Ilmestynyt 28.2.2013 - Päivitetty 30.1.2020

Varhaisimmassa Jörn Donner muistikuvassani Donnerilla on isäni kasvot. Isä otti rennon takanojan takka­huoneen tv-tuolissa, nosti oikean käden etu ja keskisormen huulilleen ja tavoitteli ääneensä jäljittelemätöntä donnerilaista velttoutta. ”No jaa”, isä mutisi. ”Pärkkele! Mä olen Jörkka.”

En tiennyt, kuka Jörkka oli. Kirjailija ilmeisesti – se kirjakerhon mainoksen mies, joka sanoi, että lukeminen kannattaa aina. Speden lisäksi hän oli ainoa niin tunnistettava julkisuuden henkilö, että isä vaivautui häntä imitoimaan. Eräänlainen sarjakuvahahmo siis, karikatyyri. Sitä Donner todennäköisesti on edelleen monille suomalaisille, minua nuoremmille sukupolville varsinkin. Kaikki tietävät Jörkan, mutta harvempi tietää, mitä hän oikeastaan on tehnyt.

Minä sen sijaan olen myöhemmin vähitellen tutustunut Donnerin uskomattomaan henkilöhistoriaan ja kohtuullisissa määrin myös hänen järkälemäiseen tuotantoonsa. Vähän päälle parikymppisenä luin useita hänen romaanejaan. Niitä paremmin mieleeni on jäänyt vuosituhannen vaihteessa ilmestynyt omaelämäkerrallinen Miksi olen ja sen puhuttelevat kuvaukset olemassaolosta ja yksinäisyydestä. Uusi Maammekirja vuodelta 1967 on reportaasikirjallisuuden maamerkki, ehdottomasti suositeltava aikamatka Suomeen nykyajan kynnyksellä. Ja jos työkseen sattuu toisinaan istumaan Kansalliskirjastossa ja penkomaan vanhoja aikakauslehtiä viime vuosikymmeniltä, Donneriin on käytännössä mahdotonta olla törmäämättä. Hän on niiden sivuilla 1960-luvulta tähän päivään asti, useimmiten kaikki vaatteet päällä ja välillä ilman.

Tällaista monipuolisuutta ja ahkeruutta, näin uskomatonta elämää ei voi olla kunnioittamatta. Philip Teirin mainiossa novellissa Donner-ryhmä kaksi vetelää kolmikymppistä humanistia kehittää Donneriin niin voimakkaan fanisuhteen, että fanaattisempi heistä murtautuu lopulta miehen työhuoneelle ja varastaa sieltä Oscar-patsaan. Ihan niin pitkällä en ole, mutta tunnistan asetelman. Nuoreen Jörn Donneriin verrattuna jokainen nykymies on laiska, saamaton ja tossun alla. Kyse on kenties kuilusta miessukupolvien välillä, ja Donner tuntuu seisovan sen kuilun toisella puolella, tavoittamattomissa. Hän on mies, joka on kulkenut omia polkujaan – usein harhaankin, mutta silti.

Ehkä voidaan väittää, että Donner on Suomen ensimmäinen rocktähti. Tosin rocktähti ilman musiikkia, liian varhain syntynyt – kun rock 60-luvulla tuli Suomeen, Donner oli jo varhaisessa keski-iässä. Eikä Donner osaa soittaa eikä laulaa, itse asiassa hän väittää olevansa harvinaisen epämusikaalinen. Mutta olennaisinta rocktähteydessä onkin aina ollut asenne. Kyky provosoida ja erottua massasta, tehdä asioita, joita tavalliset pulliaiset eivät tee. Lyöttäytyä parikymppisenä siloposkena Sartren ja Beauvoirin seuraan Hotelli Tornin baarissa. Ystävystyä Ingmar Bergmanin kanssa ja iskeä hänen tähti­näyttelijättärensä. Kieltäytyä aseellisesta palveluksesta, lusia puolitoista vuotta sivarissa Porissa ja karata sieltä välillä Tukholmaan hoitelemaan bisneksiä. Ennen Ville Valoa oli Andy McCoy, ennen Andy McCoyta Jörn Donner, ja ennen Jörn Donneria ei ollut mitään.

Tavallaan Donner on epäsuomalaisin kuviteltavissa oleva tyyppi: suomenruotsalainen, yläluokkainen eurooppalainen intellektuelli pienessä pohjoisessa provinssivaltiossa. Toisaalta hänen hahmossaan on myös merkillisellä tavalla jotain kollektiiviseen kansalliseen omakuvaan sopivaa. Äreys. Kiukkuisuus. Omapäisyys. Lähes mielipuolinen sitkeys ja järjetön työtahti. Kuka ruumiillistaisi paremmin suomalaista sisua ja protestanttista työetiikkaa kuin Donner?

Ei, Suomi ei halua elää ilman Jörkkaa. Hän saattaa olla piikki kansa­kunnan lihassa, hiertää, ärsyttää ja kyllästyttääkin, mutta ei häntä poiskaan annettaisi. Ja ikävä kyllä, Jörkkaa ei voi korvata. Ainakaan yksi julkisuuden henkilö ei siihen riitä.

Tammikuun toisena päivänä vuonna 2013 soitan ovisummeria Pohjoisrannassa. Donnerilla on minulle kolme tuntia aikaa, enkä aio haaskata niitä puhumalla joutavia. Kun mies on elänyt kahdeksankymmentä vuotta ja niiden kahdeksankymmenen vuoden aikana oikeastaan monta elämää, kysymystenkin pitää olla isoja.

