Kuvanveistäjä Laila Pullinen asetti naimisiinmenolle yhden ehdon.

– Kunhan et joudu ottamaan vastuullesi Nissbackan kartanoa.

Laila oli tavannut miehensä, neurologi Magnus Ramsayn 1960-luvun lopulla. Ramsayn suku omisti Vantaan Sotungissa sijaitsevan vanhan kartanon, jonka päärakennus tosin oli palanut jo vuonna 1934.

Magnus suostui Lailan pyyntöön, sillä hänen veljensä Gustavin oli tarkoitus jatkaa tilanpitoa.

Pariskunta avioitui, ja heille syntyi poika Jean. Perhe asui Pariisissa, Laila työskenteli siellä stipendin turvin. He kaavailivat jopa muuttoa Amerikkaan, kun Lailan taide oli alkanut menestyä siellä ja Magnuksellekin olisi ollut tarjolla töitä.

Sitten suunnitelmat muuttuivat. Gustav ottikin puolisonsa tilan hoitaakseen. Vantaan kaupunki uhkasi pakkolunastaa suvulta kartanon maat, joille ei ollut osoitettu asianmukaista käyttöä. Rakennukset ja pihapiiri jyrättäisiin asuinalueeksi.

Kaupunki valitsi kolmesta perikunnan tarjoamasta uudesta käyttötarkoituksesta yhden: Nissbackaan perustettaisiin taidenäyttely.

Lailan mukaan virkamiehet uskoivat kulttuurikohteen kannattavan korkeintaan parin vuoden ajan, minkä jälkeen paikka voitaisiin hyvällä omallatunnolla lunastaa.

Vierailu Laila Pullisen kotimuseoon ja veistospuistoon on mitä mainioin tapa viettää hellepäivää. Museon sisätiloissa eli varsinaisessa kodissa, vanhassa viljamakasiinissa sekä taiteilijan ateljeena toimineessa tallissa on mukavan viileää. Pihalla taas voi katsella Lailan veistoksia samalla auringossa paistatellen.

Jo sisääntulo Nissbackaan on hengästyttävä. Aitoja tai portteja ei ole.

– Äiti tutki paikan maantiedettä ja sai selville, että suunnilleen tässä on kulkenut jääkauden aikaisen Yoldiameren ranta. Hän valitsi heinät itse, muokkasi maan käsivoimin ja katerpillarilla. Ja odotapa hetki… Nyt alhaalta tulee pieni tuulenvire. Eikö olekin kuin oikean meren rannalla, museonjohtaja Jean Ramsay tunnelmoi.

Kyllä. Kun maareliefiä katsoo ylärinteestä alaspäin, tuntuu kuin siinä todella aukeaisi oikea meri. Lokitkin kirkuvat kovaäänisesti, tosin pellolla kyntävän traktorin perässä.

Laila Pullinen oli kouluaikoinaan ahkera piirtäjä, mutta opettaja lannisti hänet sanoillaan.

– Sinusta ei koskaan voi tulla taiteilijaa, mutta veljestäsi voi.

Juuri enempää vastoinkäymisiä ei nuoren naisen tielle olisi voitu asettaa. Jatkosodan syttyessä kesällä 1941 kahdeksanvuotias Laila joutui jo toisen kerran jättämään kotinsa.

Äiti ja kolme lasta muuttivat Terijoelta Lahteen, eivätkä he enää palanneet menetettyyn Karjalaan. Pian perhettä kohtasi toinen suuri suru: isä Paavo kaatui syyskuussa.

Laila sairastui 14-vuotiaana keuhkotuberkuloosiin, minkä vuoksi toinen keuhko tuhoutui kokonaan.

Tyttö todettiin sataprosenttiseksi invalidiksi, mikä olisi oikeuttanut hänet kansaneläkkeeseen jo teini-ikäisenä. Hän itse ei hyväksynyt sitä – Laila halusi kouluttautua taiteilijaksi ja pääsikin Taideakatemian maalauslinjalle.

