Eeva

Läheisen sairaus muutti elämän

Läheisen sairaus muutti elämän

Isän sairauskohtaus vei toimittaja Minna Duftonin matkalle, jolla oli pakko tehdä jyrkkiä valintoja. Nyt Minna ei pelkää enää mitään. Isän kooman aikana Minnan ja hänen sisarensa elämät muuttuivat täysin.
Teksti Jenna Parmala
Kuvat Timo Pyykkö
Mainos

Tuki. Sana on kirjoitettu kerrostalon seinään Helsingin Katajanokalla. Talo ja sen teksti näkyvät suoraan toimittaja Minna Duftonin, 41, kodin olohuoneeseen.

”Tuntui heti oikealta nähdä tuo sana uuden kotini ikkunasta. Tuki on viimeksi kuluneen vuoden aikana ollut erittäin tärkeässä osassa elämääni”, Minna kertoo.

Vuoden aikana Minna on muuttanut uuteen kotiin, eronnut avioliitostaan, irtisanoutunut työpaikastaan, aloittanut uuden suhteen ja, mikä tärkeintä, saanut yhteyden koomaan vaipuneeseen isäänsä.

”Tämän vuoden aikana olen oppinut, että minkäänlaisia valintoja ei pidä pelätä.”

Runsas vuosi sitten maaliskuussa Minna oli lähdössä työnohjaustapaamisesta, kun hänen puhelimensa soi.

”Olin juuri kertonut, kuinka hyvin kaikki oli. Olin tekemässä Yleisradiolle dokumenttia muusikko Saara Aallosta ja hakemassa eroa silloisesta avioliitostani. Sitten pikkusiskoni Niina Nevalainen soitti Nurmeksesta ja kysyi, olinko jo kuullut isästämme.”

Siskosten 63-vuotias isä oli iltapäivällä löydetty kerrostalokotinsa ovelta voimattomana ja kasvot liidunvalkoisena.

Minna soitti saman tien isälleen. Ambulanssissa puhelimeen vastannut isä kertoi aorttansa olevan lähes repeämispisteessä. Ainoa vaihtoehto oli nopeasti Kuopiossa suoritettava riskialtis sydänleikkaus.

”Kuulin isän äänestä, että häntä todella pelotti. Emme hyvästelleet toisiamme vielä, ja hän lopetti puhelun samoin kuin aina. Hän pyysi minua ja tytärtäni pärjäilemään.”

Seuraavan, pitkän yön sisaret valvoivat tahoillaan odottaen tietoa leikkauksen onnistumisesta.

Monimutkainen suhde

Vanhemmat olivat eronneet, kun Minna oli teini-ikäinen.

”Minulla ja isälläni on monimutkainen suhde. Isä on aina ollut elämäni suurin kriitikko.”

Minna muutti nuorena rakkauden perässä Englantiin. Kun isä saapui vierailulle, hän otti teltan mukaan. Retkeilemään tottunut mies ei halunnut olla vaivaksi. Teltta pystytettiin pienten keskustelujen jälkeen lopulta kodin olohuoneeseen.

Isä vieraili Minnan luona kaksi kertaa 13 vuoden aikana. Minna työskenteli Britannian yleisradioyhtiö BBC:llä toimittajana ja sai tyttären, elämä oli kiireistä.

”Isä totesi tuolloin, että hänen mielestään kahden toisilleen rakkaan ihmisen ei tarvitse pitää jatkuvasti yhteyttä. Tärkeintä on, että rakastaa.”

Kun Minna erosi ja palasi Suomeen tyttärensä kanssa, isä tuli usein Helsinkiin auttamaan lapsen hoitamisessa.

”Ensimmäisellä kerralla isä ilmestyi Katajanokalle kompassi kädessä. Metsässä hän ei kompassia tarvinnut, mutta kaupungissa kyllä”, Minna kertoo ja naurahtaa.

Isä oli samonnut metsissä ahkerasti. Hän poimi syksyisin marjoja, hiihti talvisin satoja kilometrejä ja seuraili eläinten polkuja.

”Eräänä talvena isä rakensi itselleen lumikammin ja vetäytyi sinne viikoksi asumaan.”

Siskokset tiesivät isän kärsivän korkeasta verenpaineesta, mutta sen hoitamisen isä piti yksityisasianaan.