Käymme istumaan toiseen suurista huoneista pitkän puisen työpöydän ääreen. Donner näyttää vanhalta mutta valppaalta. Hän pahoittelee korvatulehduksen heikentämää kuuloaan ja mustelmia käsivarressa. Takanoja ei ole yhtä rehvakas kuin takavuosina, ääni on karheampi, mutta silmissä utelias, kohtaamiseen valmis katse.

”Mistä sä Juha ajattelit aloittaa?”

Tosiaan, mistä? Pääni on jokseenkin täynnä. Olen viettänyt joulu­loman lukemalla 1 200 liuskaa Donnerin helmikuussa ilmestyvän Mammutin vedoksia. Olen katsonut YouTubesta kymmeniä Donner-videoklippejä – muun muassa Speden ja Donnerin keskustelun elokuva­säätiöstä, Sixtynine-elokuvasta poimitun hammaslääkärikohtauk­sen ja Ruotsin televisiossa 80-luvulla pyörineen finnivoide­mainoksen. ”Jag har hört att svenska ungdomar har problem med finnar”, keski-ikäinen Donner sanoo siinä kameraan katsoen.

Mutta jos olen aivan rehellinen, kenties päällimmäisinä mielessäni ovat kuitenkin Hymy-lehden vuoden 1971 kuvat alastomasta Donnerista hiekkarannalla viisitoistavuotiaan gambialaisen kanssa. Harriet Anderssonin puhtaat, bergmanilaiset kasvot. Mammuttiin sisältyvä oletettavasti todenperäinen muisto, jossa Donner yöpyy Anderssonin kanssa Marlene Dietrichin asunnossa Pariisissa ja Harriet on mustasukkainen Marlenen Jörnille osoittamasta huomiosta.

Viettäessäni meluisaa ja kiireistä joululomaa lasten kanssa olen miettinyt myös kaikkea sitä, minkä Donner on jättänyt tekemättä. Nelikymppinen Donner sai aikaan uskomattoman paljon, mutta vaippoja hän ei vaihtanut, ei lajitellut sukkia eikä latonut astioita tiskikoneeseen. Ensimmäisen avioliittonsa pojat hän jätti vaimon hoidettavaksi jo kauan ennen eroa, ja kahteen aviottomana  syntyneeseen lapseensa hän ei koskaan tutustunut. Vasta kolmannessa avioliitossaan, melkein kuusikymppisenä, Donner oli valmis isän rooliin suunnilleen sellaisena kuin se nykyään yleensä ymmärretään.

Eli aloitetaan siis reippaasti naisista, rakkaudesta ja perheistä – tärkeistä mutta vaikeasti hallittavista asioista. Miten nainen vietellään?

”No ei ainakaan viettelemällä. Näissä kehittyneissä yhteiskunnissahan on nyt tapahtunut sellaista, että naisten vapauden ja tasa-arvon myötä naisten valinnanvapaus on kasvanut. Joten ihan yhtä hyvin voitaisiin kysyä naiselta, miten mies vietellään. Mutta se määrä naisia, joita elämäni aikana olen tavannut ja joista voisin sanoa, että he olisivat kiinnostaneet minua, seksuaalisesti tai muuten – se on aika rajoitettu. Eihän se yleensä niin ole, että edessä on sata naista joista valita. Ei kenelläkään. Paitsi kerran Taiwanissa, kun tilasin teetä ja huoneeseen tulikin kymmenen alastonta tyttöä. Mutta eihän ne nyt olleet muussa vakavassa tarkoituksessa kuin naimatarkoituksessa. Tulivat naimaan ja myymään itseään.”

Kuoleeko rakkaus avioliitossa?

”Useimmiten juu. Ajan myötähän kaikki kuolee. Tällainen rakkauden jatkuva ylläpito jonkinlaisena kestolämmityksenä on kyllä tavattoman vaikeaa varmaan kaikissa tapauksissa. Se voi muuttua joksikin muuksi sitten. Ehkä jonkinlaiseksi ystävyydeksi, joka ehkä on itse asiassa yhtä arvokasta kuin se niin sanottu kuolematon rakkaus. Mutta tämmöinen passio, intohimo – se ei kyllä kestä missään tapauksessa. Jos joku väittää pystyvänsä intohimoisesti rakastamaan toista viisikymmentä vuotta, niin hän on kyllä helvetin huono valehtelija minusta. Maksimiaika intohimolle on ehkä vuoden tai kaksi. Mutta jos on tarkoitus perustella rakkautta jollain naimafrekvenssillä, silloinhan rakkauden määritelmä muuttuu aika absurdiksi. Varmaan ainoastaan paviaanit harrastavat seksiä aina yhtä suurella innolla.”

Onko mahdollista yhdistää perhe-elämä ja kunnianhimoinen työnteko?

”Harva siihen pystyy. Ehkä käytännön tasolla, jos vain on siihen varaa, toimii se periaate, jota olen viime vuosina seurannut. Teen työt täällä työhuoneella, en siellä missä asun. Mä olen tällainen nine to five -tyyppi nykyään. Tai eight to six. Ja se on kyllä ollut tämän niin sanotun perhe-elämän kannalta hyvä.

Nythän täytyy muistaa, että mulla ei enää ole pikkulapsia. Pojat on 24 ja 22, ne asuu tässä samassa korttelissa, mutta ne opiskelee, ei niistä tarvitse kantaa huolta. Vaimolla on omat harrastuksensa. Mutta kun pojat oli pieniä, me asuttiin useita vuosia tuolla Tammisaaressa ihan landella. Ja minähän jouduin silloin pitkälti hoitamaan heitä koulutakseihin ja jalkapallotreeneihin. Joten heistä mulla ei ainakaan ole huonoa omatuntoa. Voi jopa sanoa, että on huono omatunto siitä, etten kirjoittanut enemmän siihen aikaan. Näin jälkeenpäin ajatellen kyllä kai mä olin silloin kohtuullisen hyvällä tuulella, mutta sanon vain kohtuullisen hyvällä. Joskus myös helvetin huonolla.”