Haaveet öljyvärimaalausten tekemisestä kaatuivat tärpättiallergiaan. Sen jälkeen Laila suunnitteli siirtyvänsä kuvanveistäjäksi, mutta tätäkin vastustettiin. Eihän kuvanveisto nyt sopinut naiselle. Lääkärikin varoitteli, ettei sairas nainen eläisi siinä ammatissa vuottakaan.

– Olkoon se onnellinen viimeinen vuosi, Laila totesi ja piti päänsä.

Uhkakuvat olivat turhia. Laila opiskeli Italiassa, oppi veistämään ja piti näyttelyitä niin kotimaassaan kuin eri puolilla Eurooppaa ja Yhdysvaltoja. Hän kokeili aluksi marmorin veistämistä, mutta valitsi lopulta materiaalikseen enimmäkseen suomalaisen kiven sekä metallin, lähinnä pronssin.

Laila totisesti näytti epäilijöilleen. Hänestä tuli yksi Suomen kaikkien aikojen maineikkaimmista kuvanveistäjistä.

Veistospuisto avattiin vuonna 1985, jolloin Laila alkoi järjestää pihalla kesänäyttelyitä teoksistaan. Ulkoilmassa veistokset tulivat esiin taiteilijan tarkoittamalla tavalla.

– Äiti sanoi, että ylhäältä tuleva valo rakentaa muodon. Hänen kaikki teoksensa on työstetty niin, että valo tarttuu niihin parhaimmalla mahdollisella tavalla. Juuri valo oli äidin pääasiallinen materiaali, Jean Ramsay muistuttaa.

Lailalle kivi kuvasti maallista maailmaa, mutta pronssi tarkoitti valoksi muuttuvaa materiaa.

Valoisana päivänä Nissbackan veistospuistossa teokset heräävätkin erikoisella tavalla henkiin. Laila Pullinen elää niissä edelleen.

– Hän puhui siitä, kuinka veistosten kupera muoto on positiivinen sanan kaikissa merkityksissä. Äidille jokainen veistos oli rakkauden teko. Hän silitti niitä hellyydellä ja siirsi niihin voimansa. Kun kiillotan veistoksia, toistan hänen luomaansa muotoa: se oli hänelle kuin itseään lataava dynamo – ja sitä se on minullekin, Jean Ramsay kuvailee.

Useissa Lailan veistoksissa esiintyy linnun siipiä muistuttava muoto. Niitä voi ihailla pihalla samaan aikaan, kun kuulee lintujen laulun ikivanhojen puiden latvoissa. Näin Nissbackasta itsestään muodostuu kokonaistaideteos.

Ulkona on 23 veistosta, mutta pienempiä löytyy myös vanhasta viljamakasiinista. Siellä on Lailan näkemys runoilija Edith Södergranista, poskellaan lepäävä veistos nukkuvan Magnuksen päästä sekä Sotalesken päiväkirja, joka esittää äiti Tyyni Pullisen kasvot nuorena, keski-ikäisenä ja vanhuksena.

Hätkähdyttävin veistos lienee Jeanne d’Arctic. Hurja aihe muistuttaa Jeanne d’Arcia roviolla, mutta nainen hymyilee – liekit vapauttavat hänet tuskastaan ja tekevät hänestä pyhimyksen.

– Ehkä äiti jollakin tavoin samaistui Jeanneen, joka oli miesten vastustama nainen: sekä sotilas että uskonnollinen vaikuttaja. Laila oli yksikeuhkoinen nainen miesvaltaisella alalla.

Lapsivieraille Jean Ramsay ei korosta teoksen väkivaltaista teemaa, vaan puhuu pehmeämmin sanoin.

– Lapset osaavat lukea abstrakteja teoksia paremmin kuin aikuiset. Yksi pienistä totesi Jeanne d’Arcticia katsoessaan: Se on siis veistos ilosta! Ja sitähän sen kasvoilla on. Samanlaista ekstaasia kuin Berninin Pyhän Teresan taivaaseenastumisessa.

