paikallaan ja imee samalla kaatuneet viinit niin, etteivät ne jää pöydälle lillumaan.
Jula pyysi työmiehiltä pöytien vanhat suojakankaat. Ne olivat imeneet Lallukan elämää vuosikymmeniä. Ruskeanharmaat ja täynnä tahroja. Täynnä alkupisteitä ja vastaan tulevia kiinnostavuuksia Julan maalaamiselle.
– Mä oletan, että niissä on Tauno Palon hikeä.
Syntyi näyttely Lallukan pöydissä, jonka teokset olivat esillä viime vuonna Galleria Huudossa. Taiteilijakodin historian kerrostumista tuli osa taidetta, jonka loi Lallukassa vahtimestarina toimiva taidemaalari.
Uusissakin verhoilukankaissa on jo tahroja ja asukkaat tekevät niitä niihin lisää, nykyiset ja tulevat. Ehkä joku käyttää ne uusiin taideteoksiin, kunhan Lallukan elämänkierto ehtii taas siihen pisteeseen, että kankaat on aika vaihtaa.