Ovatko miehet nykyään heikompia kuin ennen?

”Tästä miehuudestahan on kaikenlaisia teorioita. Jotkut suomalaiset haluaa edelleen juovuspäissään kertoa, miten ruotsalaiset ovat homoja. Toiset sanoo, että aikoinaan oli miehet rautaa ja nyt ne on jotain muuta, muovia tai pahvia. En minä usko. Tasa-arvon myötä tietysti monet miehet ovat joutuneet suorittamaan sellaisia tehtäviä, joita ne aiempina vuosisatoina täällä vähemmän ovat tehneet. Ja kyllä mulla miestuttavia edelleenkin on, jotka ei ole koko elämänsä aikana keittäneet edes munaa. Minä kyllä laitan ruokaa. Pakkohan se on. Siitä huolimatta, että mulla on ollut kaikenlaisia naissuhteita ja avioliittoja, mä olen yllättävän paljon elänyt yksin. Ja silloin kyllä joutuu paistamaan ne pihvinsä itse.”

”Äh, perkele!” Juttu keskeytyy reippaaseen yskänkohtaukseen. Donner käy keittosyvennyksessä laittamassa pikakahvia ja palaa kaksi laakeaa Ruska-kuppia kädessään. Kahvi on niin vahvaa, että lusikka jää melkein pystyyn.

Jos Donner vielä polttaisi, hän epäilemättä tekisi sen nyt, sytyttäisi savukkeen: puhaltaisi savua keuhkoistaan kohti neljän ja puolen metrin korkeudella olevaa kattoa. Elettä jotenkin kaipaa, hahmo tuntuu vaillinaiselta ilman sitä. Viisi vuotta sitten Donner kuitenkin tajusi pitävänsä elämästään vielä enemmän kuin tupakasta ja on sen jälkeen polttanut vain silloin tällöin muilta pummaamiaan savukkeita.

Koko Pohjoisrannan talo on Donnerin isänisän rakennuttama. Istumme suvun miesten kirjastohuoneessa, mutta seinänkorkuiset kirjahyllyt ovat yllättäen suurimmaksi osaksi tyhjillään. Donner sanoo poikiensa avustuksella hävittäneensä äskettäin 4 000 romaania, pienen osan antikvariaattiin ja loput roskakoriin. ”Pelkkää kakkaa”, hän kuvailee kirjahyllyjen sisältöä.

Eikö mainoslause siis ollutkaan totta: lukeminen kannattaa aina?

”Ei. Ei se aina kannata. Mutta ei saa myöskään väheksyä sitä. Liian monet ihmiset nykyään omaksuvat kielitaidon, joka perustuu vain verbaalisuuteen. Maahanmuuttajille niin käy usein, jaksetaan opetella puhuttu kieli muttei kirjoitettua. Ja ikävä kyllä olen ollut huomaavinani, että myös kantasuomalaisten lukutaito on huononemassa.

Eihän siinä mitään, jos haluaa käyttää lukulaitteita kirjojen lukemiseen. Minä nyt henkilökohtaisesti en oikeastaan haluaisi, mutta monet niin jo tekevät. Jonkin verran vanhanaikaisena voin sanoa, että tällainen paperinen kirja kuitenkin mulle jotain merkitsee, vaikka heitinkin juuri neljätuhatta kirjaa helvettiin.”

Entä kirjoittaminen? Kannattaako se?

”Hoh hoh hoh. Mä olen eläissäni tienannut kunnon rahaa vain muutamalla kirjalla. Mitä tulee kaikkiin muihin, se on ollut pelkkää harrastusta, jota olen ylläpitänyt silläkin uhalla, etten tule sillä rikkaaksi. Kadehdin hirveästi näitä kaikkia bestseller-kirjailijoita. Poikani Rudolf sanoo, että mun pitäisi kirjoittaa rikoskirjoja, mutta tuskinpa mä sitä teen.

Laila Hirvisaari on vanhoja ystäviäni. On aika fantastista, että hän on pystynyt pysymään siellä bestseller-listojen kärjessä 30 vuotta. Mutta jos sinne on päässyt, ehkä on helppo pysyä siellä. Minä vaan en ole onnistunut siinä. Kirjallisuus ei ole koskaan elättänyt minua tippaakaan. Mitä mä tienaan noilla kirjoilla, se on pikkurahaa. Sanotaan spårarahaa.”

Onko laiskuus synti?

”No mähän en ole ylilahjakas ihminen. Mutta olen ainakin ollut yliahkera. Älykkyydessä olen varmaan jossain keskitason yläpuolella, mutta kyllä se minun lahjakkuuteni nyt kuitenkin on enemmän sitä mitä saksalaiset sanoo sitzfleisch. Elikkä perslihakset.

Vanhemmiten olen vähitellen joutunut ymmärtämään, että laiskuudesta voi olla henkistä hyötyäkin. Jos ei koskaan pysty pysähtymään, se on paha juttu. Olen joskus esittänyt poliitikoille ja talouden päätöksentekijöille kysymyksen, joka hämmästyttää heitä. Milloin teillä on aikaa ajatella? Juu juu, me ajatellaan aina, he vastaavat. Me ollaan niin helvetin fiksuja. Mutta ei se pidä paikkaansa. Kunnolla ajatteleminen on sitä, että ihminen on yksin ajatustensa kanssa. Ja se voi tietysti olla tavattoman raskasta, jos ei sitä ikinä tee.”