Vasta tänä kesänä Laila Pullisen koti avattiin yleisölle ensi kertaa, siihen saakka taloon pääsi tutustumaan vain erityistilanteissa. Laila asui elämänsä loppuun asti entisessä pehtorin talossa, jonka alakerta oli tosin jo Jeanin lapsuudessa pyhitetty työlle ja taiteelle.

– Äiti huomautti heti, jos alakerran lattialle oli jäänyt leluja. Siellä järjestettiin joskus vierailuja nopeallakin varoituksella, joten paikkojen piti pysyä ojennuksessa, Jean sanoo.

Hän itse asuu edelleen talon yläkerrassa vaimonsa Petra Piitulainen-Ramsayn kanssa, joka niin ikään osallistuu museon ja veistospuiston pyörittämiseen.

Kotimuseon seinät ovat täynnä taidetta, mutta Lailan omia maalauksia näkee vain vähän. Sen sijaan sieltä voi bongata muiden taiteilijoiden, kuten Sam Vannin, Jaakko Sieväsen ja Tero Laaksosen teoksia sekä aidon grafiikanlehden Salvador Dalílta.

Yksi nurkkaus on pyhitetty Lailan äidin maalauksille. Tyyni Pullinen jäi 74-vuotiaana auton alle, osti toipumisaikanaan guassivärit ja omistautui maalaamiselle. Hänen työnsä ovat värikkäitä ja naivistisia ja kuvaavat muun muassa Karjalaan jäänyttä kotikylää Terijoella.

– Hän oli kouluttamaton taiteilija, eikä osannut perspektiiviä, mutta hän kulki muistoissa ja maalasi mielikuviensa mukaan peräti 200 taulua.

Palataan vielä maareliefiin Muinainen meri. Siihen liittyi nimittäin myös vähemmän taiteellinen taka-ajatus.

Laila Pullinen oli huolissaan Nissbackan tulevaisuudesta. Maisema ei välttämättä säilyisi ikuisesti ennallaan. Tekemällä etelärinteestä taideteoksen, hän sai maa-alueelle kovimman mahdollisen lainsuojan: tekijänoikeuslain.

Nissbackan 3,6 hehtaarin suuruinen kartanoalue oli saatu suojeltua, samoin sen rakennukset ja 16 yksittäistä puuta. 1990-luvulla idylli oli kuitenkin taas vaarassa, sillä kartanon naapurissa sijaitsevaan mäkeen aiottiin rakentaa taloja. Rinteen rakentaminen olisi saattanut häiritä jopa 300-vuotiaiden puiden vedensaantia ja tuhota ne.

Ympäristöministeri Pekka Haavisto kutsuttiin katsomaan veistospuistoa. Hän vaikuttui näkemästään ja sai asetettua mäen rakennuskieltoon. Haavisto myös kirjoitti Apuun Laila Pullisen suojeluhankkeesta kolumnin Yhden naisen sota.

Lain puitteissa Nissbacka on turvassa, mutta taistelu ilkivaltaa vastaan jatkuu. Tänä keväänä paloi kartanon vanha väensauna, mikä surettaa Jean Ramsayta suuresti.

– Kun kerroimme asiasta, saimme paljon apua ja myötätuntoa. Erityisesti liikutti Hakunilan seurakunnan reaktio. Kirkkoherra soitti minulle ja tarjosi väkeään töihin. Sieltä tuli porukkaa kolmeksi päiväksi meitä auttamaan.

Kartanon tallissa eli taiteilijan ateljeessa näkyy räjähdysten jälkiä. Laila Pullinen tunnetaan varsin hyvin räjäytystekniikalla syntyneistä reliefeistään, vaikka tuo vaihe edustaa hänen urallaan vain lyhyttä, puolen vuoden mittaista jaksoa.

Vuonna 1967 Laila oli jo maineikas taitelija. Hän veisti teoksensa muotit kipsiin, johon ammattivalajat valoivat sulalla metallilla varsinaiset veistokset.

