Kyösti Mäkimattila kirjoittaa runokokoelmia – tunnettu mentori

Maanantai on Kyösti Mäkimattilan sunnuntai, silloin ei ole keikkoja eikä tähän kevääseen kuuluvia Tähdet, tähdet -tv-ohjelman harjoituksia. Edellisiltana hän on ollut valloittamassa katsojat Elvis-tribuutillaan, eikä suostunut kertomaan ohjelman tuomarille Maria Veitolalle, mikä on hänen pimeä kohtansa.

– Jos jotain onkin, en ikinä toisi sellaista esille esiintyessäni, vaan menen mieluummin lyömään lentopalloa. Sitä olen pelannut jo vuosia. Jos minua aletaan härnätä, kyllä minusta kaverin saa, ja osaan olla silloin varsinainen kiusanhenki. Pohja se on miunkii säkis, Mäkimattila sanoo Tuntemattoman Sotilaan Rokkaa siteeraten.

Illalla Kyösti Mäkimattila lämmittää saunan ja viettää aikaa perheensä, vaimon ja kolmen tyttärensä kanssa.

Ennen iltaa ollaan hänen kotikaupunkinsa Turun historiallisissa maisemissa. Tuossa on Tuomiokirkko, tuolla Vanha suurtori ja joulurauhan julistuksesta tuttu Brinkkalan talo.

Laulaja, lauluntekijä, muusikko ja kolme runokirjaa julkaissut Mäkimattila ottaa kupin kahvia ja sanoo, että se on hänen ainoa paheensa, kahvin suurkuluttaja kun on. Muut paheet, tupakointi ja alkoholi jäivät käytöstä jo vuosia sitten.

– Olen niin jäärä, että jos jotain päätän, se myös pitää. Minkä teen, sen teen kunnolla.

Matka 192 sentin pituiseksi, sanojensa mittaiseksi mieheksi on ollut monipolvinen.

"Tupakkaa kaipaan joskus, alkoholia en yhtään"

Ensin Kyösti Mäkimattila lopetti juomisen, ja sitten hän alkoi myös laihduttaa. Hän karppasi kuukauden samaan aikaan, kun olut jäi. Paino putosi yli sadasta kilosta kuukaudessa kahdeksan kiloa. Fyysisen olon keventyminen ei ollut ainoa vaikutus.

– Maisemat alkoivat kirkastua henkisesti, ja pääsin laulamiseen ja esiintymiseen kiinni aivan eri tavalla kuin ennen. Ohjelmistostani alkoi löytyä myös duuribiisejä.

Kyösti Mäkimattila ei puhu huutomerkein, mutta tässä kohtaa tekisi mieli käyttää monta huutomerkkiä. Niin avoimesti hän kertoo itsestään.

– Tupakka jäi vuonna 2002, vaikka rakastin röökiä. Sitä kaipaan vielä joskus. Alkoholia en yhtään.

Hän poltti viimeisen tupakkansa Kalajoen Merisärkän takaovella.

Tänään maanantai-iltana saunan jälkeen hän juo kitalakea kirpaisevaa inkiväärijuomaa. Sellaiseen itsehämäykseen hän ei ole ryhtynyt, että nauttisi alkoholitonta olutta saadakseen suuhunsa oluen maun.

TIetty vaihe lapsuudesta loppui 10-vuotiaana

Pieni poika Varsinais-Suomesta, Yläneeltä sai elää ensimmäiset kymmenen vuottaan hyvässä kasvuympäristössä. Hänellä oli kaksossisko ja vuotta vanhempi veli. Vanhemmat pitivät kauppapuutarhaa, jonka keskellä koti sijaitsi.

– Lapsuuteni lähtökohdat olivat vaatimattomat, mutta turvalliset. Me olimme sisarusten kanssa tiivis setti. Puoli sukua harrasti musiikkia, ja sain kottikärryllisen musiikillista lahjakkuutta molemmilta vanhemmiltani. Äiti lauloi kirkkokuorossa, ja enot toivat kotiin Valittujen Palojen kasettilaatikoita. Muistan erityisesti, miten kuuntelin kymmeniä kertoja Tapio Rautavaaran laulamaa Isoisän olkihattua.

Kyösti soitti pianoa pienestä pitäen, kunnes sai rummut.

– Se vaihe vaikutti ratkaisevasti siihen, mikä minusta tuli, vaikka en koskaan haaveillut muusikon tai laulajan ammatista. Sellainen uppoutuja olen, että uppouduin rumpujen soittoon.

Myös jo ennen Suomen itsenäistymistä perustettu Yläneen soittokunta vaikutti vahvasti seudun musiikkielämään.

Kun Kyösti oli kymmenvuotias, vanhemmat väsyivät pitämään kauppapuutarhaa. He siirtyvät töihin kunnalle, isä maataloussihteeriksi, äiti sosiaalitoimistoon sosiaalitarkkaajaksi.

– Tietty vaihe lapsuudesta loppui silloin, mutta mitään traumaattista lapsuuteeni ei liity. Lapsuuden kotitalo myytiin, ja asuimme aluksi tilapäisessä rivitaloasunnossa. Sitten vanhempani ostivat omakotitalon joenrannasta, mutta miettivät aika pian Yläneen suomia vähiä mahdollisuuksia lapsilleen.