Runsas vuosi sitten isä vietti joulua siskosten ja heidän äitinsä kanssa. Tunnelma oli vapautunut ja iloinen.

”Kun isä lähti illalla ajamaan kohti kotiaan, näin hänen jääneen auton kanssa mäkeen sutimaan. Menin paniikkiin ja huusin, että isä tarvitsee apua.”

Minna muisti tuon hetken kolme kuukautta myöhemmin, kun hän odotti tietoa isänsä leikkauksesta.

”Aavistelin ilmeisesti jo jouluna, että jotain pahaa oli tulossa.”

Hän on pohtinut myös, miten isän sydän oli päässyt niin huonoon kuntoon.

”Me olemme taitavia salaamaan asioita lapsiltamme, eikä isäkään ehkä täysin rehellisesti puhunut, jos jotain tuntemuksia oli.”

Minna uskoo, että hänen isänsä sairauskohtaus olisi voitu estää, jos mies vain olisi hakenut ajoissa apua.

Isä ei herännytkään

Isänsä leikkauksen jälkeisenä aamuna Minna sai sairaalasta puhelun. Leikkauksen kerrottiin onnistuneen.

Seuraavat tunnit Minna odotti tietoa siitä, että isä heräisi. Kului useampi päivä, ja alkoi olla selvää, että jokin oli pielessä.

Minnan isä oli saanut leikkauksen seurauksena aivoinfarktin ja vaipunut koomaan.

Siskosten oli valmistauduttava matkustamaan Kuopion sairaalaan. Sairaalakammoiselle Minnalle vierailu tuntui järkytyksen keskellä erityisen vaikealta.

”Luulen perineeni sairaalakammoni isältäni. Minun on todella vaikea mennä sairaalaan, tunnen niissä voimakasta pelkoa.”

Isä makasi teho-osastolla hengityskoneeseen kytkettynä, välillä silmät kattoon tuijottaen. Verhoin suojatun sänkypaikan suojissa hoitajat kehottivat siskoksia herättelemään isäänsä koomasta. Läheisten äänet ja kosketus saattaisivat auttaa potilasta heräämään.

”Minun oli alkuun lähes mahdotonta saada sanoja suustani. Oman isän näkeminen kytkettynä piipittäviin laitteisiin sai voimaan pahoin”, Minna kertoo.

Lopulta hän pakotti itsensä puhumaan arkisista tapahtumista ja lähettämään terveisiä läheisiltä. Siskonsa kanssa Minna keskittyi kutsumaan isää takaisin.

”Mutta isä ei herännyt. Puheitamme ei varmaan ollut helppoa katsoa vierestä. Hoitajien katseista näimme, kuinka toivoton tilanne oli”, Minna kertoo.Isä halusi elääiEi

Ei vielä hyvästien aika

Ensimmäisen sairaalavierailun jälkeen Minna ajoi autonsa lommoille parkkipaikalta lähtiessään. Kolhuja tulisi vielä lisää.

”Olin aina sairaalasta lähtiessäni aivan sekaisin ja poikki. Kerran lähdin ajamaan vastaantulevien kaistalle. Onneksi oli yö eikä ollut liikennettä”, Minna kertoo.

Ystävä kehotti Minnaa ottamaan sairaalaan videokameran, jotta hän voisi piiloutua sen taakse. Kameralle tallentui sairaalan parkkihalli, jossa Minna vietti paljon aikaa keräten voimia vierailuihin. Kuvissa näkyy myös sairaalan takapihoja ja käytäviä.

”Otin myös tavakseni käydä polkemassa kuntopyörällä ennen sairaalavierailua, jotta en jännittäisi niin kovasti”, Minna kertoo.

Kun Minnan isä siirrettiin Joensuuhun teho-osastolle, myös Minnan äidin 88-vuotias isä joutui samaan sairaalaan sydänoireiden vuoksi. Miehet olivat keskenään hyvin läheisiä.

”Jouduimme vierailemaan kahden meille rakkaan miehen sänkyjen ääressä.”

Vaikka isäsi heräisi, oli todennäköistä, ettei hän enää nousisi sairaalan sängystä. Minna kuunteli silmät kyynelissä lääkäriä, joka yritti vakuuttaa, ettei elämän jatkaminen välttämättä olisi palvelus Minnan isälle. Tämä oli ollut paljon tavallista pidempään koomassa.

