Savolaisessa maalaismaisemassa laiduntaa parikymmentä vesipuhvelia – Näin lääkäripariskunta toi eksoottiset naudat Suomeen

Tammikuun paukkupakkasissa Anniina Laurema työnsi yöhön syntynyttä vesipuhvelivasikkaa kottikärryissä traktorihalliin. Sonnivasikan emo tallusti uupuneena perässä. Lumessa ja säkkipimeässä oli tarvottava muutama sata metriä. Hallissa oli lämpimämpää kuin ulkopihatossa, jossa emo oli vasikoinut paukkupakkasissa.

Anniina oli auttanut miehensä Janne Kuuselan kanssa emoa synnytyksessä, pannut vasikan päähän hatun ja käärinyt takkiin. Tulokas sai osuvan nimen, Yötyö. Pikkuinen selvisi yli 30 asteen pakkasessa syntymisestä, mutta korvat paleltuivat.

Nyt Yötyö laiduntaa perinnemaisemissa Vuojalahden kylällä, Kangasniemen kupeessa Etelä-Savossa osana Suomen ensimmäistä vesipuhvelilaumaa.

Mikähän se on laitumella märehtivistä komistuksista?

Pitäisi varmaankin kysyä perheen tyttäreltä Bertalta eli Kirpulta.

– Kirppu muistaa kaikki puhvelit nimeltä ja tunnistaa ne, sanoo Anniina.

Bertta, 11, kokkailee parhaillaan sisällä talossa veljensä Wäinön, 9, kanssa. Lounaaksi on kypsymässä jauhelihakastiketta, jonka ohjeet äiti on kirjoittanut paperille.

Kesäpäivä viekoittelee laiskotteluun, mutta siihen Puulan Puhveli -nimisellä vesipuhvelitilalla ei sorruta. Emäntä tekee polttopuita pihaton takana. Isäntä odottelee työntekijöitä valamaan navetan lattiaa.

Oikeastaan Anniinasta ja Jannesta piti tulla metsätilallisia; maailman tärkeimmäksi tuotantoeläimeksi kuvailtua vesipuhvelia he eivät olleet nähneet koskaan luonnossa.

Miten he päätyivät harvaan asuttuun maalaispitäjään? Entä miksi metsäsuunnitelmat väistyivät vesipuhveleiden ja kosteikon tieltä?

Helle painostaa, kunnes taivaalta alkaa lätsähdellä vesipisaroita. Äkkiä sisälle taloon, jossa lapset hääräävät lieden ääressä. Tuvan pöydässä kuunnellaan yläilmoissa raivoavaa ukkosta ja sateen pauhua. Ikkunasta näkyy melkein silmänkantaman päässä lainehtivalle järvelle. Välimaastoa täplittävät puut, vihannestarha ja tekeillä oleva savusauna.

Vuojalahti ei valikoitunut pariskunnan asuinpaikaksi sattumalta. Janne, 52, oli viettänyt seudulla lapsuudenkesiään äidin mökissä.

Hän opiskeli ensin diplomi-insinööriksi ja työskenteli muun muassa paperiteollisuudessa. Alkava globalisaatio paperitehtaiden sulkemisineen heilautti arvomaailman uuteen asentoon. Janne opiskeli lääkäriksi ja aloitti lääkärintyöt synnyinkaupungissaan Mikkelissä vuonna 2008.

Janne kaivaa kännykästään mieleen pulpahtaneet Pikkulottain ”kultaiset sanat”. Viides kohta sanoo yksikantaan: Ole hyvä. Jannella oli vahva halu tehdä hyvää. Se onnistui paremmin ihmisten kuin koneiden parissa.

Insinööritaustasta hän hyötyi vuonna 2020 koronapandemian aikana ymmärrettyään, että koronavirus ei leviä pelkästään pinnoilta ja pisaroina vaan ilmateitse. Jannen aloitteesta tehty selvitys oli uraauurtava maailmanlaajuisesti ja poiki tutkijaryhmälleen Suomen Akatemian palkinnon.

Anjalankoskella Sippolan kylässä syntynyt Anniina, 46, tutustui Janneen 1990-luvulla opiskeluaikana Kuopiossa. Anniina seurasi sitten miestään Etelä-Savoon, valmistui lääkäriksi ja löysi töitä Mikkelistä.

Koronapandemian aikaan hän laati yhdessä miehensä kanssa toimintastrategiaa Mikkelin keskussairaalalle.

Opiskelujen jälkeen nuoripari asettui väliaikaisesti Jannen äidin mökkiin. Väliaika venähti muutamaksi vuodeksi. Vuonna 2012 Janne huomasi, että mökin läheinen maa-ala oli kaupan. Alueella oli aiemmin humissut komea mäntymetsä, joka oli jokunen vuosi sitten hakattu paljaaksi. Näky oli karu.

– Mietin, mihin sijoittaa lääkärin tulot, kun lapsia ei vielä ollut, Janne muistelee.

