Lady Gagan uusi levy Mayhem kuulostaa siltä kuin Trumpin aika näyttää – vulgaarilta ja kauhealta
Ne, jotka väittävät Lady Gagan uutuuden olevan relevanttia uutta poppia, tulevat myöntäneeksi, että ovat pudonneet kelkasta, kirjoittaa Oskari Onninen.
Amerikkalainen trendikonsultti Sean Monahan on ollut mestari keksimään muotisanoja ja muuttamaan niitä rahaksi. Se oli hän, joka alkoi puhua vuonna 2013 normcoresta ja povata pandemian aikaan mielenmaiseman muutosta, vibe shiftiä.
Vuoden lopussa Monahan iski jälleen maailmanselityksen kultasuoneen.
Marraskuussa hän arvioi, että millenniaalit saivat kokea vuonna 2020 Pyrrhoksen voiton uskoessaan, että kaikki halusivat samanlaista ”edistyksellisyyttä” kuin he. Siitä lähtien heiluri on hiljalleen palannut takaisin – ja viimeistään Kanye Westin hakaristipaidan kohdalla mennyt jo pidemmälle kuin oikein kukaan olisi uskonut tai toivonut.
Joulukuussa Monahan sitten jatkoi, että nyt alkaa boom boom -estetiikan, superpahisten, karkeilun ja Amerikan Psyko -nostalgian aika. Financial Timesin toimittaja Jemima Kelly jatkoi tiivistämällä, että ”wokesta” on tullut valtavirtaista, keski-ikäistä eli noloa. Luova nuoriso hankkii cooliuspisteensä muilla keinoin. Turvallisemmat tilat vaihtuvat turvattomuuteen ja nihilismiin.
Kaiken huipensi Kellyn mielestä Trumpin valtaanastuminen, joka oli kuin kruunu uudelle kaikkea kulttuuria määrittävälle maailmanjärjestykselle.
”Ennen kaikkea levy on kokonaisvaltainen – ja kieltämättä ajankohtainen – heittäytyminen vastateesiksi poptimistiselle moniarvoisuudelle ja modernismille.”
Samalla tavalla kuin pysähtynyt kello on kahdesti päivässä oikeassa, Lady Gagan paluulevy Mayhem osuu Monahanin kuvaamaan hetkeen, jossa sitä voisi erehtyä luulemaan cooliksi.
Gaga vuonna 2025 on nimenomaan keski-ikäinen, nolo ja valtavirtaa, ei siis lainkaan tyylikäs saati leffapahismainen hahmo, mutta hänen Mayhem-levynsä on monella lailla boom boom. Se on läpeensä vulgääriä ja ajastaan jäänyttä – eli Trumpin ajan estetiikkaan sopivaa! – musiikkia.
Ennen kaikkea Mayhem edustaa maailmaa, jossa pop-musiikki on tullut valmiiksi silloin, kun Lady Gaga on lyönyt läpi tuuttaamalla onomatopoeettisia vauvatavujaan. Edelleen hänen kappaleidensa ydin on toistaa biisin nimeä maneerinomaisesti niin kauan, että sen merkitykset katoavat.
Singlebiisi Abracadabra (kyseessä ei ole Mikko Kuustonen -cover) tuo mieleen häiriintyneitä mielikuvia Maggie Simpsonista ajamassa monsteriautoa, jonka moottori mylvii äärikierroksilla. Se lobotomisoi niin, ettei edes vahva melodia auta. Omanlaistaan sekasortoa sekin.
Ennen kaikkea levy on kokonaisvaltainen – ja kieltämättä ajankohtainen – heittäytyminen vastateesiksi poptimistiselle moniarvoisuudelle ja modernismille. Se on pop-levy, joka koettaa esittää rockia, minkä pystyy. Garden of Eden- ja Perfect Celebrity -kappaleissa mennään jopa Nine Inch Nailsin puolelle.
Selitys löytyy häärimästä tuottajan pallilta. Andrew Watt on tehnyt nuoresta iästään huolimatta musiikkia nimenomaan Ozzy Osbournen ja Iggy Popin kaltaisten rokkipappojen kanssa.
Turpea kokonaisuus viimeistellään toisella ääripäällä: Bruno Marsin kanssa tehdyllä jättislovarilla Die with a Smile, josta olen kuullut yhden jos toisen keski-ikäisen myhäilevän, kuinka oikea musiikki on viimein tekemässä paluuta.
”Selvää on, että ikääntyvät pikkumonsterit rakastavat Gagan tekemisiä riippumatta niiden laadusta.”
Ruotsalainen kulttuuritoimittaja Saga Cavallin kirjoitti juuri Dagens Nyheterissä, miten musiikista on tullut viime vuosina näennäisen naisvaltaista. Niin kutsuttuja main pop girlejä on tätä nykyä jokaiseen makuun – mutta kuten Cavallin huomauttaa, popin tuotantovälineitä ja isoimpia rahoja naiset eivät ole vielä saaneet haltuunsa.
Kiinnostavinta oli, että Cavallin kuitenkin linjasi, että Gagan paikka olisi yhä pop-teollisen kompleksin huipulla Beyoncén ja Taylor Swiftin kanssa.
Sinne päästyään he alkoivat toimia kuin miehet. Suuruus teki heistä esteettisiä konservatiiveja. Ylimmän luokan tähdiltä on turha enää odottaa samanlaista rajojen rikkomista kuin kymmenen vuotta sitten.
Vuoden 2025 Gagaan on mielekästä suhtautua omana alakulttuurinaan, jota voi halutessaan arvostaa siinä missä Madonnan trendeistä ja kaikesta inhimillisestä vieraantunutta myöhäisuraa. Selvää on, että ikääntyvät pikkumonsterit rakastavat Gagan tekemisiä riippumatta niiden laadusta. Samaan aikaan on hyvä tiedostaa, ettei sillä ole mitään tekemistä relevantin uuden popin kanssa. Ne, jotka väittävät toisin, tulevat myöntäneeksi, että ovat pudonneet kelkasta.
Aikoinaan Lady Gagalle riitti kohauttamiseen pelkkä olemus ja Alexander McQueenin suunnittelemat kreisit asut. Ne ajat ovat jääneet kauas taakse.
Jo vuosia hän on elänyt tähdittämäänsä ankeutuselokuvaa A Star Is Born. Entinen friikki onkin tavallinen amerikkalaistylsimys, joka seurustelee superrikkaan leveäharteisen enkelisijoittajan kanssa – ei sentään Elon Muskin kuten Grimes.
Vuoden 2025 kulttuuri-ilmastossa Lady Gagan lihapuku vuoden 2010 MTV Video Music Awardseista olisi törkeämpi provokaatio kuin koskaan.
Siksi on selvää, ettei Lady Gaga todellakaan voisi enää pukeutua siihen.
