Image

Kysymys pelosta

1


Kysymys pelosta

Pelko on kulkenut Marjo Niemen mukana aina. Se ei usko järkiperusteita eikä lamaannu edes hyvistä ajoista vaan keksii keinot nostaa päätään liian usein.
Teksti Marjo Niemi

"Pelko on kaikkein päällimmäisenä, se on väkevämpää kuin rakkaus. Se vie ihmisen välittömästi eläimen tasolle”. Luc Dardenne.

Eräänä sunnuntaina raivoava sekakäyttäjä kävelee metrolaiturilla minua kohti. Jähmetyn ja sydämeni alkaa hakata. Tämä on tavallinen tapahtuma kaupungissa, minun pitäisi olla tottunut tällaiseen. Käsken itseäni käyttäytymään näennäisen normaalisti. En katso sekakäyttäjää,mutta tiedostan kaiken ympärilläni, arvioin tilannetta. Hän kävelee minua kohti ja istuu viereeni penkille tuijottamaan. Pitikö sen juuri tuohon tulla. Kävelen kauemmas. Nainen alkaa raivota minulle, en ota kontaktia. Ymmärrän loukkaantumisen, en vain pysty. Lasken sekunteja metron saapumiseen. Selkä ja niska jännittyvät, sydän hakkaa, hikoilen, kädet ovat jääkylmät ja jaloissa tärisee. Kaikki ihmiset ympärillä vetäytyvät omiin sylintereihinsä, en voi luottaa kenenkään tulevan väliin, jos nainen käy kimppuun. Metro tulee, nainen menee sinne mesoamaan. Metron lähtiessä vaara on ohi, mutta vartaloni on hätääntynyt orava. Huomaan sen rauhoittuvan vasta tunnin päästä, vaikka eihän mitään vakavaa lopulta edes tapahtunut, ajattelen. Mutta näin minä pelkään, eikä siihen tarvita aina edes raivoamista.

Reilu vuosi sitten aloin tuntea uudelleen vetoa toiminta- ja jännitysviihteeseen. Palasin lapsuuteni simuloidun pelon harrastamisen maailmaan, jossa katharsis kirkastaa pään. Kesällä katsoin Millennium-trilogian ja rakastin Lisbeth Salanderia. Hän se suvereenisti ottaa oikeuden omiin käsiinsä silloin kun kukaan ei sitä hänelle anna. Hän se panee kusipäät nippuun ja nousee vaikka haudasta hakemaan oikeutta.

Huomaan etsiväni tällaisia sankarihahmoja kaikkialta. Saga Norén. Carrie Mathison. Stella Gibson. Jeanne Deber. Kyllä nykyään kelpaa, lapsena oli samastuttava Sylvester Stallonen Ramboon, kunnes lopulta löysin Sigourney Weaverin Ellen Ripleyn. Nykyään viihdettä vastaanottaa hyvin erilainen ihminen kuin silloin: lapsena nimittäin uskoin olevani sankariainesta. Nyt neljäkymmentävuotiaana minulla on harvinaisen vähän harhaluuloja itsestäni.

Etsin jonkinlaista voimaantumista Salanderin kautta, oletan. Minä pelkään ja olen kyllästynyt siihen. Pelko ei suojele. Suurimmaksi osaksi se ei ilmene siellä missä olisi syytä, se kyllä keksii syyt.

Pelko ei yleensä estä minua tekemästä haluamiani asioita, mutta se kulkee silti mukana. Pelko väsyttää, se vie uskomattoman paljon kapasiteettia. Minä pelkään eniten väkivaltaa ja läheisten menettämistä.

Jos olet joskus joutunut onnettomuuteen, tiedät jotain mitä ei voi tietää ilman kokemusta: miten käyttäydyt kriisitilanteessa. Sotilaspsykologi Lasse Nurmen mukaan onnettomuuksissa tai katastrofeissa 12–25 prosenttia ihmisistä käyttäytyy mielekkäästi, kykenee ajatteluun ja järkevään toimintaan. Usein näillä ihmisillä on kokemusta kriisitilanteista, koulutusta niissä selviämiseen sekä sopiva persoonallisuus. Suurin osa ihmisistä (50–75%) joutuu alkusokkiin, mutta toipuu pian ja ohjautuu neuvoja saadessaan auttamaan muita. Voimakkaasti reagoivia on 10–25%. He joko ovat täydellisen avuttomia tai etsivät syyllisiä. Hätääntyneen ihmisen yksi puolustusreaktio on voimakas arvostelu, jopa vihantunne, kirjoittaa Nurmi.