Aviopari osti reilut 70 hehtaaria vanhaa metsäalaa peltoineen. Silmissä siinsi metsätilallisen tulevaisuus. Pieleen meni. Myyrät söivät puuntaimet kerta toisensa jälkeen. Vuonna 2014 hehtaarien yhteydessä sijaitseva omakotitalo vapautui myyntiin. Siitä tuli perheen uusi koti. Lapsiluku nousi kahteen.

Metsänistutuksen epäonnistuttua uudet tilalliset ennallistivat entisen riistakosteikon luonnon monimuotoisuutta edistämään. Siihen niin sanottu jättömaa sopi oivallisesti.

Elämä mullistui perin pohjin vuonna 2016, kun paikallisen ProAgrian edustaja näki kosteikon. Tämähän on juuri sellainen paikka, jossa vesipuhvelit viihtyisivät, asiantuntija lausahti.

Siispä Ruotsiin poikkitieteelliselle opintomatkalle Tukholman yliopistossa pidettävään vesipuhveliseminaariin; naapurimaassa vesipuhveleita jo kasvatettiin, toisin kuin koto-Suomessa.

Sade hellittää, ruoka valmistuu. Perheen kuopus, Wäinö, on vetäytynyt omiin oloihinsa, mutta esikoinen, Bertta, hakeutuu seuraan. Hän menee syksyllä viidennelle luokalle kävelymatkan päässä olevaan kyläkouluun, veli kolmannelle.

– Jos Vuojalahden koulua ei olisi, Suomessa ei olisi vesipuhveleita, Anniina tokaisee.

Kyläkoulua on ainakin osittain kiittäminen siitä, että perhe asettui maaseudulle ja heittäytyi puhvelibisnekseen. Jos lapset olisi pitänyt kuskata kouluun Kangasniemelle, puhveleiden kasvatukseen ja arjen pyörittämiseen ei olisi aika riittänyt mitenkään.

Anniinan ja Jannen päivätyö on nimittäin päinvastaisessa suunnassa: Anniina työskentelee kirurgina ja Janne ylilääkärinä Mikkelin keskussairaalassa. Karjankasvatusta ja maanviljelyä he harjoittavat samalla.

Kyläyhteisöön perhe on solahtanut helposti. Lapset pelaavat jääkiekkoa ja jalkapalloa ja osallistuvat urheiluseura Kangasniemen Kalskeen toimintaan. Vanhemmille lankeaa lukemattomia oheistehtäviä kuskina, muonittajana ja tsemppaajana. Koululla vietetään yhdessä joulu- ja kevätjuhlat.

Kylä vaikuttaa vireältä, mutta siitä huolimatta Anniina ja Janne kysyvät vakavissaan, halutaanko maaseutu pitää asuttuna. Jos he esimerkiksi myisivät omakotitalonsa ja joku haluaisi rakentaa sen tilalle uuden talon, pankki ei todennäköisesti myöntäisi lainaa rakentamiseen.

– Maaseudun kiinteistöjä ei nähdä sijoittamisen arvoisina kohteina, mikä kiihdyttää katoa maaseudulta, Janne perustelee.

Ihmiset ohjataan maaseudun sijaan kaupunkeihin ja kasvukeskuksiin, mutta voiko ihminen niissä hyvin, hän ihmettelee.

Pariskunnan ratkaisu maaseudun elävänä pitämiseen on mikroyrittäjyyden tukeminen. Sääntöviidakkoa on harvennettava, elinkeinon harjoittamisen mahdollisuuksia lisättävä.

Pitääkö olla lääkärin tulot, jotta pärjää?

– Ei pidä, mutta ahkera pitää olla, Anniina napauttaa.

Eikä vaikeuksissa saa lannistua. Niin sanotaan jo pikkulottain kultaisissa sanoissa.

Sade on lakannut, ilma kirkastunut. Puetaan kumisaappaat jalkaan ja lähdetään rapsuttamaan nelijalkaisia.

Vesipuhvelit ovat ryhmittyneet kosteikon tuntumaan sähköpaimenen taakse. Ne kääntävät uteliaina turpansa tulijoita kohti. Leuat jauhavat uupumatta heinää. Anniina ja Janne harppovat pellon poikki kasvattiensa luo. Kenkien alla muhii maa, joka on raivattu pelloksi päätehakkuun jälkeen. Oraalle nousseiden kasvien lomassa kiemurtelee herneen kärhiä.

– Menee vuosia, ennen kuin raiviopellon mikrobisto kehittyy ja pelto alkaa tuottaa satoa, Anniina selventää.

Maaperän mikrobisto, joka muotoutuu eläinten, ihmisten ja luonnon välisessä vuorovaikutuksessa, on lääkäriparille sydämenasia. Kaupungeissa päiväkotien pihoille kärrätään metsän aluskasvillisuudesta muotoutuvaa kunttaa, jotta kaupunkilaislapset pääsevät kosketuksiin luonnon monimuotoisuuden kanssa.