Kanadan Montréalin maailmannäyttelyyn, Suomen paviljonkiin tilattiin samankaltaiset teokset muun muassa Timo Sarpanevalta, Tapio Wirkkalalta, Birger Kaipiaiselta, Uhra-Beata Simbergiltä ja Laila Pulliselta.

Veistos piti tehdä 4 x 9 -metrisistä kuparilevyistä, joita Outokumpu samalla pyrki myymään ulkomaille. Levyä ei saanut sulattaa.

Laila oli lukenut artikkeleita siitä, kuinka Nasa muovasi rakettien kärkiä merenpohjassa erikoisella räjäytysmenetelmällä. Hän päätti itse kokeilla sitä ja kertoi suunnitelmistaan Outokummulle, mutta sai vastaukseksi lähinnä makeat naurut. Taaskaan Laila ei piitannut nillittäjistä.

– Hän kehitti oman menetelmänsä ja veisti teoksensa metallilla vahvistettuun kipsiin. Kuparilevy valssattiin ohueksi, kuumennettiin pehmeäksi ja asetettiin muotin päälle. Sen suojaksi äiti laittoi savea ja käytti räjähdysaineena jauhemaista aniittia. Kun se räjähti, kuparilevy sai muotonsa painuessaan kipsimuottia vasten, Jean Ramsay kertoo.

Syntynyt työ oli nimeltään Aurinko tunturissa. Kun taiteilijoiden teokset asetettiin maailmannäyttelyssä roikkumaan hieman vinoon, vaikutelma tunturimaisemasta oli todentuntuinen.

Aurinko tunturissa on nykyään nähtävissä Helsinki-Vantaan lentoasemalla, ja muutamia räjäytystekniikalla syntyneitä veistoksia sekä Lailan kokeiluja löytyy myös ateljeesta.

Nissbackassa on esillä myös vierailevan taiteilijan Perttu Saksan valokuvanäyttely, joka esittelee Laila Pullisen käyttämiä työkaluja, muotteja ja keskeneräiseksi jääneitä veistoksia.

– Yksitoista vuotta hän oli kuin haavoittunut sotilas, joka laahasi jalkojaan, Jean Ramsay naurahtaa.

Tuberkuloosikin muistutti itsestään erikoisella tavalla: se löytyi koteloituneena yli seitsemänkymppisen Lailan olkanivelestä ja sen hoito vaati ankaran lääkityksen.

Kaikkien ennusteiden vastaisesti Laila Pullinen eli 82-vuotiaaksi, marraskuuhun 2015 asti. Ateljeessa on esillä kesken jäänyt työ, graniittiveistos, jonka muotoja taiteilija oli alkanut työstää.

– On onnellinen ajatus, ettei äidin koskaan tarvinnut lopettaa työtään, vaan hän sai tehdä sitä loppuun asti.

Laila ei tarkoittanut Nissbackaa omaksi mausoleumikseen, vaan hän halusi sen olevan elävä museo. Jotain, joka jää myöhemmille sukupolville. Paikan, jossa aika pysähtyy ja eri aikakaudet näkyvät kerroksina.

Hän testamenttasikin Nissbackan veistoksineen nimikkosäätiölleen, joka vaalii paitsi taiteilijan muistoa ja hänen työtään, myös koko kartanon ainutlaatuista henkeä.

Jean Ramsay jatkaa ylpeästi äitinsä jättämää suojelutyötä ja ottaa tehtävän tosissaan.

– Olen äidin ja isän ainoa lapsi, mutta nämä veistokset ovat veljiäni ja siskojani. Hyvin hiljaisia, mutta minun tehtäväni onkin puhua niiden puolesta.

Muinaisen meren valmistuttua vuonna 1987 Laila Pullinen katsoi muokkaamaansa maisemaa ja kirjoitti runon, jonka pääajatuksesta muodostui koko Nissbackan motto.

Joki virtaa joutuisin pyörtein / koet liikkeen kauneuden / suvannoissa / vesi lepää pysähtyneenä / lumpeiden puhjeta kukkaan / sudenkorennon viipyä / avaruuden sineä hohtavin siivin / koet rikkumattoman eheyden / salli ajan seisahtaa.