Tekevätkö suomalaiset liian vähän töitä? Pitäisikö työuria pidentää?

”Tämä väittely vie hakoteille, jos puhutaan vain periaatteesta. Minä aloitin työnteon 18-vuotiaana, olen tehnyt työtä kohta 62 vuotta, ja onneksi ei tarvitse kysyä työnantajalta lupaa jatkaa. Eli tällainen absoluuttinen raja, jonka jälkeen ihmisen pitäisi jäädä eläkkeelle – minusta sellaisia rajoja on turha asettaa. Että ihmiset nyt ainakin omasta vapaasta tahdostaan saisivat jatkaa työntekoa niin kauan kuin jaksavat ja haluavat. Mutta kyllä minä ymmärrän hyvin, jos jossain mekaanisessa ammatissa hihnan äärellä ei halua jatkaa entistä pidempään. Tai myymälän kassalla. Ei se niin hauskaa välttämättä ole myydä noita porkkanoita. Pitää erottaa toisistaan henkisen työn tekijät ja muut ammatit.”

L’uomo universale vai jokapaikanhöylä? Harvinaisen monilahjakas vai vain poikkeuksellisen keskittymis­kyvytön? Koko Jörn Donnerin arvoitus tuntuu kietoutuvan tämän kysymyksen ympärille, ja sama kysymys on vaivannut vuosikymmenten ajan miestä itseäänkin.

”Muuten olen tavalliseen tapaan hukkua työhön epätoivoisena siitä, etten osaa elää minuuttiakaan rennosti. Kärsin liian suuresta kunnianhimosta, liian heikosta päästä ja liian suuresta keskinkertaisuudesta”, hän kirjoittaa yhdessä monista itsekriittisistä päiväkirjamerkinnöistään.

Mikäli Mammutti Donnerin lupauksen mukaisesti on hänen omaelämäkerrallisen tuotantonsa päätepiste, jonkinlainen viimeinen monumentti tai lopullinen tilinpäätös, se on ainakin tekijänsä näköinen. Donner itse kutsuu sitä mahdottomaksi kirjaksi, tietoiseksi sekasotkuksi, ja totta on, että kokonaisuuden sirpaleisuus lähentelee jo surrealistista. Punaisena lankana on kyllä Jörn Donnerin elämä, alussa pikkupoika ja lopussa vanha mies, mutta siinä välissä onkin sitten melkein mitä tahansa herkistä rakkauskirjeistä parikymmentä vuotta vanhoihin matkareportaaseihin. Saamme myös tietää, että Donner osaa onanoida sekä oikealla että vasemmalla kädellään.

Välillä äänensävy on asiallinen kuin historianopettajalla, välillä päätään nostaa vanha kapinallinen. Kyse on tavallaan sekä jäähyväisluennosta että itsensäpaljastajan viimeisestä vilautuksesta. Pakkaa sekoittaa vielä lukijan ja Donnerin välissä häärivä fiktiivinen apukertoja Fredrik Kock, jolle kirjan J on antanut tehtäväksi muistiinpanojensa järjestämisen. Tarkoituksena on ilmeisesti väittää, ettei kaikki kerrottu välttämättä ole totta. 

On vaikea kuvitella, että kukaan lukisi Mammuttia alusta loppuun herkeämättömällä mielenkiinnolla. Onko sitä edes tarkoitettu luettavaksi niin? Iltapäivälehtien toimittajat harppovat tekstimassan läpi ja löytävät lööppinsä, mutta Donnerin kaipaamaa bestselleriä näin jääräpäisen merkillisestä kirjasta tuskin tulee. Kiehtova teos se on silti, rohkea ja ristiriitainen dokumentti ristiriitojen repimästä elämästä.

Kipein ja kestävin Donnerin ristiriidoista tuntuu olevan jännite yksinäisyyden ja sosiaalisuuden välillä. Tämän hankauksen tunnistan hyvin: se lienee jokaisen vakavissaan kirjoittavan ihmisen kipu, mikäli ei sitten satu olemaan erakoksi syntynyt. Elämä on toisaalla, toisaalla työhuoneen hiljaisuus, ja mikäli aikoo jäsentää elämää sanoilla, on hakeuduttava kohti hiljaisuutta. Ja vaikka sen hyvin tietää, toisten ihmisten seurasta ja romaania helpommista työtehtävistä on vaikea kieltäytyä. Jos ei pidä varaansa, voi päätyä vaikka eduskuntaan.

Kaikista Donnerin urista vähiten vakuuttava on hänen uransa poliitikkona. Ei välttämättä johtunut ainoastaan korkeasta iästä, että yllättäen ehdolle asettunut Donner kärsi vuoden 2011 eduskuntavaaleissa kirvelevän tappion. Ihmiset olivat todennäköisesti huomanneet hänen aiemmat lausuntonsa: miksi äänestää Arkadianmäelle miestä, joka kutsuu parlamenttia suojatyöpaikaksi eikä osaa päättää edes omaa puoluekantaansa. Käytännön poliittinen työ tuntuu muistiinpanojenkin mukaan olleen Donnerille usein lähinnä kohtuullisesti palkattua ajanhukkaa, joka estää häntä keskittymästä olennaiseen.

