Khadar Ahmedia itkettää. Hän istuu pienellä jakkaralla ja yrittää koota itsensä. Hän tuijottaa videokameraan, jonka takana pari hänen ystäväänsä odottaa kyynelten kuivumista. Miehen pitäisi nyt onnistua.
Ahmed, 30, on lähettänyt Arabiemiraatteihin kilpailuun elokuvakäsikirjoituksensa nimeltä Haudankaivaja. Arabimaalaisille ja afrikkalaisille ammattikirjoittajille tarkoitettuun Abu Dhabin kilpailuun tuli yli 200 käsikirjoitusta, joista raati valitsi Ahmedin kuuden parhaan finaaliin. Jos Haudankaivaja voittaisi, se saisi 100 000 dollarin tuotantotuen ja apua loppurahoitukseen. Sen isompaa unelmaa Ahmedilla ei ole.
Kilpailun raati on pyytänyt Ahmedilta kymmenen minuutin esittely- videon. Ahmed on harjoitellut repliikkejään päivätolkulla eikä hermostuksissaan ole saanut nukutuksi. Hän pyytää kaveriaan toistamaan kysymyksen: Mistä sait idean tähän elokuvaasi?
Ahmed katsoo kameraan ja kertoo elokuvaraadille, että viime keväänä hänen veljensä vastasyntynyt vauva kuoli. Veli pyysi häntä järjestämään hautajaiset.
”Siinä oli iso työ: piti ottaa yhteyttä eri viranomaisiin, hautausmaalle ja uskonnollisiin johtajiin. Järjestelyihin meni puolitoista viikkoa.”
Muistotilaisuudessa tuttava huomautti Ahmedille, että Somaliassa ihmisen hautaaminen on helpompaa. Siellä sairaaloiden liepeillä seisoskelee aina joukko joutilaita haudankaivajia.
”Sillä hetkellä sain idean elokuvalleni”, Ahmed sanoo.
Hän telkeytyi kontulalaiseen yksiöönsä ja naputti yötä päivää tarinaa 45-vuotiaasta haudankaivajasta Youssufista, jonka vaimolla on vakava munuaissairaus. Youssufilla on kiire saada rahat siirtomunuaiseen – muuten vaimo kuolee.
”Minulla ei ole perhettä, en ole ollut naimisissa enkä kaivanut hautaa. Silti kahdessa viikossa tarina oli valmis. Se tuli suoraan sydämestäni.”
Videon päätteeksi Ahmed tunnustaa raadille olevansa ehdokkaista nuorin ja kokemattomin, mutta ilmiselvästi nuorukainen taitaa draaman lait katsoessaan vetoavasti kameraan.
”Tämä elokuva pitää tehdä, koska maailmassa on miljoonia Youssufin kaltaisia köyhiä, jotka eivät koskaan saa ääntään kuuluviin.”
Ahmed kuvasi esittelyvideonsa viime syksynä. Vuoden lopulla tuli tieto, ettei Haudankaivaja voittanut Abu Dhabin kilpailua.
Mutta käsikirjoittaja ei lannistu. Jo kauan sitten Khadar Ahmed on päättänyt, että maan hiljaisten joukkoon hän ei aio kuulua.
Khadar on myöhässä, sanoo elokuvatuottaja Claes Olsson. Tuottaja valmistelee palaveria tulevasta elokuvastaan Kinoproduction-yhtiönsä toimistossa Pasilan vanhoilla veturitalleilla. Elokuvan käsikirjoittaja on Khadar Ahmed.
Kahvia keittävä Olsson naureskelee muistikuvilleen. Hänen ensitapaamisensa Ahmedin kanssa ei ollut kaksinen. Oli vuosi 2006, Ahmed pyysi harjoittelijan paikkaa ja Olsson otti kaverin töihin.
”Khadar oli mainostanut ajokorttiaan, muttei sitten halunnutkaan ajaa. Ja kun sen olisi pitänyt roudata kuvauskamaa sateessa, se ei halunnut liata käsiään”, Olsson muistelee.
Kerran Ahmed ei tullut töihin. Olsson yritti soittaa, mutta Ahmed ei vastannut, eikä Olsson kuullut miehestä kahteen vuoteen. Sitten Ahmed lähetti hänelle tekemänsä käsikirjoituksen. Kun Olsson soitti kertoakseen haluavansa tekstin, sillä kertaa Ahmed vastasi tuottajan puheluun.
Elokuvan nimi on Kirjeitä Suomesta, ja sen päähenkilö on somalialainen parikymppinen Leila. Vanhemmat järjestävät Leilan naimisiin Suomessa asuvan Musadin kanssa, mutta korkein odotuksin maahan saapuva nainen huomaa tulleensa huijatuksi. Hän joutuu betonilähiöön dementoituneen anopin ympärivuorokautiseksi vaipanvaihtajaksi.