Onnettomuuksissa olen käyttäytynyt vaihtelevasti kaikilla kolmella tavalla, mutta jos olen itse ollut väkivallan kohteena, olen lamaantunut. Vaikka myöhemmin olen lukenut reaktion olevan yleinen, se on tuntunut silti järjettömän nöyryyttävältä. Minulla nimittäin on ollut vahvan, itseään puolustavan ihmisen omakuva ja pohjimmiltaan sellaisen, jolle ei edes käy köpelösti.

Olin fyysisesti terve, ikäistäni isokokoisempi urheileva lapsi. Voimani olivat perhepiirissä vitsi, kaikille poikaystävilleni on kerrottu tarina siitä, kuinka kuusivuotiaana nostin isäni ilmaan. Kun muutin yläasteen jälkeen Helsinkiin, vanhempani luottivat selviytymiseeni: osaanhan juosta, huutaa ja tapella. Isä osti pyöränlukoksi kettingin, jolla voin sipaista tarpeen tullen hyökkääjää. Todellisuudessa olin jo lapsena lamaantunut ollessani väkivallan kohteena, mutta vielä se ei ollut rikkonut omakuvaani.

En tiedä, pelkäänkö enemmän kuin muut, mutta välillä pelkään kohtuuttoman paljon. Jos jotain mukavaa tapahtuu, alan usein pelätä jotain kamalaa. On syntynyt pelon rytmi, jossa valmistaudun kohtaamaan seuraavan vielä tuntemattoman kauhun.

Lapsuudessani suurin valtakunnallinen hätätila oli lama, mutta hätätilat liukuvat sukupolvia pitkin sulavasti pitkänkin ajan takaa, jos traumoja ei pureta. Ei ole purettu. Olen saattanut periä pelkoa. Ja sitten on perheen sisäiset kriisit, joita kaikkien lapsuuksissa on. Traumatutkimuksissa on havaittu, että sodat ja luonnonmullistukset aiheuttavat lukumääräisesti vähemmän traumatisoitumista kuin perheen sisäiset tapahtumat.

Muistan lapsuuttani kovin repaleisesti, mutta kaistaleissa on paljon kriisiä. Joko lapsuudessani oli usein jonkinlainen kriisitunnelma, tai sitten olin erikoistunut kriisitunnelmien aistimiseen jo silloin. ”Toisia tekoja, joista puhuminen on vaikeata, emme unohda koskaan, jollakin lailla ne ovat enemmän omiamme kuin nuo toiset, ja niiden varjo lankeaa kauas elämämme kaikkien päivien ylle”, kirjoittaa Herman Hesse novellissaan Pelko.

Keskustelen kahden kollegani kanssa väkivallasta. He eivät tiedä väkivaltahistoriaani. Puhun heille pelosta, joka aktivoitui muutamaa kolumniani seuranneesta vihapuheesta ja häirinnästä. Minua suututtaa pelätä, sillä juuri sitä häiritsijät haluavat. Toinen kollegoista suosittelee myötätuntoa. Kysyn, onko hän koskaan kokenut väkivaltaa, hän ei ole.

Olen elämässäni jakanut päässäni armoa minua satuttaneita kohtaan jälkikäteen, eikä se ole järin auttanut tilanteessa, jossa olen seuraavaksi kokenut väkivaltaa. Myös liian nopea rikoksentekijän ymmärtäminen on virhe: jos se tapahtuu ennen omien tunteiden käsittelyä, sitä astuu mukiloijan puolelle, itseä vastaan.

Kerron kollegoille alkaneeni haaveilla kamppailulajiharrastuksesta. Jos sen kautta saisin edes harhaisen luottamuksen omiin kykyihini puolustautua, voisin ehkä pelätä vähemmän, vaikkei taidosta hyötyä itse tilanteessa olisikaan. Kollega sanoo lamaantumisen olevan hyvä. Minä olen lukenut, että esimerkiksi raiskaustilanteissa kannattaa pistää vastaan kaikin keinoin. Jos pystyy, suurin osa ei pysty vaan lamaantuu.