Toisaalta ei voi väittää, ettei Donnerin maailmankatsomus olisi johdonmukainen. Mikäli unohdetaan nuoruuden puolittainen flirttailu äärivasemmiston kanssa, Donner on vuosikymmenien ajan edustanut lähinnä liberaalia eurooppalaista talousmyönteistä sosiaali­demokratiaa – samantapaista ajatusmaailmaa kuin vaikkapa jonkinasteiset ystävänsä Martti Ahtisaari ja Paavo Lipponen. Epäilemättä myös halu puolustaa näiden ihanteiden mukaista yhteiskuntaa on aito. Donnerin persoona vain on kokoushuoneisiin kookas ja kärsimätön luonne hitaaseen prosessiin sopimaton. Mammutti ei tahdo mahtua sisään eduskunnan ovista eikä varsinkaan asettua aloilleen.

Mammutti on itse asiassa loistava nimi kirjalle, täydellinen sana kuvaamaan Donneria. Sehän ei viittaa pelkästään kokoon vaan myös yksinäisyyteen, irrallisuuteen ajassa. Mammutit ovat kuolemassa sukupuuttoon, mutta viimeiset heistä vaeltavat vielä keskuudessamme. Esko Salminen. Lasse Pöysti. Kyllikki Forssell. Kulttuurieliitin mammuttiputkessa on nuorempiakin, vähän päälle kuusikymppisiä (kuusikymmentä on orastavan mammutin ehdoton alaikäraja). Pirkko Saisio. Katri Helena. Hector. Ja maailmalla elelee tietenkin valtavia mammutteja, sellaisia kuin Bob Dylan tai Neil Young tai Jack Nicholson. Yksi kerrallaan kaikki nämä mammutit sitten poistuvat maailmasta, eikä heidän poismenonsa jää huomaamatta: keski-iästäni on tulossa pitkä nekrologien, muistokonserttien ja iltapäivälehtien erikoisnumeroiden sarja.

Kyllä minäkin suren aikanaan heitä kaikkia. Kun he lähtevät, katoaa palanen maailmasta, jossa olen kasvanut. Ja kun viimeinenkin mammutti on mennyt, uusia mammutteja ei enää synny, niinkö?

Luultavasti. Siltä minusta ainakin tuntuu.

Tietenkin tarinan voi kertoa aina vasta jälkikäteen. Ja aikoinaan nämä nykyiset mammutit ovat kuljeskelleet ihan tavallisen kokoisina eläiminä menneiden mammuttien joukossa ja ihmetelleet heidän mammuttimaisuuttaan. On kai periaatteessa mahdollista kuvitella tilanne, jossa itse istun kahdeksankymppisenä nykyistä suuremmalla ja vakuuttavammalla työhuoneellani ehkä eteläisessä Helsingissä ja kerron elämästäni ja suomalaisesta kulttuurimaisemasta 2000-luvun alussa ihmiselle, joka ei vielä ole edes syntynyt. Aika kuluu, jokainen ihminen syntyy johonkin aikaan, kuuluu johonkin sukupolveen. Niin yksinkertaista se on.

Tuntuu silti mahdottomalta, että pystyisin raapimaan maisemaan samanlaisia jälkiä. Että kukaan aikalaiseni pystyisi. Että ketään neljänkymmenen vuoden päästä voisi kiinnostaa vähääkään se, mitä me täällä kerran puuhailimme. Ehkä Donnerin kaltaiset hahmot olivat mahdollisia vain hitaammassa ajassa, yhtenäiskulttuurin kukoistaessa, kansallisvaltioiden kulta-aikana. Nykyään kaikkea on aivan liikaa: kirjoja, kirjailijoita, julkkiksia, tapahtumia, ajanvietettä. Mammuttien vaatimia laajoja laidunmaita ei enää ole.

Tässä iässä, 37-vuotiaana, elämä tuntuu jotenkin samaan aikaan sekä lyhyeltä että pitkältä. Vuodet vierivät, kuluvat ehkä koko ajan nopeammin, se on totta. Mutta totta on myös se, että edessä oletettavasti aukeavat aktiiviset vuosikymmenet tuntuvat oikeastaan vaikeilta täyttää. Olen kirjoittanut jo kuusi kirjaa. Se on paljon; varsinkin jos uskoo siihen väitteeseen, että jokaisen ihmisen sisällä on vain yksi. Nyt niitä kirjoja pitäisi sitten kirjoittaa lisää, kahden vuoden keskitahdilla ehkä sellaiset viisitoista. Mahdotonta. Ja sitä paitsi älytöntä, kuka helvetti niitä jaksaisi lukea? Eiväthän ihmiset enää kohta edes lue kirjoja, kirjoja luetaan koko ajan vähemmän, eikä ihme, Facebookissa lilluminen on mukavampaa. Mutta jos en kirjoita kirjoja, mitä ihmettä minä sitten puuhailen? Yritän tehdä donnerit ja päästä eduskuntaan suremaan sitä, että en kirjoita? 

Typeriä ajatuksia. Turhaa murehtimista, keski-ikäistä itsekeskeistä kuonaa. Äkkiseltään voisi kuvitella, ettei Donner ole koskaan miettinyt tällaisia. Jos katsoo vain julkista kuvaa, saattaa erehtyä luulemaan, että hän on vain painanut kuin höyryjuna, pysynyt liikkeessä, pitänyt itsensä niin kiireisenä, ettei ole ehtinyt miettiä ajan kulumista ja ihmisten vanhenemista ja muuta ikävää ja hyödytöntä. Eiväthän aikaansaavat, menevät miehet sellaisia mieti.