Jos herääminen onnistuisi, luonnossa liikkumiseen ja yksinasumiseen tottunut mies kärsisi varmasti vuodepotilaana. Aivovaurioiden laajuudesta ei ollut tarkkaa tietoa.

”Tilanne oli järkyttävä, sillä isälläni ei ollut minkäänlaista hoitotestamenttia. Meillä ei ollut aavistustakaan, mitä isä halusi meidän tekevän.”

Lopulta Minna ja Niina päättivät yhdessä, ettei isän ollut vielä aika lähteä. Päätös tehtiin niiden tietojen pohjalta, jotka sisaruksilla oli.

”Isä oli ennen leikkausta sanonut selvästi, ettei halunnut hyvästellä meitä vielä. Lisäksi tiesimme hänen todella omapäisenä vitsailevan vakavissakin tilanteissa.”

Jos lääkäri pyytäisi tajutonta isää puristamaan vasemmalla kädellä, tyttäret osaisivat vaistomaisesti katsoa, puristiko mies leikillään oikealla.

Toivo herää

Minna sai tilapäisen työpisteen Joensuusta, joten hän saattoi välillä asua ja työskennellä isänsä lähellä.

”Siskoni keksi, että voisimme yrittää herätellä isää hänen rakastamillaan luonnonäänillä ja suosikkiradio-ohjelman soittamisella”, Minna kertoo.

Lintujen laulu ja Metsäradion tunnussävel saivatkin isän kasvojenilmeen muuttumaan.

”Vaikutti aivan siltä, kuin isä olisi hymyillyt. Hoitajatkin näkivät reaktion ja Metsäradion kuunteluttaminen lisättiin osaksi isän hoito-ohjelmaa.”

Ensimmäiset tietoisuuden merkit oli saatu, ja toivoa heräämisestä oli taas. Metsäradion juontaja, Minnan kollega, halusi lähettää heidän isälleen paranemisen toivotukset lähetyksessä.

Kun nauhoite soitettiin teho-osastolla, isän silmistä alkoivat valua kyyneleet.

”Silloin tiesin, että isä todella kuuli meidät”, Minna kertoo.

Minna kuvailee suhdetta isäänsä mutkikkaaksi: "Isä on elämäni suurin kriitikko."

Tilanne olisi voitu estää

Mikä siinä on, kun aikuinen mies ei suostu lääkäriin? Tätä Minna Dufton mietti isänsä kuntoutuessa. Kävi ilmi, että isä oli kokenut pieniä infarktimuutoksia jo aiemmin. Hän oli myös itse puolittanut verenpainelääkkeitään.

”Isän on täytynyt olla kohtauksista kauhuissaan. Siitä huolimatta hän ei mennyt lääkäriin. Koin vihaa ja turhautumista siitä, että kaikki olisi voitu estää, jos hän vain olisi hakenut itselleen apua ajoissa.”

Sairaanhoitajat totesivat hoitavansa teho-osastolla suomalaisten hoitamattomia verenpaineita. Ajatus jäi hautumaan Minnan mieleen.

Kun isä lopulta heräsi, äidinisä kuoli. Samassa sairaalassa toukokuun viettäneet miehet eivät tavanneet enää toisiaan.

Isä opetteli vähitellen puhumaan.

Muisti takkuili, eikä kukaan tiennyt, kuinka pitkälle toipilas kuntoutuksessaan pääsisi. Alkukesästä Minna pystyi jo viettämään pitempiä aikoja kotonaan Helsingissä.

”Kun syksyllä sain puhelun, että isä on noussut omin voimin seisomaan, tiesin, ettei häntä enää pidättelisi mikään.”

Toipuminen etenee

Keskustelu on taas isän kanssa mahdollista, vaikka välillä isän muistia häiritsee ”radiokohina”, kuten Minna sitä kutsuu. Isä kävelee jo lyhyitä matkoja, mutta hän tuskin pääsee enää asumaan itsenäisesti.

”Se ei ole pelkästään huono juttu, sillä isä tuntuu nauttivan sosiaalisuudesta ja hoitajille flirttailusta”, Minna kertoo nauraen.