Eläessäni tiheästi kolhivaa aikaa porskutin suurimmaksi osaksi selviytymisvaihteella. Elin viidakossa, pysyin hengissä. Tilanteen helpotuttua oli vaikea uskoa turvalliseen. Kun heräsin ensimmäistä kertaa pitkäaikaisen puolisoni luota ja menin keittiöön, koin syvän järkytyksen. Hän oli tehnyt minulle leipiä valmiiksi. Olin aivan tolaltani, mitä tämä nyt on? En ymmärrä tällaista informaatiota! Yllättävä leipä, kaksi? Leivät olivat hyviä ja ajatus kaunis, mutta kuva piinasi minua kauan kuin arvoitus, leipien käsittämätöntä informaatiota oli vaikea sisäistää.

Vaikeiden tapahtumien kauhu saattaa koko laajuudessaan iskeä vasta turvallisissa olosuhteissa. Uhka tulee kuin kummitus menneestä ja laskeutuu kaiken päälle. Ja sitten pienikin järkytys kiskoo uudelleen vanhat kauhut eloon ja sirkus on taas käynnistynyt. Pelko minussa ei tahdo millään uskoa, ettei vaara ole todennäköinen. Se osaa kuvitella keinot miten paha tällä kertaa tapahtuu.

Lapsi huutaa minua joka yö ja joka kerta olen varma, että kyseessä on todellinen hätätilanne. Kyseessä on aina vessahätä. Puhelin soi ja pelkään heti pahinta. Kuulen ambulanssin, mietin kuka tällä kertaa. Tuntematon mies kävelee yöllä takanani, varaudun väkivaltaan.

Traumapsykoterapeutti Anne Suokas-Cunliffe kirjoittaa: ”Omaa olemassaoloa uhannut integroitumaton ylivoimainen tapahtuma ei mielessä saa päätöstä, vaan traumatisoitunut elää sitä uudelleen todellisen uhan ollessa jo ohi. Keho reagoi kuin uhkaava tilanne olisi edelleen läsnä.”

Mennessäni jonnekin teen automaattisesti arvion tilan ja ihmisten turvallisuudesta. Juoksen autiolla metsäpolulla ja vastaan kävelee mies, kiihdytän ja samoin tekee mieleni. Öisin kadulla, joskus jopa hississä tai taksissa, aina lenkkipolulla. Koskaan kukaan ei ole uhannut minua lenkillä, mutta kulttuurissa se on klassikko. Monen aggressiivisesti käyttäytyneen (mies)taksikuskin jälkeen bussi on minulle turvallisempi paikka, jos matkustan yksin. Miehiä en sinänsä pelkää, rakkauselämääni, ystäviini, harrastuksiini ja töihini on aina kuulunut myös miehiä. Pelko aktivoituu vain tuntemattomia miehiä kohdatessa ja paikoissa, joissa olen yksin. Sellaisissa paikoissa, jotka ovat elokuvista tuttuja.

Stressitasoni nousee tappiin hyvin nopeasti, joskus pienestäkin asiasta. Järjen kanssa pelkoa ei hallitse. Osa peloistani onkin absurdeja, kuten lievä rakennuksen romahtamisen pelko. Ja kun ampiainen lentää bussiin, siitä seuraa vekkuli tilanne aikuisen elämässä.

Paniikki on tutkijoiden mukaan 99-prosenttisesti mielikuvituksen luoma mielentila, jossa luullaan, kuvitellaan ja paisutellaan uhkaa. Mutta se on myös osa työtäni. Vaihda sanan paniikki paikalle sana kirjallisuus.

Ehkei toiminta- ja kauhuviihde ollutkaan hyvä harrastus herkässä iässä, ehken ole vieläkään sen kyllin paatunut vastaanottaja. Mielikuvitus on lahja, mutta pelokkaalle se on myös risti. Olen kuvitellut päässäni tuhansia onnettomuuksia. Toivon etten olisi lukenut aivotutkimuksen niitä kuulumisia, joissa kerrotaan kuvitellun ja todella tapahtuneen välillä olevan vain vähän eroa. Istun päivät pitkät ajattelemassa, tuntemassa henkilöiden tunteita ja lypsämässä omiani. Elän aistien ilmassa olevia tunteita, tavoitellen asioita sanojen ja rakenteiden takana, eleissä, katseissa. Luon asioiden välille yhteyksiä ja suhteita.