”Pidän valtavasti Khadarin tekemästä tarinasta. Vaikka sen päähenkilöt ovat maahanmuuttajia, elokuva ei keskity siirtolaisten ongelmiin vaan universaaleihin ulkopuolisuuden tunteisiin”, Olsson sanoo.
Ovi käy, ohjaaja Saara Saarela saapuu, ja heti perässä tulee Ahmed. Häntä jännittää. Edellinen ohjaajakandidaatti sai Olssonilta lähtöpassit, koska tämä olisi halunnut keskittyä elokuvassa liikaa päähenkilöiden uskontoon. Tämän tapaamisen tarkoitus on selvittää, vastaako Saara Saarelan näkemys paremmin tuottajan ajatuksia.
Saarela tunnetaan henkilöohjaajana, mutta somaleiden arki on hänelle selvästi vieras. Saarela tykittää kysymyksiä. Miten muslimiparit menevät kihloihin? Osaako Leila lukea, ja millaisista oloista hän tulee?
Ahmed vastailee ystävällisesti mutta vähän varautuneesti. Myöhemmin mies tunnustaa olleensa palaverin alussa ihmeissään, miten noin vähän aiheesta tietävä ohjaaja voisi ymmärtää hänen tarinaansa. Pikku hiljaa Saarela ja Ahmed alkavat löytää yhteisen näkemyksen. Saarela pyytää, että Ahmed avaisi käsikirjoituksessa tarkemmin somalialaisia parisuhdetapoja. Ohjaaja myös kyselee, onko Khadar kirjoittanut elokuvaansa tietoista kritiikkiä järjestettyjä liittoja kohtaan.
Khadar nyökkää.
”Osa järjestetyistä liitoista onnistuu, niitä en halua kritisoida. Mutta kaikki liitot eivät toimi. Haluaisin tehdä elokuvan, jonka nähtyään Suomessa asuvat somalivanhemmat antaisivat lastensa päättää itse, kenen kanssa avioitua.”
Ahmed kertoo, että Suomessa on paljon Leilan aviomiehen, iäkkään Musadin kaltaisia, yli 20 vuotta maassa olleita ukkoja.
”Ne hengailevat vain keskenään eristyneinä muista. Musad on sellainen, vähän vanhanaikainen.”
Aihe on Saarelan mielestä tulenarka. Elokuva tulee herättämään keskustelua, hän veikkaa. Tapaamisen lopuksi Saarela sanoo jäävänsä odottamaan Olssonin vastausta. Ahmed lupaa viilata Leilan motiivit suomalaisyleisölle ymmärrettävämmiksi.
Käsikirjoittaja heittää laukun olalleen ja lähtee tyytyväisenä talsimaan Pasilan juna-asemalle. Tällaisesta tarinankertojan ammatista hän ei nuorempana osannut edes haaveilla.
Kun Somaliassa vuonna 1987 syttyi sisällissota, Ahmed oli kuusivuotias mogadishulaispoika. Perhe lähti pommituksia pakoon sukulaisten luo Hargeisan kaupunkiin. Levottomuudet jatkuivat, ne vuoroin laantuivat ja kiihtyivät.
Mutta aina kun Ahmedin setä Abdi-Wahab aloitti iltatarinointinsa, muu maailma katosi ja Khadar-poika uppoutui mielikuvitusmaailmaan.
”Setä katkaisi tarinansa aina jännittävimpään kohtaan. Odotin koko päivän, miten kertomus jatkuu. Tarinat olivat minulle täydellistä pakoa todellisuudesta.”
Lopulta Ahmedin äiti Amino päätti, että on lähdettävä turvaan Etiopian puolelle. Hän myi kadulla kolme kuukautta sambusa-piiraita saadakseen perheen matkarahat kokoon. Etiopiassa he saapuivat pieneen Jijigan kaupunkiin, joka alkoi muuttua pakolaisleiriksi. Siellä Ahmed näki elämänsä ensimmäiset elokuvat.
”Kuulin avoimesta ovesta intialaista musiikkia ja kurkistin sisään. Miehet istuivat pienillä tuoleilla jonkun olohuoneessa, polttivat tupakkaa ja katsoivat videolta Bollywood-filmejä.”
Aina kun Ahmed sai jostakin pari lanttia, hän luikahti elokuviin, lintsasi välillä koulustakin. Vaikka hän ei hindiä ymmärtänytkään, näyttelijöiden isot eleet ja tanssikohtaukset auttoivat tajuamaan juonen.