Eniten siskoksia on ravistellut toipumisen aikana isän tekemä hoitotahto, joka kieltää kaiken elvyttämisen sairauskohtauksen sattuessa. On hyvin todennäköistä, että hän saa aivoinfarktin uudelleen.

”Vaikka ymmärränkin isää, on hänen päätöstään vaikea ottaa vastaan kaiken kokemamme jälkeen”, Minna toteaa.

Isän tavaroiden joukosta löytyi tyttärille osoitettu kirje äkillisen lähdön varalle. Eläkää – ja minäkin elän, niin monessa. Lukekaa pyhiä kirjoja, sieltä minäkin löydyn, isä oli kirjoittanut.

”Herkkänä miehenä isä kasvatti minua ja siskoani erityisen paljon henkisesti. Ortodoksina hän tutustutti meidät jo pienenä Valamon ja Lintulan luostareihin.”

Isän kirje on nyt Minnalla tallessa.

Uusi ura

Viime vuosi muutti sisarusten elämää rajusti. Niina, joka oli aiemmin ollut kotiäitinä, päätti kouluttautua lähihoitajaksi.

”Se ei yllättänyt minua, sillä olin nähnyt, miten kätevästi hän hoiti isämme asioita. Kunnioitan yhä enemmän siskoni nokkeluutta ja käytännönläheisyyttä. Olimme viime vuoden todella kovilla, mutta todistimme toisillemme, että yhdessä selviämme mistä vain”, Minna toteaa.

Minna on irtisanoutunut työstään ja aloittanut uuden uran freelancerina. Samaan aikaan hän muutti uuteen, isompaan asuntoon tyttärensä ja miesystävänsä kanssa.

Minna kertoo ymmärtäneensä vasta isänsä sairastuttua, miten paljon naisilla on opittavaa miesten tavoista rakastaa.

”Harvoin isäni sanoitti omia tunteitaan, vaan hän kasvatti ja rakasti tekojensa kautta. Kaikki miehet eivät puhu eivätkä pussaa, mutta heidän rakkauttaan ei silti pitäisi vähätellä”, Minna toteaa.

Minna sanoo kuluneen vuoden nostaneen hänen miessuhteensa monin tavoin esille.

”Olen kiitollinen, että olen joutunut pohtimaan paljon sitä, mikä rooli miehillä ylipäätään on ollut elämässäni.”

Minna palasi muistoissaan myös kuuden vuoden taakse, jolloin hän joutui kohtaamaan seksuaalisen häirintätapauksen työssään toimittaja-ohjaajana.

Viime vuoden aikana hän puhui asiasta ensimmäistä kertaa.

”Olen kohdannut seksuaalista häirintää. Sen sanominen ääneen on ollut valtava helpotus.”

Kumppani on aina läsnä

Minna on uskaltanut myös antaa uudelle mahdollisuuden ja lähteä avoimin ja positiivisin mielin uuteen miessuhteeseen.

”Tämä suhde on kuin peili, jossa näen itseni juuri sellaisena kuin olen, enkä välttämättä aina sellaisena kuin haluaisin olla. Se on tärkeää.”

Minna on huomannut, että mitä läheisemmäksi toinen ihminen tulee, sitä kirkkaammaksi peili muuttuu. Oma kumppani on aina vahvasti läsnä, vaikka ei olisikaan vierellä.

”Siitä tiedän, että yhteys on vahva. Sain valtavasti tukea läheisiltäni viime vuoden aikana. Olen tuntenut olevani rakastettu.”

Yhdessä siskonsa kanssa Minna on tehnyt kokemuksistaan dokumentin Sydänliitolle. Lyhytdokumentti Radiomies on katsottavissa YouTubessa.

”Tein dokumentin kamalasta keväästämme ja syvästä turhautumisestani siihen, että tämä olisi voitu estää. Dokumentti on myös lahja meiltä tyttäriltä isällemme, sillä hän ei muista viime vuodesta juuri mitään”, Minna toteaa.

Kun isältä kysyy, missä hän on viime vuonna ollut, hän vastaa käyneensä Lapissa.

”Se on merkillistä, sillä isää herätellessäni kuvittelin hänet usein nousemassa tunturinlaelle jossain kaukana edelläni, selässään tuttu retkireppu.”

Julkaistu: 18.6.2018