Jos lapsena olin fyysinen olento, olen nykyisin pääjalkainen, sellainen, joita lapset piirtävät, iso pää ja siitä sojottavat surkastuneet tikkuraajat. En ole maadoittunut: tunteet riepovat minua, ne mellastavat maneeseissa, joista mielikuvitus on kaatanut kaikki seinät.

Lasse Nurmen kirjan Kriisi, pelko ja pakokauhu nimi naurattaa minua, olenhan kohderyhmää. Luen, että turvallisissa olosuhteissa eläessään ihmisille kehittyy suojakupla, tunne siitä, etteivät sodat ja onnettomuudet kosketa meitä. Että esimerkiksi laivaristeilyllä emme pohdi mahdollisuutta, että laiva uppoaa. Minä pohdin. Viime reissulla makasin yön hereillä ja kävin läpi erilaisia taktiikoita pelastaa lapseni, jos (kun!) laiva uppoaa. Nurmi kirjoittaa, että suojakupla on hyvä asia, muuten elämä muuttuisi mahdottomaksi, koska joutuisimme varautumaan kaikkialla vaaraan ja varustautumaan kaikkialla kohtaamaan sen. Kerropa Lasse minulle siitä. Minä nousen lentokoneeseen aina valmistautuneena kuolemaan. Tai sitten minä juon viiniä. Alkoholi tekee sotajoukoista rohkeita, niin myös minusta.

Suojakuplani kului puhki pikku hiljaa ja kuolemattomuuskin meni kun täytin kolmekymmentä. Nuorempana traumojen määrä ei ollut vielä ylittänyt kestokykyä. Olen saanut huomata sattuman vaikuttavan eniten siihen, mitä kullekin tapahtuu, ja saanut tutustua ihan tavallisten miesten pimeään puoleen. Vaara ei välttämättä varoita itsestään, eikä uhkaava äänimaisema soi, kun kusipää saapuu tilanteeseen. Se on kauhistuttavaa.

En kärsi pelosta kaiken aikaa. Se aktivoituu arvaamattomasti ja muodostaa laattoja vuodenkiertoon. Usein pystyn löytämään sen laukaisijan, en aina. Yleensä kärsivälliset ystäväni vastaavat kulloiseenkin pelkoon samoin: skenaario on hyvin epätodennäköinen. Ei auta. Sitä paitsi tiedän salaman voivan osua monta kertaa samaan ihmiseen.

”Monta kertaa toimimme huolettomasti, minne menemmekin ja mitä teemmekin kaikki on helppoa, kevyttä ja samalla vapaata, näköjään kaikki voisi olla toisinkin. Ja monta kertaa, toisenmoisina aikoina, ei mikään voisi olla toisin, mikään ei ole vapaata ja helppoa, jokainen hengenveto on vieraiden voimien säätämä ja raskas kohtalosta”, kirjoittaa Herman Hesse.

Olen löytänyt sietokykyni rajan ja mennyt heittäen yli. Lapsena en uskonut sellaista olevan olemassakaan. Raja oli kaukana, mutta se oli. Minulle ei tule koskaan kehittymään tunnetta, että onnettomuudet eivät koskisi minua. Minä tiedän niiden koskevan ketä tahansa, ja kaikkia.

Kun arkojen hiirten sisään tungettiin rohkeiden hiirten suolistobakteereita, aroista tuli rohkeita. Rohkean ihmisen suolistofloorasiirre voisi olla yksi vaihtoehto. Jokohan niitä saisi?

Otan selvää, mitä kollegani tarkoitti myötätunnolla. Vaikka siitä ei olisi apua puolustautumiseen, voisi se auttaa pääsemään peloista. Tutkin tietoisen läsnäolon tekniikoita zenbuddhalaismunkki Thich Nhat Hanhin kirjasta Pelko. Heti ensimmäisissä harjoituksissa sisällä olevalle lapsi-itselle kerrotaan, että hän ei ole enää vaarassa. Yhdessä harjoituksessa oma pelko kutsutaan meditoidessa esiin, se otetaan syliin, jossa sille kerrotaan, että minä olen sellainen, joka kuolee. Zenbuddhistinen näkemys lupaa harjoitusten vapauttavan menneiden vatvomisesta ja auttamaan olemaan hetkessä, jossa kukaan ei juuri nyt satuta. Kuulostaa kivalta. Pelostakin voisi tietoisen läsnäolon kautta lopulta luopua hyväksymällä, että kaikesta joutuu luopumaan, mutta mikään ei katoa.

