Kysyin papilta kuolevien yleisintä viimeistä sanaa – Voiko ihminen elää sanomatta mitään ikävää?
Kuolevan ihmisen viimeisille sanoille annetaan usein valtavasti painoa. Entä sanat, jotka on itse viimeiseksi sanonut kuolevalle? Niitä tulee varmasti kaunisteltua, pohtii Anna-Leena Härkönen.
Nyt minä kuolen, mutta ei se haittaa, totesi eräs oululainen täti levollisesti ja kuoli sitten pois.
Kuolevan ihmisen viimeisille sanoille annetaan usein valtavasti painoa. Usein ne ovat kuitenkin tolkutonta lääkehoureista muminaa. Tuttu pappi, joka on viipynyt usein kuolevan vuoteen ääressä, kertoi, että yleisin sana on ”äiti”.
– Onko se avunhuuto vai ilahtunut toteamus, joka tarkoittaa, että se näkee äidin tulevan hakemaan hänet kirkkauteen? kysyin.
– Kyllä se avunhuudolta yleensä kuulostaa, pappi totesi.
Mitähän itse sanon lähdön hetkellä? Valitettavasti sitä ei voi etukäteen päättää, mutta voisin kuvitella sanovani jotakin selkeää ja käytännönläheistä, kuten: Älkää ostako liian kallista arkkua.
Ehkä matkin Juice Leskistä. Hän kähisi paarien pohjalta matkalla ambulanssiin: Antakaa viiniä!
Ja toisaalta, koska minulla on pakkomielle viihdyttää ihmisiä, sanoisin mielelläni viimeisiksi sanoikseni jotakin veikeää. Ehkä kertoisin vitsin?
Jotkin sanoistani tulevat todella olemaan ne viimeiset. Ja sen jälkeen en puhu enää koskaan mitään. Aika ankea ajatus.
Erään umpiuskovaisen perheen äiti makasi sairaalassa läheiset ympärillään ja teki lähtöä.
Anteeksi, etten ottanu sulta usiammin suihin, hän sanoi äkkiä miehelleen. Lapsenlapset tuijottivat silmät lautasina.
En ensin uskonut, että tarina on totta, mutta sen kertoi saman uskovaisen perheen poika, ja uskovaiset eivät valehtele. Eiväthän?
Toisinaan omaiset tuntevat varmasti salaa helpotusta, kun kaakattaja viimeinkin vaikenee.
Entä sanat, jotka on itse sanonut viimeiseksi kuolevalle? Niitä tulee varmasti kaunisteltua.
Auto-onnettomuudessa kuolleen pikkupojan äiti kertoi ystäville, että viimeisiksi sanoikseen hän oli sanonut: Minä rakastan sinua. – Niin minäkin sinua, äiti! oli poika vastannut.
Myöhemmin äiti tunnusti, että ei siinä rakkaudesta ollut puhuttu. Poika oli mankunut karkkirahaa ja äiti tiuskaissut: Mene sinäkin siitä jonnekin!
Poika meni. Vaikka eihän hän sen tiuskaisun takia auton alle jäänyt. Pitäisi tietysti välttää sanomasta kenellekään mitään ikävää, koska loppu voi tulla milloin tahansa, ja sitten kaduttaa. Mutta voiko ihminen elää sanomatta mitään ikävää?
”Toisinaan omaiset tuntevat varmasti salaa helpotusta, kun kaakattaja viimeinkin vaikenee.”
Aina ei edes välttämättä muista, mitkä olivat kenenkin viimeiset sanat, jos läheinen on maannut taju kankaalla vuosikausia, kuten Elsa-mummuni. Sanat ovat unohtuneet, mutta muistan, että silitin hänen hiuksiaan, ja hänen silmistään valui poskille pari kyyneltä. Ne olivat meidän hyvästimme.
Lemmikin kuolema saattaa olla yhtä riipaisevaa kuin ihmisen. Sisareni kymmenvuotias kissa makasi eräänä aamuna lattialla pystymättä hengittämään. Kun sitä lähdettiin viemään eläinlääkärille, talon toinen kissa hyvästeli Burren nuolemalla sen nenää. Sisareni hyvästeli sen ennen piikkiä sanomalla: Mä annan sulle anteeksi sen kun kusit leivänpaahtimeen.
