Ajatus on kaunis mutta johtaa hankaliin kysymyksiin.

Pitääkö kuunnella kiltisti, jos toinen osapuoli haluaa rajat kiinni ja minusta nykyinenkin maahanmuuttopolitiikka on kohtuuttoman tiukkaa? Miten tulla vastaan ihmisoikeuksia koskevissa mielipiteissä? Millainen on rasismia koskeva kompromissi?

Periaatteessa ”kannatan” dialogia, mutta mitä hyötyä siitä on, jos en aio itse muuttaa näkemyksiäni?

Dialogin idea ei ole, että omasta mielestään oikeamieliset kääntävät väärinajattelevat puolelleen. Silti kohtaamisista puhutaan usein tässä sävyssä. Esimerkiksi kun homofobinen oppii tuntemaan homoja, hänen pelkonsa katoavat. Kun rasisti tutustuu – tai rakastuu! – rodullistettuun, hän hylkää aatteensa. Kohtaamisilla on hyviä seurauksia. Ennakkoluulot hälvenevät, ja osalliset korjaavat ajatteluaan. 

Mutta pitääkö muukalaisvihaa oppia ymmärtämään? Onko suvakkius sairaus, josta pitäisi parantua? Tutustuin natsiin ja tajusin, että ihminen hänkin on! Halataan!

Näinkö?

Yhdysvalloissa dialogin tarve nousi keskusteluihin, kun trumpilainen arki alkoi. Vox-verkkomedian pitkä artikkeli (15.11.2016) pohti tutkimustuloksiin nojaten, voiko rasistisia ennakkoluuloja vähentää. Hyvät uutiset, kyllä voi. Huonot uutiset, muutos vaatii paljon aikaa ja empatiaa. Olennaista: tilanteessa tarvitaan molempien osapuolien vastaantuloa.

Vastaantulo ei tarkoita, että hyysätään rasisteja, vaan kuunnellaan niiden huolia, jotka äänestivät toisin. Jos valkoiselle köyhälle ilmoittaa keskustelun aluksi, että hän on etuoikeutettu sortaja ja rasisti, hänellä on syy uhriutua.Juuri näin minua kohdellaan, ansaitsen parempaa.

Leimaamisen sijaan pitäisi yrittää tajuta, miksi Trumpin kannattajat kokevat tulleensa jyrätyiksi ja unohdetuiksi.

Voxin jutussa tutkija sanoo sosiaalipsykologiaan nojaten, että jos ihminen kokee itsensä uhatuksi (kuten rasistiksi leimattu kokee), hän ei pysty kuuntelemaan, saati muuttumaan.

Sopisiko tämä ajatus suomalaiseen kontekstiin? Ainakin osin. Meillähän esimerkiksi perussuomalaisia eivät äänestä ainoastaan vähäosaisimmat, vaan  myös työssäkäyvä keskiluokka. Tämä ei vähennä dialogin tarvetta: tekee hyvää käsittää, miksi ihmiset kokevat olevansa altavastaajia, vaikka kuuluvat etuoikeutettuihin.

Dialogia helpottanee, että toisin kuin soinilaiset fantasioivat, monet punavihreät fillarikommunistit voivat aloittaa keskustelun perussuomalaisia äänestäneiden kanssa soittamalla kummisedilleen tai serkuilleen.

Oma keskeneräinen ajatukseni dialogista on tämä:

Dialogin tavoite ei ole kompromissi, vaan kohtaaminen. Jos ymmärtää toisen kokemusta maailmasta, saattaa löytää tapoja edistää omaa asiaansa ja samalla voi korjata omia ennakkoluulojaan. Uskon dialogiin, jos mietin vaihtoehtoja. Halveksunta, kuplaan käpertyminen, ohi puhuminen – tai valtionjohtomme suosikit: hyssyttely, hiljaisuus ja tolkku.

Vuoropuhelun virittäminen viestii, että välitän siitä, mitä tässä maassa tapahtuu ja miten kohtelemme toisiamme. Voin pitää kiinni periaatteistani, eikä tavoitteenani ole lopullinen samanmielisyys kenenkään kanssa.

Olen löytänyt perusteluja muiden mielipiteille tutustuttuani ihmisiin, jotka ajattelevat toisin kuin minä. Olen valaistunut kuunnellessani toisista kulttuureista tulevia ja järkyttänyt maailmankuvaani asumalla muualla kuin länsimaissa. Tietenkin minun pitää perehtyä paremmin myös todellisuuteen, jossa kantasuomalainen konservatiivisuus syntyy ja elää. Senkin olen oppinut, että some ei ole paras paikka dialogille, eikä tv-studio.

Dialogi sopii niille, jotka haluavat katsoa toisiaan silmiin ja itseään peiliin. 

Mitä tahansa saastaa ei tarvitse kohdata. Kyse on rajojen vetämisestä. Se on vaikeaa. ■