Tietoinen läsnäolo ei ole nopeasti sisäistettävä keino, olen ymmärtänyt ihmisten harjoittelevan sitä koko elämänsä. Tätä pitää miettiä. Luen kuitenkin vielä kertomuksen siitä, kun peloton Buddha kohtasi tiellä sarjamurhaaja Anguliman ja sai hänet kertalaakista kääntymään murhaajasta kunnon kansalaiseksi. Buddha on selvästi ollut vaikuttava tyyppi. Unissani minäkin lapsena aina puhuin itseni vapaaksi murhaajilta. Todellisuudessa olen laittanut itseni vaaraan puhumalla liikaa totuuksia tilanteissa, joissa ihminen ei ole ollut niitä valmis kuulemaan. Jos minä olisin kohdannut Anguliman, olisin kuollut.

Olen toiminut maailmassa noudattaen arvojani, jotka myös ihmisoikeussopimus siunaa. Jokaisella on oikeus fyysiseen koskemattomuuteen. En hyväksy väkivaltaa, paitsi äärimmäisenä itsepuolustuksena. Ihmiset ovat tasa-arvoisia. Kaikilla on oikeus kävellä vapaana ja ilman uhkaa. Toimiessani tässä skandinaavisessa lintukodossa arvojeni mukaan olen kuitenkin saanut törmätä myös kulttuuriin, jota sopimuksissa ei hyväksytä. Siihen missä nainen on saalis sekä alistamisen ja väkivallan kohde. Minua on uhkailtu, tönitty, lyöty, revitty ja pidetty kiinni kurkusta silloin kun olen halunnut lähteä. Kaksikymmentäyksi vuotta sitten minut raiskattiin.

Suurin osa tuntemistani naisista on kokenut väkivaltaa. Monet eivät ensin edes muista, niin normaaleina naisen elämään kuuluvina höysteinä näitä kokemuksia pidetään. Lukuisat tuntemani naiset on raiskattu tai yritetty raiskata. Kaikki naiset tietävät asian yleisyyden.

Väkivaltaa kokenut häpeää. Häpeä vaientaa, eikä kulttuuri kutsu puhumaan. Hiljaisuus on normalisoinut väkivaltaa, jolla on pitkä historia. Minäkin ajattelin, että tällaista tämä nyt vain on.

Kun nainen kertoo kohtaamastaan väkivallasta, tarinaa kertoo yleensä ihminen, joka on päässyt kokemansa yli terapian, ajan, rakkauden ja harrastuksen avulla. Miten epävoimauttava olenkaan, kun sanon, että tällainen seuraa koko elämän, että näin minulle on tapahtunut, eikä se koskaan katoa. Monista asioista on kulunut aikaa, psykoterapia on auttanut, olen menestynyt työssäni ja minua on aina rakastettu. Ja silti, nämäkin kokemukset ovat osa elämääni, mutta vain osa. Niistä ei saa leimaa minuun millään. Juuri leimaamalla ja sen uhalla naiset on saatu hiljenemään. Ihmisellä on ollut elämää ennen väkivaltaa ja yleensä onneksi myös sen jälkeen. Ylipääseminen ei tarkoita puhdasta pöytää tai tapahtuman häviämistä. Tällaisten asioiden muisto aktivoituu välillä hallitsemattomasti ja melkein aina uudessa traumaattisessa tapahtumassa. Pelkoa voi yrittää hallita, mutta tapahtunut on tapahtunut.

Ehkä ylipääsemisen tarina on syntynyt siksi, että raiskattua tai hakattua naista on aina uhannut arvonlasku. Ne, jotka uskaltavat asiasta puhua, sulkevat asian yleensä menneeseen, ikään kuin toiselle itselle tapahtuneeksi, sille jota ei enää ole. Tähän tarinaan sisältyy usein myös itsesyytös. Silloin kun olin varomaton. Silloin kun en vielä osannut pitää puoliani. Silloin kun lähdin tuntemattomien miesten matkaan. Silloin kun provosoin. Minäkin olen syyttänyt itseäni minulle tehdyistä asioista.