Paitsi että tietenkin juuri sellaisilla Donner on päätään vaivannut. Päiväkirjamerkinnät kiireisiltä ja menestyksekkäiltäkin vuosilta ovat täynnä epäilyksiä, itsesääliä, surua ja levottomuutta. ”Hänen elämäänsä kuuluu osana vaikea itse aiheutettu melankolia, jota mitkään ulkoiset elämykset eivät pysty parantamaan ellei hän onnistu parantamaan sitä itse”, Donner analysoi itseään. Tai vähän dramaattisemmin näin: ”Usein tunnen kuinka mielisairaus väijyy, halu repiä kaikki hajalle raivon vallassa, riistäytyä ulos ja pakoon, tehdä jotain ratkaisevaa. Mutta sitten seisahdun ja otan savukkeen.”

Ehkä melankoliaa ei pidä edes yrittää kieltää. Ahdistusta ei kannata pelästyä. Vaikeat ja vaarallisiltakin tuntuvat tunteet kuuluvat elämään, mammutitkin ovat tunteneet niitä, tuntevat yhä. Kenties juuri siksi olen niin kummallisen kiinnostunut näistä mammuteista ja heidän elämäkerroistaan: lopulta kaikki aina paljastuvat ihmisiksi.

Kysymyssarja 3: poliittis-yhteiskunnallisia kysymyksiä. Onko Ruotsi parempi maa kuin Suomi?

”Tuntuvasti. Ja melkein kaikissa suhteissa. Se on vähän isompi, mikä on jo sinänsä hyvä asia. Pitkälti maahanmuuttajien ansiosta se on yhteiskunnallisesti kehittyneempi. Ja ruotsalaisen kulttuurin kehitys on tietenkin ollut vahvempaa. Niiden ei ole tarvinnut käydä tätä kansallista taistelua, jota täällä jatkuvasti käydään. Täytyy aina muistaa, että Ruotsi on ollut imperiumi. Se näkyy sitten hyvässä ja pahassa. Mutta totuus on, että me oltiin täällä suurin piirtein apinatasolla, kun ruotsalaiset jo kävi kauppaa kiinalaisten kanssa.”

Onko Suomi poikkeuksellisen rasistinen maa?’

”Kyllä kai se Euroopan mittakaavassa on. En minä oikeastaan keksi esimerkkiä maasta, joka olisi rasistisempi kuin Suomi. Toisaalta se rasismi ei ehkä onneksi ole kauhean vahvaa. Kokemuksia muualta tulleista ihmisistä on vain vielä niin vähän, että helposti ylenkatsotaan tulijoita. Jos nyt verrataan Ruotsiin, ero on valtava. Tukholmassa tuskin pystyy hyppäämään taksiin törmäämättä eritrealaiseen kuskiin.”

Ovatko perussuomalaiset tulleet jäädäkseen?

”Ne ovat aina olleet täällä. Eri nimillä ja erilaisina ryhmittäytyminä. Tällainen populistinen reaktio voi tulla joko oikealta tai vasemmalta, ja nyt se tulee hieman epämääräisellä tavalla molemmista suunnista yhtä aikaa. Siellähän on entisiä ay-johtajiakin mukana.

Meidän riippuvuutemme muusta maailmasta ei vain ole tullut näille populisteille selväksi. On näkyvissä sellaista ajattelua, että me pärjätään niin hirveän hyvin ilman muita. Me emme pärjää hetkeäkään ilman muita! Emme minuuttiakaan! Tai onhan meillä perunaa vielä. Kyllä me voidaan syödä keskenämme paistettuja perunoita täällä. Mutta paljon muuta meillä ei ole.”

Pysyykö Euroopan unioni kasassa?

”Unionihan on suurmenestys, jos katsoo sitä tilannetta, joka meillä oli Euroopassa 50 vuotta sitten. On tietysti täysin perusteltua arvostella sen toimintamuotoja, mutta onhan se nyt aikamoinen ihme, että se ylipäätään toimii. 27 jäsenmaata toimii kuitenkin yhdessä yhteisten päämäärien eteen.

Voin kuvitella euron hajoamisen, mutta kuvitelma on hirveän ikävä. Olin neljä vuotta Suomen Pankin pankkivaltuutettuna. Koin juuri ne ratkaisevat vaiheet 90-luvun alussa, jolloin kaikki meni perseelleen. Se oli sellainen kokemus, että sen jälkeen ei varsinaisesti haikaile markkaa takaisin.”

Eli kaikki ei ennen ollut paremmin?

”Ei todellakaan. Ajatellaan maailmaa sata vuotta sitten, 1900-luvun alkupuolta. Kyllä kai voidaan varmuudella sanoa, että se oli väkivaltaisin ja julmin ­ajanjakso maailmanhistoriassa. Pystyttiin oikein kunnolla käyttämään hyväksi tappamisen erilaisia välineitä kaasukammioista konetuliaseisiin. Toki edelleen tapetaan ihmisiä jatkuvasti suuressa mittakaavassa, mutta kyllä minusta silti tuntuu, että tämä aika ei anna tilaa tällaiselle toiminnalle. Eteenpäin on menty kaikissa suhteissa.”

Miksi ihmiset sitten ovat niin pessimistisiä nykyään? Valittavat koko ajan kaikesta?

”Kai ne on aina valittaneet. Mutta kun elintaso on noussut kuten meillä, hurjasti 50 vuoden aikana, ilmeisesti kasvaa koko ajan myös kyky löytää valittamisen aiheita. Tavallaanhan se on hienoa, että ihmiset eivät aina vain ole tyytyväisiä omaan elämäänsä ja yhteiskuntaansa. Maailma on kehittynyt kritiikin kautta, ei saa ylenkatsoa sitä potentiaalia. Mutta jos se nyt on vain tällaista pelkkää valittamista, ei siinä mitään vitsiä ole.