”Olisin halunnut tuijottaa elokuvia loputtomasti, vaikka päätä jo särki ja silmät punoittivat.”
Ahmedin täti oli lähtenyt pakomatkalle Eurooppaan ja ottanut Ahmedin isosiskon mukaansa. He päätyivät Suomeen. Sisko anoi perheenyhdistämistä, ja kaksi vuotta myöhemmin Ahmed lensi äitinsä ja kuuden sisaruksensa kanssa Suomeen. Isä jäi uusine perheineen Etiopiaan.
Ahmedin perheelle löytyi koti Helsingin Jakomäestä, ja nyt mies on asunut Suomessa 15 vuotta. Useimmiten hän pitää toimistoa Helsingin Lasipalatsin Mbarissa ja kirjoittaa elokuvia valkoisella kannettavallaan.
Muutamana päivänä viikossa Ahmed tienaa vuokrarahoja lentokentän turvatarkastajana. Aiemmin hän siivosi ruotsinlaivoja.
”Mieluiten olisin tietenkin opiskelemassa käsikirjoittajaksi elokuvakoulussa. Mutta minua ei otettu edes pääsykokeisiin. Syyksi sanottiin heikko suomen kieli.”
Sen jälkeen kun Ahmed 23-vuotiaana näki Kaisaniemen Kinopalatsissa Sean Conneryn tähdittämän, Gus Van Santin ohjaaman elokuvan Elämän edessä, hän ei ole harkinnut muuta elämänuraa. Nuorelle miehelle New Yorkiin sijoittuva nuoren koripalloilijan ja vanhenevan kirjailijan ystävyystarina oli pysäyttävä kokemus.
”Leffan aikana tajusin, että on olemassa ammatti, jossa voi luoda kokonaisia maailmoja ja vaikuttaa katsojan tunteisiin. Kävelin teatterista onnellisena löydettyäni ammatin – ja takuuvarmana, että pystyn siihen.”
Äitiään hänen oli pitkään vakuuteltava elokuvatyön mielekkyydestä. Suomeen saapumisesta lähtien äiti oli patistanut kaikki kahdeksan lastaan kouluun ja kaavaillut Khadarista lakimiestä tai sähköinsinööriä.
”Äidin takia istuin vuoden sähkötekniikan luennoilla, käsittämättä opettajan puheesta sanaakaan.”
Vasta kun Ahmed järjesti perheen lapsille runokilpailun ja kirjoitti itse koskettavan runon kahden ystävän riidasta, äiti tajusi vanhimman poikansa lahjakkuuden ja antoi periksi. Taideteollisen korkeakoulun käsikirjoittajalinjalta Ahmed sai pakit, mutta hän etsi tietoa alasta omin päin. Hän kävi päivittäin kirjakaupassa selaamassa käsikirjoitusoppaita ja kirjoitti niistä lauseita pieneen vihkoonsa.
”Kun sain rahaa, kävin ostamassa kaupan kaikki yhdeksän opasta.”
Yhtäkään hän ei ole lukenut loppuun. Ahmed itse epäilee syyksi lukihäiriötä: ”Pystyn kirjoittamaan yhdeltä istumalta kymmenen tuntia, mutta kymmenen sivun lukemiseen minulla menee kolme päivää.”
Hän opetteli kuvaamista, leikkaamista ja kirjoittamista Helsingin työttömille nuorille tarkoitetun Mediakylpylän videolinjalla. Omista taidoistaan vakuuttuneena hän lähetti tekstinsä kaikkiin tietämiinsä tuotantoyhtiöihin. Kaksi päivää myöhemmin tuottaja Auli Mantila ehdotti tapaamista. Mantila muistaa vieläkin ensitapaamisensa Ahmedin kanssa.
”Sieltä tuli valtavan kohtelias nuorimies, joka oli omistautunut työlle.”
Mantila tarjoutui Ahmedin mentoriksi luvaten kertoa kaiken, minkä käsikirjoittamisesta ja elokuvista tiesi. Ahmed ei ollut uskoa korviaan: äkkiä hän olikin elokuvataiteenlaitoksen opettajan yksityisoppilas!
”Ilman Aulia en nyt olisi tässä. Hän rohkaisi minua kirjoittamaan sellaisesta maailmasta ja ihmisistä, jotka tunnen.”
Mantila opasti, että kirjoittajan ei tarvitse aina edes tuntea aihettaan läpikotaisin mutta on kirjoitettava niin, että tekstin tuntee luissaan. Pitää nauraa omille vitseille, itkeä ja jännittää henkilöidensä puolesta.