Vaikka jokainen väkivaltaa tehnyt vastaa itse teoistaan, on ennen väkivaltaa ja sen tapahtuessa läsnä tekijän ja uhrin lisäksi myös kulttuuri. Ja se mahdollistaa tai vaikeuttaa väkivaltaa ja se vaikuttaa väkivallan seurauksiin. Kulttuuriin ja asenteisiin vaikuttavat nopeimmin asioista puhuminen, lainsäädäntö ja poliittiset päätökset. Ajatelkaa vaikka, miten nopeasti tupakkalaki muutti asenteita ja käytöstä.

Kulttuurissa on sanaton laki, jossa pojat ovat poikia ja tyttöjen tärkein arvotavara on oma puhtoinen ruumis. Perinteisesti nainen kantaa häpeää lopun elämänsä, menee pilalle yhteisön silmissä, miehen kunnia taas on palautettavissa. Tämä arvomaailma on jo nyt lainvastainen, mutta sitä esiintyy kosolti.

Ulossulkemisen ja vaikenemisen lisäksi lamaannus vaikuttaisi olevan vökivallan kohteen lisäksi myös yksi lauman reagointitavoista. Vai mikä siinä muuten maksaa, ettei turvataloja saada lisää. Mikä on ajatus sen takana, ettei terveyskeskuksissa ole psykologeja, eikä köyhällä ole reittiä pikäkestoiseen terapiaan. Miten lastensuojelua ei muka osata rakentaa kattavaksi. Missä ovat psykologit kouluista. Miten vihapuhujat vain saavat jatkaa. Miten voi olla niin vaikeaa ymmärtää raiskauksen tunnusmerkit, vaikka se on tutkitusti yksi traumatisoivimmista asioista. Miksiköhän niin harva väkivaltaa kokenut hakee ja vielä harvempi saa oikeutta.

Jos väkivaltaa kokenut ihminen jää/jätetään selviämään traumastaan itsekseen, suljetaan samalla väkivallan trauma yhteiskunnan ja kulttuurin pohjalle kapseliin, josta se vuotaa myrkyllistä lietettä hallitsemattomasti. Aivan samoin käsittelemätön trauma vuotaa yksilön mielen pohjalla.

Lukiessani sokin ja posttraumaattisen sokkireaktion oireistoa tunnistan niistä monet. Vahingoittumatomuuteni on särkynyt, eikä se ole oikein koskaan palautunut. Ystäväni kertoo kokeilleensa TRES-terapiaa, ns. tärinäterapiaa, vapautuakseen nuorena tapahtuneesta raiskauksesta. Minusta tuntuu, että minunkin pelkoni asuu jossain solutasolla, mielen tavoittamattomissa. Kysyn tärinäterapian vetäjästä, onko hän mies ja minkälainen. Hän on mies, kuulemma hyvä työssään. Tiedän etten koskaan mene sille kurssille, sillä en halua enää koskaan hallitsemattomasti täristä kenenkään miespuolisen edessä, ellei kysymys ole nautinnosta tai pitkäkestoisesta ystävyydestä.

Alan etsiä tietoa tekniikasta. Huomaan, että suurin osa ohjaajista Suomessa on naisia. No jaa, aion kuitenkin kokeilla tekniikkaa itse, kuten tapanani on. Se vähän pelottaa. Tulen varmaan hulluksi. Mieleen tulee Manaaja-elokuva, jotain sellaista varmaan käy. Tai sitten se ei toimi. Juuri näin mustavalkoista pelkojen kanssa eläminen on.

Lämmittelyssä oksettaa. Olisi varmaan pitänyt kertoa jollekulle mihin olen ryhtymässä. Nojaan selkääni seinään jalat koukussa. Minuutin jälkeen alan hiukan täristä, toisen jälkeen menen makaamaan. Ruumiiseen varastoitunutta stressiä poistavan lihastärinän pitäisi seurata lihasliikettä. Makaan lattialla ja jotain pientä vatkausta polvissa ilmenee. Mietin, pitäisikö minun ensin juosta lenkki, tehdä sitten jalkakyykkyjä ja sen jälkeen nauttia tärinäannokseni, liikkeet tuntuvat liian kevyiltä. Olen urheillut paljon elämässäni ja tiedän sen hallitsemattoman tärinän, joka tulee kovan suorituksen jälkeen. Onko se sitä tärinää?