Bertan ja Wäinön elimistö kehittyy omilla leikkimailla. Heidän mikrobistonsa vahvistuu myös nautojen alaheimoon kuuluvan maanisäkäslajin hellittelystä.

Osansa saavat myös monet vierailijat. Puulan Puhveli kiinnostaa niin maallikoita kuin asiantuntijoita. Karjankasvattajat käyvät kuuntelemassa vesipuhveleiden kasvatuksesta, vesi-insinöörit kosteikosta saatuja kokemuksia. Moni on rapsuttanut ensimmäisen kerran elämässään paksunahkaista jokivesipuhvelia.

Puhveleiden rakastama kosteikko vilisee haukia ja ahvenia ja houkuttelee vesilintuja. Se toimii myös jarruna peltojen ja Puulan välillä sitoessaan itseensä fosforia ja typpeä pelloilta valuvista vesistä.

– Puula oli ennen hyvin kirkas järvi. Käsitykseni on, että suoalueiden ojitus on aiheuttanut järvessä humuskertymiä. Meillä humuspitoiset vedet rauhoittuvat kosteikossa ja virtaavat luhta-alueen poikki Puulaan. Vastaavia kosteikkoja on tehty Suomeen satamäärin, Janne kertoo.

Kosteikon tavoin luontoa voi ennallistaa rakentamalla vesiuomiin suojakaistavyöhykkeitä. Vanhoja ojia voi perata tai niiden pohjalle levittää humusta pidättäviä havuseisakkeita. Havut voi myöhemmin vaihtaa uusiin, Janne vinkkaa.

Lattianvalajat ovat saapuneet. Janne kiirehtii avustamaan.

Puulan Puhvelin kesyt vesipuhvelit laiduntavat kesäpäivänä kahdessa erillisessä ryhmässä. Toinen oleilee kosteikon edustalla, toinen metsässä. Vesipuhvelit voivat elää 25-vuotiaiksi ja tiinehtyä parikymppisiksi. Parhaillaan Puulan Puhvelissa elää 22 yksilöä, mutta lauma kasvaa.

Joukkoon kuuluvat Urho ja Urpo, Sauli ja Ralf, Uni ja Ulrika, Venla ja Vilma. Kuka vielä puuttuu? Missähän Yötyö luuraa?

– Rudolf ja Petteri menivät jo lihoiksi, Anniina tokaisee.

Lapset valmistivat kastiketta oman tilan lihoista. Kumpi pannulle päätyi? Hetken mietittyään Anniina muistaa: Rudolf.

Hyvinvoivaan vesipuhvelilaumaan mahtuu 50–60 yksilöä.

– Olen miettinyt, mikä on ihmisen biologisen lauman koko. Onko sitä tutkittu? Jos eläimillä lauma kasvaa liian suureksi, se hajoaa, Anniina pohtii.

Matka jatkuu kosteikolta metsässä laiduntavan lauman luo. Sonnit ja lehmät tallustavat sulassa sovussa keskenään nuorten sonnien härnätessä pienempiään. Koivujen lomassa löntystää Pamela, joka on Ruotsin tuliainen Pomon ja Pipsan tavoin. Pamela synnytti Hiehon, Hieho Uunon.

Uuno, Vuojalahdella syntyneiden Rudolfin ja Hiehon esikoinen, lähtee kesällä maisemointitöihin Heinolaan Tarmon ja Urpon kanssa.

Toistaiseksi esimerkiksi vesipuhveleiden maitoa ei saa myydä Suomessa kaupalliseen tarkoitukseen. Maailmalla siitä loihditaan herkullista mozzarella-juustoa. Lihantuotanto ei ole sitä vastoin kiellettyä. Janne ja Anniina ovat myyneet vähärasvaista ja runsasproteiinista, hyvänmakuista puhvelinlihaa lähikuluttajille.

Vesipuhvelit jäävät metsän siimekseen Anniinan siirtyessä navetalle työmiesten luo. Janne seuraa silmä kovana lattiavalun edistymistä. Lauma tarvitsee kasvaessaan lisää suojaa. Siksi vanhaa rakennusta korjataan ja lattia uusitaan.

Puhvelitilallisilla on muitakin suunnitelmia. Kenties jonain päivänä lupsakkaat puhvelit laiduntavat navetan edustalla Puulan Puhvelikahvilaan poikenneiden vieraiden ihailtavina. Sen nimisen kahvilan voisi perustaa vieressä seisovaan vanhaan riiheen. Ensin riihi pitäisi kunnostaa. Milloinhan sen ehtisi tekemään?

Ehkä ensi vuonna tai myöhemmin. Ei hötkyillä ja ajeta itseä henkihieveriin, Anniina ja Janne ajattelevat. Eletään mielekästä elämää. Tehdään hyvää.