Lopetin tv-sarjojen vihakatsomisen, kun ymmärsin, miten ilkeää se on
Aikaansa ei kannata käyttää sellaisiin ohjelmiin, joita katsomalla tuntee olevansa parempi kuin muut, kirjoittaa Maaret Launis.
Minulla oli muutama vuosi sitten tapana vihakatsoa Temptation Island Suomea kaverien kanssa. Pöyristyä osallistujien tyhmästi käsikirjoitetuista sutkautuksista, ärsyyntyä juontaja Sami Kurosen maneereista, halveksua tuotannon epäreilua tapaa lavastaa ja kärjistää ihmisten välisiä ristiriitoja.
Tehdään selväksi: ajattelen edelleen että nuorten ihmisten eristäminen yhteiskunnasta ja juottaminen känniin tv-kameroiden edessä pitäisi olla laitonta, koska se aiheuttaa osallistujille sellaista psyykkistä kärsimystä jota he eivät pysty ennakoimaan. Silti olen ilmaissut tukeni Temptation Islandin jatkolle katsomalla sitä.
Olen vihakuluttanut muitakin kulttuurituotteita. Esimerkiksi Eduskunnan kyselytunteja ja Ylen Kansanradiota. Erityinen inhoni on kohdistunut molemmissa arvokonservatiivisiin horisijoihin. Miten ihminen on voinut päästä tuohon ikään ja olla noin tyhmä, olen usein ajatellut tai kommentoinut kaverille. Vihakuluttaminen tiivistyy tähän: miten tyhmiä muut ovat, ja miten esimerkillinen itse olen. Tiedän tuttavapiirissäni vihakulutettavan ainakin tradwife-instagramtilejä, uushenkisiä podcasteja ja tietysti Satuhäät-tv-sarjaa. Saakelin urpoja kaikki tuutit täynnä!
”Vanhemmuus on karsinut pikkumaisia tapojani, mutta ei siksi, että olisin kasvanut ihmisenä, vaan siksi että kohdistan pikkumaisuuteni muualle.”
Tiedän tarkalleen, milloin vihakuluttamiseni loppui: lasten saamiseen. Enää en mieti, että mitä podcastia tänään inhoaisin, koska en ehdi kuunnella niitäkään, joista pidän. Vanhemmuus on karsinut pikkumaisia tapojani, mutta ei siksi, että olisin kasvanut ihmisenä, vaan siksi että kohdistan pikkumaisuuteni muualle. Esimerkiksi sen arvioimiseen, kuka kannustaa lastaan jalkapallokentän laidalla liian aggressiivisesti ja kuka taas siinä vieressä plärää puhelintaan täydellisen uppoutuneena.
Kaipaan vapaa-aikaa ja kaipaan sitä, kun arjessa ehti tulla tylsää. En kuitenkaan kaipaa vihakuluttamista, ja vielä vähemmän kaipaan Tempatation Islandia. Lähimpänä vihakuluttamista oli tänä vuonna se, kun jouduin erehdyksessä Olli Rehnin presidentivaalikampanjan tilaisuuteen, vaikka en ole eläessäni äänestänyt keskustaa. Tilaisuudessa myytiin hienoja Olli Rehn -kuvioituja tennissukkia. Jos olisin saanut ne ilmaiseksi, olisin pitänyt niitä ironisesti tyttöjenillassa. Harkitsin ostamista hetken, ja sitten se sama impulssikontrolli, joka Temptation Islandin osallistujilta nuoresta iästä johtuen uupuu tai jota alkoholilla turrutetaan, puuttui peliin.
Olen myös tehnyt periaatteellisen päätöksen olla vihakuluttamatta, ja nyt kerron miksi. Ensinnäkin saan vihakuluttaa maltillisesti erilaisia asioita toimittajan ammatissa. Työhön kuuluu sellaisiin asioihin perehtymistä, jotka ovat itselle aivan vieraita. Toimittajan työ itse asiassa vaikeuttaa vihakuluttamista merkittävästi, koska mitä enemmän vierastamiinsa kohteisiin perehtyy, sitä vaikeampi niitä on vihata.
Toisekseen olen päättänyt, että vihakuluttaminen on vastoin periaatteitani. Koska toimittajan työ pitää sisällään asetelman, jossa itse istuu katsomossa ja merkitsee tarkasti muistiin spottivalon alla olevan ihmisen jokaisen keskinkertaisuuden, olen vähentänyt tätä toimintaa vapaa-ajalla. Epäkohtien valaiseminen on yhteiskunnallisesti tärkeää, mutta on aiheellinen pelko, että näsäviisas osoittelu jää päälle, ja näsäviisaasta osoittelusta tulee likainen olo.
”Aikaansa ei kannattaa käyttää sellaiseen sisältöön, jonka avulla kokee olevansa parempi kuin muut.”
Jokaisen keski-ikäisen naisen selfhelp-kuningatar, kirjailija ja professori Brené Brown on kuvannut tätä osuvasti. Hän siteeraa usein presidentti Franklin Rooseveltin vuoden 1910 puhetta, jossa sanotaan jotenkin näin: ”Kunnia ei kuulu kriitikolle. Hänelle, joka osoittaa kuinka vahva mies kompastuu, tai kuinka tekijä olisi voinut tehdä tekonsa paremmin. Kunnia kuuluu miehelle areenalla, jonka kasvot ovat pölyssä, hiessä ja veressä, sille joka ponnistelee väsymättä. Joka parhaimmillaan tuntee voitonriemua suuren saavutuksen koittaessa ja joka epäonnistuessaan epäonnistuu suuresti uskaltaen.”
Siis kunnia tekijöille, ja kriitikot sulkekoon suunsa. Tällä en halua sanoa, että esimerkiksi taidekritiikki pitäisi mielestäni lakkauttaa – ei pitäisi. En halua myöskään sanoa, että epäkohtia työkseen etsivät ovat inhottavia ankeuttajia – eivät ole. Mutta haluan sanoa, että aikaansa ei kannattaa käyttää sellaiseen sisältöön, jonka avulla kokee olevansa parempi kuin muut. Kysehän on tavallaan häpeän siirtämisestä: tuo tuossa on huonompi kuin minä, vaikka hän pistää itsensä alttiiksi ja minä katson vierestä.
Vihakuluttamiseen liittyy myös jotakin oikeasti ilkeää: kaikkihan meistä lopulta haluaisivat esiintyä arvokkaasti. Ne, jotka ylittävät julkisuuskynnyksen jollain muulla kuin osaamisellaan, ovat tavallisesti ihmisiä, joilla ei ole osaamista, jota hyödyntää. Toinen vaihtoehto on, että heillä on osaamista, mutta ei kontakteja. Haluaako sitä sitten käyttää aikansa siihen, että ammentaa myrkyllistä nautintoa toisen ihmisen niukoista resursseista? Pitkäkestoisemman hyvän olon saa siitä, että kuluttaa sellaisia asioita, jotka herättävät ihailua tai vertaisuuden tunnetta.