Alan vähän vatkata itseäni, mitä sen väliä, jos kerran tärinä ja vatkaus riittää. Hiukan itkettää. Haluan, että kaikki raiskaajat joutuvat käymään vuosia terapiassa ja sitten vielä tärisemään lattialla. Millaisen trauman raiskaus aiheuttaa raiskaajalle, toivottavasti helvetillisen. Toivottavasti he kärsivät lopun elämäänsä. Toivottavasti he tajuavat tekonsa evästäessään teini-ikäistä tytärtään yöelämään.

Ajattelen jännitysviihteen kuvastoa. Melkein aina jotakuta kidutetaan, joku raiskataan ja tapetaan mitä kuvottavimmin tavoin, yleensä nainen tai lapsi. Mitä tämä kertoo todellisuudestamme? Mihin me oikeastaan tarvitsemme tätä kuvastoa? Miksi me lopulta nautimme siitä, kun naista tai lasta sattuu? Miksi kaikki tämän genren elokuvat ja sarjat ovat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta miesten tuottamia, kirjoittamia ja ohjaamia? Mitä asiaa tämä palvelee ja minkälaista kulttuuria se jatkaa?

Mieleeni tulee kysely, jossa selvisi, että miehet pelkäävät Tinder-treffeillä eniten sitä, että nainen on lihavampi kuin kuvassa, ja nainen sitä, että mies on sekopää, joka tappaa hänet. Saan tästä kiinni heti. Jos miehet joutuvat elämään lapsesta asti väkivallan uhassa mieskulttuurin sisällä ja pelkäävät siksi esimerkiksi tuntematonta miesjoukkoa, pelkään minä yhtä tuntematonta miestä kerrallaan, sillä jostain syystä kuvittelen miesjoukkoon mahtuvan ainakin yhden tervejärkisen, joka kääntää idioottien toiminnan suunnan. Minua, kuten useimpia muitakin naisia, on satutettu yksityisissätiloissa, joissa olen ollut melkein aina kahden väkivaltaa käyttävän miehen kanssa.

En ole kuullut kovinkaan monen miehen kertovan pelänneensä naisen väkivaltaa. Tiedän naisten kuitenkin lyövän. Miehillä rima tämän asian kertomiseen on vielä korkeammalla kuin naisilla. Olen kuitenkin varma, että naisten väkivaltaa pelätään vähemmän kuin miesten. Yleisesti ottaen miehillä on selvästi pohjaton usko siihen, että nainen ei uhkaa ja uhatessa nainen alistuu. Ettei nainen ala satuttaa tai nosta syytettä, että nainen kääriytyy itseensä, ymmärtää ja antaa anteeksi, jos jää eloon.

Miten hämmästyttävää tämä itse asiassa onkaan! Kulttuurissa on periytynyt tällainen tuhoisa mekanismi, jonka mukaan me täällä toimimme, ja sitä ovat vahvistaneet myös asian sisäistäneet naiset, jotka kehottavat satutettuja tyttäriään, ystäviään ja oppilaitaan vaikenemaan. Naiseen kohdistunut väkivalta on yhteisön silmissä saastuttanut naisen ja uhannut yhteisöä. Mutta aika on muuttunut, Salanderin kaltaiset oikeutta hakevat naiset ovat jo pitkään rynnineet jännitysviihteeseen, ja se on yksi merkki siitä, että naisten hyväntahtoisuuden hyväksikäyttö ei enää onnistu vanhaan tapaan. Naiset ovat alkaneet puhua omilla nimillään, niin että kuuluu. Häpeä väkivallasta kuuluu tekijälle ja väkivallan hyväksyjille, olipa heidän hyväksyntä aktiivista tai passiivista. Se, mistä ei puhuta, ei voi muuttua. Se, mistä puhutaan, muuttuu lopulta.

Esseen lähteinä on käytetty: Herman Hesse: Pelko, Lasse Nurmi: Kriisi, pelko, pakokauhu, Thich Nhat Hanh: Pelko, vapaudu pelosta tietoisella läsnäololla, Anne Suokas-Cunliffe: Trauma – omaan elämäntarinaan yhdistymätön mielen loinen (Yleislääkäri 5/16)

Julkaistu: 2.9.2018