Hirmuhaukia Hämeenlinnan sydämessä – Läheltä piti -tilanne 30-vuotiaana muutti Juha Kauppisen suhteen uimiseen

Mikä on kaupungin sydän? Linna ehkä? Hämeen vanha linna suunnilleen siinä, mihin kaupunki alkoi nousta, Vanajan kapeikkoon, satoja vuosia sitten. Vai tori? No, ei enää ainakaan. Keskustan vetovoimaa ovat imeneet liian monet lähistön kauppakeskukset.

Joillekin se on jäähalli tai Kaurialan stadion. Rautatieasema, jos lähtemistä suunnittelee. Miksei tarunhohtoinen Aulanko ja muut metsäiset alueet. Niitä on säästynyt Hämeenlinnassa.

Minulle sydän on länsipuolella, eräs pieni harjujärvi.

Nuorena hölkkäsin niitä harjuja, kun ajattelin, että minusta tulisi urheilija. Maisemaa en muista arvostaneeni, ei nuorena oikein osaa. Vasta, kun on nähnyt maailmaa ja paikkoja, on tajunnut, mikä helmi Ahveniston luonnonsuojelualueen hiekkaiset harjut ja korkeat männiköt ovat aivan kaupungin vieressä.

Ja notkelmien suot ja lehdot. Pöllöjä, tikkoja, harvinaisia harjukasveja, ilveksestäkin jokin havainto.

Sydän on silti järvi. Nytkin se kumottaa mystisenä puiden välissä, kun saavumme harjun yli. Maiseman kirkas silmä. Syvimmässä painanteessa, vähän alle kilometrin pituinen.

Joskus tulee ajateltua, kuinka erilaista tässä olisi, jos järveä ei olisi. Tyhjä ja vedetön maisema. Ihan komea kanjoni toki! Harjuhan nousee korkeimmillaan 40 metriä vallitsevan maiseman yläpuolelle, ja järvi on 30 metriä syvä, mutta ei siinä olisi samaa hohtoa. Järven hienous on se, kuinka se peittää kaiken. Siihen ei tyhjä kanjoni pysty. Kanjonissa on kyse näkymästä, järvessä siitä, mikä ei näy.

Pysähdymme puntaroimaan tilannetta maauimalan ja korkean kahvilarakennuksen väliin. Puutornissa on olympiarenkaat ja vuosiluku 1952 muistuttamassa historiasta. Harva ulkopaikkakuntalainen ehkä tietää, että olympialaisissa Hämeenlinna oli Helsingin ohella toinen virallinen kisakaupunki; maauimalassa kilpailtiin nykyaikaisen viisiottelun uinnit.

Päärannalla on jonkin verran väkeä. Puolisoani ja teini-ikäisiä tyttäriäni se ei haittaa, mutta koska olen itse vähintään puolipäiväisesti vetäytyvä luonne, tuntuu mukavammalta mennä yhdelle noista syrjäisemmistä laitureista. Sinne saankin porukan houkuteltua.

Vilkaisen järven pintaa. Se peittää hauet ja taruolennot.

Apparan hauet eivät edes ole myytti: silloin tällöin uutiset kertovat hauen käyneen haukkaamassa jonkun, tyypillisesti lapsen, jalkaa. Itse olen uinut järvessä alakouluikäisestä, enkä ole koskaan nähnyt haukia. Isojen särkien ja ahventen parvia kylläkin.

Sukeltajat, jotka syvää ja kirkasta järveä ovat suosineet, kertovat kohdanneensa hirmuisia haukia syvyyksissä. Niin ainakin huhut kertovat, ja se kuulostaa loogiselta, koska Ahvenistonjärvessä ei saa kalastaa. Kalat pääsevät tavoittelemaan suurinta potentiaaliaan.

Rapujakin järvessä on. Sellaisen kerran näin pikkupoikana lähellä järven pohjoispäätyä rannassa isäpuoleni kanssa. Olli Jalosen kirjan Miehiä ja ihmisiä näyttämöjä on hänen nuoruutensa Hämeenlinna. Päähenkilö käy salaravustamassa Ahvenistonjärvellä. Nykyään sellaista viitseliäisyyttä ehkä vähemmän esiintyy, mutta Jalosen kirja tavoittaa järven ja lähiseudun tunnun.

Hyppyrimäki, harjut. Järvi sykkivänä sydämenä. Kun saavumme laiturille, käy kuten aina: alkaa hieman arveluttaa järveen meneminen. Olen vilukissa. Juuri siksi en alkukesästä juuri ui. Vasta myöhemmin, vesien lämmettyä kunnolla.

Kesään 2008 asti, yli 30-vuotiaaksi, suhteeni avovesiuintiin ei muutenkaan ollut järin läheinen. Oli jopa vuosia, jolloin en heittänyt talviturkkia lainkaan.

Vieläkin uin joinakin kesinä vain vähän, jos on kiireitä. Onneksi vastikään on syntynyt tämä tapa, tulla Apparalle yhdessä. Paikalliset sanovat Ahvenistonjärveä jostakin syystä Apparaksi. Mennä yhdessä kylmään veteen. Uida yhdessä. Kuinka hyväntuulisena palaankaan aina kotiin.

Mutta niin, kesästä 2008. Silloin suhteeni uimiseen muuttui.