Sosiaalidemokratian paradokseihin kuuluu, että se on tehnyt itsensä melkein tarpeettomaksi. Kun yhteiskunnan kehitys tulee tiettyyn pisteeseen, hyvinvointivaltion käsite muuttuu kaikkien puolueiden yhteiseksi käsitteeksi. Silloin sosiaalidemokraattisen puolueen on hyvin vaikea puolustaa johtavaa asemaansa vain sillä, että se muka ainoana kantaa huolta hyvinvointivaltion kehityksestä. Sehän ei pidä paikkaansa. No nythän ne on siellä sulassa sovussa kaikki nämä kuusi sosiaalidemokraattista puoluetta hallituksessa.”

Edesmennyt kirjailija David Foster Wallace kutsui itseään vanhemman polven tunnetuimpia amerikkalaiskirjailijoita, John Updikea, Philip Rothia ja Norman Maileria suuriksi miesnarsisteiksi (the Great Male Narcissists). Donnerin elämässä ja osin myös tuotannossa on piirteitä, jotka houkuttelevat pitämään häntä saman miestyypin suomalaisena edustajana.

Toisaalta Donnerin naiskuvauksessa, sekä romaaneissa että varsinkin Mammutin rakkauskirjeissä, on myös herkkyyttä ja haavoittuvuutta, joka ei oikein sovi kuvaan. Useammin kuin kerran naissuhteissaan kirjan J on se heikompi ja traagisemmin rakastunut osapuoli, eikä hän epäröi pukea tunteitaan pakahduttavan tunteellisiin lauseisiin. ”Mutta sinua ihmisenä ja olentona rakastan yli kaiken maan päällä, läpi seinien ja poissaolon ja hiljaisuuden. Sinulla on hallussasi minusta jotain tärkeää ja minulla on hallussani sinusta jotain jonka uskon olevan tärkeää”, hän kirjoittaa naimisissa olevalle rakastajattarelleen vuonna 1973. Jossain suuren miesnarsistin rintakehän alla sykkii kyllä androgyyni, miltei runotytön sydän.

Oli miten oli, Donnerilla on viriilin miehen maine. Mies vanhenee, maine ei, ja mies tuntee painetta täyttää myyttinsä mitat. Siellä täällä Mammutissa onkin hienoista rehentelyä menneillä valloituksilla ja vakuuttelua siitä, ettei mieskunto ole vielä kokonaan kadonnut.

Paljon enemmän kirjassa on silti hätkähdyttävän suoraa ja jokseenkin lohdutonta vanhenemisen kuvausta. Mitä pidemmälle kirja etenee, sitä lyhyemmiksi käyvät muistiinpanot ja sitä tummemmiksi niiden sävyt. Syöpäsoluja löytyy ensin eturauhasesta, sitten keuhkoista. Silmissä on viherkaihi ja polvet leikkauskunnossa. Viimeiset siittiöt päätyvät hyödyttöminä viemäriin, huoltoasemalla autoa tankatessa kuset lorahtavat housuun.

Lisäksi on vanhuuden henkinen puoli – tunne siitä, että maailma on nuorempien ihmisten hallussa. Puhelin ei soi entiseen tahtiin, iltapäivälehdet eivät kysy mielipiteitä maailman asioista. Kutsuja juhliin ei tule, myyntilistoja hallitsevat nuoret naiset. Eikä valtakunnanjulkkikseksi kasvanut osaa elää ilman julkisuutta, päästäkseen ihmisten eteen hän on valmis melkein tahansa: vaikka sitten ajamaan yhtenä kesäpäivänä Tammisaaresta Viialaan ja takaisin noutamaan vuoden vasenkätisen palkintoa.

Onko vanhenemisessa mitään hyvää?

”Ei mitään. En suosittele vanhenemista kenellekään, se on aivan kakka juttu. Reaktiokyky heikkenee, joutuu pelkäämään, että kaatuu tuolla kadulla. Nuoret naiset katsoo sua niin kuin sä olisit joku saatanan kummitus. Olin vähän aikaa sitten jossain osakuntajuhlissa, ja joku näistä opiskelijoista sanoi mulle, että sä voisit olla mun isoisäni. Mitä hyvää siinä on?

Urheilen nykyään aika paljon. Pelaan tennistä säännöllisesti ja sulkapalloa joskus. Mulla on tällainen personal trainer, mä olen liian laiska muuten. Mutta sehän on vain viivytystaistelua.”

Minkä ikäisenä ihminen on parhaimmillaan?

”Kyllä kai se on jossain siinä nelissäkymmenissä, kun jonkinlainen elämänkokemus yhdistyy vielä jäljellä olevaan voimaan ja nopeuteen. Ehkä se oli sitä kaikkein parasta aikaa aktiivisuuden, uteliaisuuden ja kestokyvyn kannalta. Pystyi ryyppäämään, naimaan, kirjoittamaan ja urheilemaan suurin piirtein saman vuorokauden aikana. Ja siihen mä en enää pysty. En jumalauta, en millään.”

Toisaalta eihän keski-ikäkään aivan yksinkertaista ole. Itse asiassa Mammutti antaa ymmärtää, että juuri neljänkympin tienoilla olit varsin huonossa jamassa. Burn outin partaalla ja toivottomasti rakastunut, syvässä eksistentialistisessa kriisissä?

”No kuule Juha siihen kaikkeen liittyi vielä taloudellinen kriisi. Mähän olin aivan kusessa, kun mä perustelin niitä hotelleja ja Tahkovuorta ja kaikkea paskaa, jossa menetin koko omaisuuteni. Mä olin aivan persaukinen silloin. Köyhä. Kaikki se mitä mulla on, including tämä kämppä – mä olen kyllä kertaalleen perinyt sen, mutta myös hankkinut itse takaisin työllä ja viekkaudella. Niin että kyllä sen voi helposti haaskata sen parhaankin ajan. Oli vähän liian monta palloa ilmassa.”