Vähitellen siirryttiin Turkuun, vanhemmatkin opiskelemaan.

Appiukko kannusti, mutta ei ehtinyt nähdä tangokuninkuutta

Tiukkoja päätöksiä ja käännekohtia elämässään harrastanut Kyösti Mäkimattila tunsi tammikuussa vuonna 2013, että nyt riittää yli kymmenen vuoden keikkaputki ympäri maata.

– Olimme painaneet Varjokuvan kanssa täysillä ne vuodet, ja sanoin kavereille Helsingissä Vanhalla soitetun keikan jälkeen, että nyt minun on tehtävä jotain muuta.

Samana keväänä Mäkimattila oli appiukkonsa uskottu, kun tämä istui pyörätuolissa syövän takia. Hänelle jumalasta seuraava oli Tapani Kansa, ja Kansa on myös Mäkimattilan suuri esikuva.

– Appeni sanoi, että miksen mene tangokilpailuun, pääsisin rumpusetin takaa eturiviin. Hän ei koskaan ehtinyt nähdä sitä, että voitin Seinäjoella vuoden 2013 tangokuninkuuden.

Tapaus meni kaikessa dramaattisuudessaan niin, että Mäkimattila kuuli radiosta kilpailun esikarsinnasta, joka järjestettiin Turussa samana päivänä. Vielä kilpailukaavaketta täyttäessään hän mietti, osallistuako nimimerkillä.

– Mietin, mitä laulaisin ja lauloin sitten Tuuli tunturiin käy -laulun ja pääsin jatkoon. Sen jälkeen treenasin koko kevään, ja niin minä voitin tangokuninkuuden.

Pois nukkuneen apen kannustus piti häntä pitkään hyvässä otteessa.

Laajat kansanjoukot rakastavat iskelmää

Musiikillisesta tyylistään ja rakkaasta lajistaan iskelmästä Mäkimattila sanoo, ettei sitä soiteta radiossa niin paljon kuin kansa lajia rakastaa.

Kyösti Mäkimattila ottaa vahvasti kantaa siihen, miten radiokanavat kohtelevat pitkin Suomea asuvia ja erityisesti seniorikansalaisia. Suomi on pitkä maa!

– En puhu politiikkaa, mutta tämä ilmiö on mitä suurimmassa määrin maakunta-asia. Kuvitellaan, että pop ja rock ovat kaikki, mitä suomalaiset haluavat kuunnella. Mutta uskokaa minua, Kehä III:n ulkopuolella on laajat kansanjoukot, jotka rakastavat iskelmää.

Keikoillaan ympäri Suomea Mäkimattila näkee, millaisia suomalaiset ovat. Pääkaupunki elää omaa elämäänsä, ilot ja murheet ovat siellä erilaisia kuin muualla.

Mäkimattila itse ei levytä vain pääkaupunkilaisia tyydyttävää musiikkia.

– Ehkä vaikeuteni on, että iskelmälaulajia ei pidetä yhteiskunnallisesti varteenotettavina laulajina.

Iskelmätartunnan hän sai jo varhain.

– Kun ensimmäisen kerran poikasena kuuntelin Yläneen Valasrannan tanssilavalla Topi Sorsakoskea ja Agents-yhtyettä, se oli kuin isku halolla päähän.

Mäkimattila näki siellä myös Paula Koivuniemen ja ihaili hänen ammattitaitoaan.

Teossa jo neljäs runokokoelma

Sanat ovat olleet Kyösti Mäkimattilalle aina tärkeitä. Hän kirjoitteli jo yläasteella runollisia kirjeitä luokkakaverilleen, ihailemalleen tytölle.

– Kirjoittaminen voisi olla ammattini!

Mäkimattila viimeistelee parhaillaan neljättä runokokoelmaansa, ja yhtenä mentorina on runoilija Heli Laaksonen.

– Heli on tällaiselle mollin vieressä syntyneelle hyvä vastavoima. Kaiho ja haikeus ovat minua lähempänä kuin duuri. Teksteissäni menen koko ajan syvemmälle, ja runoja kirjoittamalla maadoitan itseäni. Suomen kieli on minulle rakas ja tärkeä kieli, ja sanat jäävät elämään pitkään.

Mäkimattila ei puhu ”artistin työn raskaudesta” kuten moni kollegansa, vaan hymähtää tietävänsä sata kertaa raskaampia töitä. Hänen äitinsä teki ennen eläkkeelle jäämistä hoiva-alan töitä, ja niiden töiden raskaudesta ja vastuullisuudesta Kyösti Mäkimattila sanoo nähneensä paljon.

– Melkein kaikki maailman työt ovat raskaampia kuin laulajan ammatti. Siksi en halua luetella keikkamääriäni tai vuodessa ajamiani kilometrejä. Saanhan tehdä työtä, jota rakastan.

Rakas työ ruokkii itse itseään, eikä Mäkimattila tunne uupumusta pitkienkään keikkamatkojen jälkeen.

– Akkuni voivat olla keikkojen jälkeen aivan yhtä täynnä kuin keikoille lähtiessä. Ainoastaan äänihuulet kaipaavat vuorokauden lepoa, muuta palautumista en tarvitse.

Työn vastapaino on rauhallinen perhe-elämä ja pieni, mutta tiivis ystäväpiiri Varsinais-Suomessa.