Apparan hauet eivät ole myytti: silloin tällöin uutiset kertovat hauen käyneen haukkaamassa jonkun, tyypillisesti lapsen, jalkaa.

Tapahtui lyhyesti niin, että lähipiirin lapsi joutui äkkiarvaamatta uppeluksiin tuttavien mökkirannassa. Sukulaismies ryntäsi järveen ja nosti hänet ylös. Kuinka vakava tilanne oli? Sitä on vaikea sanoa.

Tuntuu, että juuri siinä on veden olemus. Täysi kahtiajakoisuus. Kaikki on yhtä pitkää läheltä piti -tilannetta aina siihen asti, kun ihmiselle käy vedessä huonosti.

Nyt seurauksena oli pojan pärskintää ja sukulaismiehen taskussa pilalle mennyt puhelin.

Minuun tuo tapaus jätti jäljen. Tuntuu, että kasvoin siinä hieman vakavammaksi mieheksi, aikuisemmaksi. Aloin viettää mökillä järvessä pidempiä aikoja. Tein jotakin, jota en todellakaan ollut aikaisemmin tehnyt. Kerran esimerkiksi, kun muut kävelivät rantaa pitkin mökkinaapuriin kahville, minä uin.

Kesytin muka järveä. Mittasin itseäni sitä vasten. Liikuimme paljon vesillä mökillä, järvi oli läsnä elämässä pienten lasten kanssa. Jotenkin alitajuisesti ehkä halusin olla valmiimpi, jos jotakin sattuisi. Tapaus oli synnyttänyt trauman, jota lääkitsin opettelemalla uimaan paremmin.

Osasin toki uida ihan hyvin jo ennen tuota kesää, mutta en ollut uinut pitkiä matkoja. Nyt aloin uida.

Suhteeni veteen muuttui.

Muistan jonkinlaisen oivalluksen: pitkän matkan uiminen vedessä ei ole uimista, vaan järvessä olemista.

Voi olla, että se pätee moneen muuhunkin oppimiseen. Kirjoittaminenkaan ei tavallaan ole enää kirjoittamista, kun sitä tekee paljon. Se on tekstissä olemista. En ajattele lauseita. Olen vain vedessä, liikutan käsiäni ja jalkojani ja liikun kohti jotakin, sana ja lause kerrallaan.

Sen kesän päätteeksi halusin uida jonkin pidemmän matkan. Uin vähän yli kilometrin luonnontilaisesta niemestä mökin rantaan, turvasoutajien kanssa toki.

Matka tuntui pitkältä. Veneessä kaikki lipuu kivasti, rantamaisema vaihtuu. Uidessa ihminen on käsittämättömän pieni ja hidas.

Mieleen on jäänyt hetki, jolloin keskellä lahtea aurinko yhtäkkiä tuli näkyville niemen kärjen takaa. Pieni tuokio. Täysin merkityksetön kaikille muille maailman ihmisille, mutta itselleni siitä jäi jälki. Siellä olin.

Mökin laiturilla minua otti vastaan lauma mekastavia lapsia, jotka viettivät kesää samalla tontilla. Muistan huvittuneeni siitä, kuinka nopeasti lapset unohtivat minut. Hullaannus ja huuto paloi hetken kirkkaana saapuessani laituriin, mutta sitten he löysivät jotakin muuta, ehkä mädän kalanpään.

Kukaan lapsista ei palannut ihmettelemään suoritustani. Istuin laiturilla yksin pyyhe päällä. Sekin tuntui tärkeältä.

Paikalliset sanovat Ahveniston järveä Apparaksi.

Laskeudumme järveen Apparan yhdeltä hieman syrjäisemmältä laiturilta.

– Tää ei oo yhtään kylmää! tytär sanoo.

Tuo lause, jolla ihmiset totuttavat itsensä veteen. Ja toisensa myös.

Uin kappaleen matkaa. Käännyn selälleni. Jaksaisinko vielä uida pidemmän matkan? Pohdin sitä omituisen usein ottaen huomioon, että tuosta ainoasta uimiseen liittyvästä niin sanotusta uroteosta on 16 vuotta. Ehkä jaksaisin. Ehkä tämän pohtiminen on vain lempeämpi tapa punnita sitä, kuinka vanha olen juuri nyt.

Ensikosketus luonnonveteen tuntuu usein kesälläkin viileältä. Talvisin Apparalla on sauna ja avanto auki joka aamu.

Nuo ponnistukset eivät enää tunnu tarpeellisilta. Uinti olisi hyvää kuntoilua, kyllä. Päivät käynnistyisivät hyvin, jos tässä kävisi joka aamu. Sellaista puhumme Apparalla. Talvisin siellä on vieläpä sauna ja avanto auki joka aamu.

Luontoni ei vain jotenkin taivu sellaiseen. Vielä ainakaan! Liian suunnitelmallista. Samalla huomaan suunnittelevani yhä enemmän, yhä useampia asioita elämässäni. Kirjoittamistakin paljon enemmän kuin ennen. Pakkaamista.

Ehkä joskus vielä aloitan päiväni uinnilla. Niin monille tuntuu käyvän. Jos asuisi lähempänä järveä?

Ei sitä voi tietää, ehkä joskus.