Roth, New Yorkin suuri miesnarsisti, ilmoitti äskettäin juhlavasti lopettaneensa kirjoittamisen. Hänen tietokoneensa kulmalla Upper West Sidella on post it -lappu muistuttamassa tästä päätöksestä: The struggle with writing is over. Kirjoittamiselta vapautuneen ajan Roth käyttää kuulemma tutustumalla iPhonen ulottuvuuksiin.

Donner sen sijaan on täynnä suunnitelmia. Päällimmäisenä ajatuksissa on pitkästä aikaa romaani. Toisaalta mielessä pyörii myös pari elokuvahanketta, toinen Armi Ratiasta ja toinen Paavo Haavikon viimeisistä vuosista. Lähi-idästä pitäisi tehdä reportaasikirja, eräänlainen jatko Tonava- ja Berliini-raporteille. Kun Donner 5. helmikuuta täyttää 80 vuotta ja Mammutti ilmestyy, päivänsankari on todennäköisesti sillä suunnalla keräämässä materiaalia.

Ei kuulosta siltä, että Donner olisi jäämässä eläkkeelle. Eikä siltä, että vanhemmiten olisi helpompi keskittyä vain yhteen asiaan kerrallaan. Ja vaikka Donner vaikuttaa tarmokkaalla ja innostuneelta, suurissa suunnitelmissa on myös aavistuksen surumielinen sävy. Alkaa olla väistämätöntä, ettei kaikkia niistä millään enää ehdi toteuttaa.

”Mitä vanhemmaksi tulee, sitä selvemmäksi tulee, että tässähän tulee vielä tenkkapoo eteen. Elikkä loppu. Ylihuomista ei enää näy. Ja joskus viiden vuoden päästä voisin alkaa lopetella hommia ja tehdä jotain muuta. Jos nyt siihen asti saan elää.”

Kolme tuntia on kulunut, lyhyt talvipäivä päättymässä. Yllättäen taivaalle ilmestynyt aurinko värjää satamassa kyhjöttävät jäänmurtajat hiipuvalla, punasävyisellä valollaan. Sisällä kirjastohuoneessa pikakahvi on jäähtynyt kuppien pohjalle ja Donnerin ääni on entistä käheämpi. On tullut aika esittää Jörkalle viimeiset kysymykset, ne kaikkein suurimmat.

Voimmeko olla varmoja jumalan olemattomuudesta?

”Olemattomuudesta? Kyllä, ehdottomasti. Se on niitä harvoja asioita, joista voimme olla täysin varmoja. Mutta yhtä varmoja me voimme olla siitä, että uskontoja tarvitaan. Ne voivat tarjota lohtua ja muuta tällaista, jonkinlaista sisäistä rauhaa. Uskonnot ovat minusta erittäin tarpeellisia muuten paitsi politiikassa, missä ne ovat aivan myrkkyä. Mutta se että ateistikin tulisi uskoon vanhetessaan, se on kyllä roskaa. Kysyin sitä aikoinaan kahdeksankymppiseltä Bergmanilta, ja hän sanoi, ettei missään tapauksessa. Voin nyt vahvistaa, että Ingmar oli oikeassa.”

Mikä on elämän tarkoitus?

”No se on helppo juttu. Eläminen. Elämän tarkoitus on vaan ikävä kyllä helvetin tyhmä juttu sikäli, että ihminen tulee yhä fiksummaksi ja kokeneemmaksi ja hitaammaksi ja niin edespäin, ja sitten se on loppu. Ei mitään enää. Ensin on olemassaolo, siihen tietoisuuteen kasvaminen ja sitten yhtäkkiä nolla. Se on aika kovaa. Melankolia tulee elämään juuri siitä ymmärryksestä, että se joskus päättyy.”

”Ja toisaalta melankolian vastapainona on sitten hirveä elämänhalu. Erland Josephson, Bergmanin luottonäyttelijä, oli hyviä ystäviäni. Hän puhui jossain viimeisistä haastatteluistaan omasta uteliaisuudestaan. Vielä vanhana miehenäkin hän halusi voimakkaasti elää. Nähdä huomispäivän. Ja sama on kyllä minullakin. Se ei oikeastaan ole mitään älyllistä uteliaisuutta, se on puhdasta elämisen uteliaisuutta. Haluan herätä huomisaamuun, jolloin päivä on kaksi minuuttia pidempi kuin tänään. Tämä elämisen halu, kiihko, intohimo. Ei se ole poistunut mihinkään.”

11-vuotiaana kirjoitit päiväkirjaasi lapselle epätyypillisen elämänohjeen: Kyllä elämä kannattaa elää YKSIN. Et ole noudattanut sitä. Olisiko pitänyt?

”Luultavasti tämä oli kirjoitettu sellaisessa vaiheessa, jolloin inhosin koko perhettäni. Silloin ilmeisesti kaipasin tähän yksinäisyyteen. Mutta eihän se olisi kannattanut. Yksinäisyys on oikeastaan pahinta, mitä ihmiselle voi tapahtua. Jos nyt kuvittelen, että olisin lähimmät kuukaudet tämän sinänsä aivan hyvän ja lämpimän asunnon vanki, sulkisin puhelimenkin, niin luultavasti tappaisin itseni. Se on aivan hirvittävä perspektiivi. Sen verran sosiaalisia eläimiä me ollaan.”

Image 196 | helmikuu 2013 | Päivitetty 30.1.2020