Niin Ahmedin läppärin ruudulle alkoi tulla somaleja. Hän loi kaksi Helsinkiin muuttanutta miestä: somalialaisen, työttömän Yasinin, joka antaa kulkupeliä etsivälle raksamies Markolle koeajettavaksi autonkotteronsa. Marko mällää kaaran ja saa korvata vahingon työskentelemällä somalikahvilassa. Juro suomijannu kokee maahanmuuttajan tyypillisen osan: olla kielitaidottomana ja hämillään.
Mantila tykkäsi tekstistä, rahoittajat innostuivat. Ahmedin pyynnöstä elokuva Kaupunkilaisia kuvattiin aidossa somalikahvilassa ja -kodissa. Juho Kuosmasen ohjaama lämminhenkinen, tunnin mittainen elokuva kiersi pari vuotta sitten festivaaleilla. Suomessa se jäi tuntemattomaksi, mutta dvd:nä se levisi suomensomaleiden parissa.
”Ihan tuntemattomatkin somalit tulivat jossain asemalla taputtelemaan selkään, että kerrankin elokuva, joka kertoo meistä.”
Ahmedin onneksi myös elokuva-alan ammattilaiset pitivät siitä.
Helsinki Filmin toimitusjohtaja Aleksi Bardy istua rojahtaa sohvalleen. Kokenut tuottaja-kirjoittaja Bardy on juuri palannut New Yorkista kuvaamasta presidentti Halosesta tekemäänsä dokumenttielokuvaa, ja hän on luvannut tuottaa kaksikin Ahmedin elokuvaa: Haudankaivajan sekä Kirotun. Jälkimmäinen on tarina vankilasta vapautuvasta Aminista ja kyläkauppaa pitävästä masentuneesta Jarista. Ohjaajaksi Bardy on jo pyytänyt islantilaistanskalaisen Anna Maria Jóakimsdóttir Hutrin.
Bardy tykästyi Khadariin samasta syystä kuin Claes Olsson: tarinoissa on maahanmuuttajia, mutta elokuvat kertovat yleisemmistä, kaikkia katsojia koskettavista ilmiöistä.
”Khadar tulee yhteisöllisestä kulttuurista. Siksi hän näkee niin selvästi suomalaisten yksinäisyyden ja aikuisten miesten vanhempien kaipuun”, Bardy sanoo.
Bardy antaa palautetta Ahmedin uusimmasta käsikirjoitusversiosta. Hän yllättyy kuullessaan, ettei Ahmed ole koskaan käynyt suomalaisella maaseudulla, vaikka on juuri kirjoittanut siitä elokuvan.
”Osta nyt ihmeessä bussilippu ja lähde jonkun kanssa käymään!”
Palaverin jälkeen Ahmed kävelee Kalasataman metroasemalle ja on pitkään vaiti. Mies hymyilee: Bardy piti hänen tekstistään.
Ahmed pelkää häneen luottaneiden ihmisten pettyvän.
”En koskaan valita enkä syyttele muita. Yritän koko ajan löytää uusia keinoja, jotta muut olisivat minuun tyytyväisiä. ”
Abu Dhabin elokuvaraati valitsi voittajaksi käsikirjoituksen Jordaniasta, mutta Ahmedkin sai jotain: kunniamaininnan ainutlaatuisesta käsikirjoituksesta. Hän on varma, että aikanaan Haudankaivaja kuvataan. Se saattaa tosin ensin ilmestyä romaanina, sillä kilpailun jälkeen Into-kustantamo otti yhteyttä asiasta. Ahmedia huomio imartelee ja kauhistuttaa.
”Pakko myöntää, että romaanin kirjoittaminen pelottaa, koska en ole koskaan lukenut yhtään sellaista. No, nyt täytyy ruveta lukemaan.”
Ahmed on kaavaillut matkaa Intiaan, missä voisi käydä lyhyen ohjauskurssin. Hän haluaisi ohjata Haudankaivajan itse ja kuvata sen Djiboutissa. Siellä näyttää melkein Somalialta, Ahmed kertoo.
”Mun kärsimättömät kaverit ovat jo suositelleet vuokraamaan kameran, kuvaamaan vaikka heitä ja leikkaamaan pätkän itse”, hän pyrskähtää. ”Mutta mihin se leffa päätyisi? Somalikaupan hyllylle.”
Ahmed arvelee olevansa maailman ensimmäinen somalialainen elokuvantekijä. Somaliassa ei elokuviin ole ollut mahdollisuuksia.
”Ei mulla ole mikään kiire. Haluan tehdä nämä elokuvani kunnolla. Vähän puhetta ja enemmän tunnetta.”
