Ettäkö kirjailijan pitäisi esiintyä, puhua, brändätä itsensä! Suomen kirjallisuuspiirit kohahtivat aamukahviaikaan sinä kesäkuun tiistaina kaksi vuotta sitten niin, että se kuului melkein ulos asti. WSOY:n silloisen omistajan Sanoman Learning & Literature -ryhmän johtaja Jacques Eijkens oli antanut haastattelun Helsingin Sanomille.
”On tärkeää, että kustannuskonseptin taustalla on kiinnostava persoona. Ihmiset eivät halua vain kirjaa, he haluavat kirjailijan”, Eijkens sanoi. Lisäksi hollantilainen luonnehti Suomen kirjallisuutta yritykselleen merkityksettömäksi bisnekseksi.
”Pieniä perunoita”, hän sanoi.
Pian ei ollut kirjailijaa, lukijaa eikä varsinkaan Facebook-käyttäjää, jolla ei olisi ollut mielipidettä Eijkensin lausunnosta. Mielipide oli tyrmistynyt. Eijkens on moukka! Eijkens on talousalan ihminen, ei hän ymmärrä mitään kirjallisuudesta! Eijkens suhtautuu suomalaiseen kulttuuriin ylimielisesti! Pitääkö kirjailijan perustaa kotisivut, kyseltiin ironisesti. Pitääkö kirjailijan alkaa hypätä viihdeohjelmissa? Esitellä vaatekaappinsa? Palkata stylisti ja laihduttaa?
Kirjailijat olivat huomattavan tyrmistyneitä siihen nähden, että tv-viihdeohjelmat, radioiden aamuohjelmat, naistenlehdet ja iltapäivälehdet olivat jo vuosikaudet täyttyneet melko samaan tahtiin kirjailijoista kuin muusikoista, näyttelijöistä ja urheilijoistakin.
Kaikki aiemmat kirjansa WSOY:llä julkaissut Tuomas Kyrö ilmoitti seuraavana talvena julkaisevansa seuraavan romaaninsa Siltalan kustantamana. Helsingin Sanomien kysymykseen, vaikuttivatko Eijkensin sanomiset päätökseen, Kyrö vastasi:
”Sanotaan, että helpompi oli mopo käynnistää ja kierrokselle lähteä niiden jälkeen.”
Kaksi vuotta myöhemmin Tuomas Kyrö on Suomen suosituin kirjailija. Vähintään yksi hänen teoksensa on ollut kymmenen myydyimmän kaunokirjan listalla syyskuusta 2010 asti. Tällä hetkellä listalla ovat sekä Mielensäpahoittaja, vastikään ilmestynyt Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike että äänikirja viimeksi mainitusta. Mielensäpahoittaja oli alun perin Radioteatterin lyhytkuunnelmasarja, nyt se on kaksi kirjaa ja äänikirjaa, pakinoita Helsingin Sanomissa ja näytelmä, jota esitetään täysille katsomoille Vaasassa ja Turussa. Kahta kirjaa on eri muodoissaan myyty yhteensä noin 95 000 kappaletta. Jopa viime talven presidentinvaaleissa Mielensäpahoittaja oli läsnä: Nelosen vaalitentissä esiintyi presidenttiehdokkaiden lisäksi näyttelijä Antti Litja Mielensäpahoittajana.
Kyrö oli huhtikuussa Kirjan ja ruusun päivän nimikkokirjailija ja hänen teostaan Miniä jaettiin juhlapäivänä kirjakaupoissa kaupanpäällisenä yli 30 000 kappaletta.
Loistava kustannuskonsepti, sanoisi Jacques Eijkens. Ja mikä parasta, kustannuskonseptin takana on selvästi myös kiinnostava persoona.
Kyröllä on mediaa kiehtova skinimenneisyys, josta saa kierrätettyä lööpin parin vuoden välein. Siitä voi myös naljailla hänelle Hyvissä ja huonoissa uutisissa, Nelosen huumoriohjelmassa, jossa Kyrö on vakiovieras.
Hän on 80-lukunostalgikko ja penkkiurheilija – aivan kuten kirjailijakollegansa ja toinen Hyvien ja huonojen uutisten vakiovieras Miika Nousiainen. Kyrö on kirjoittanut palkitun Urheilukirjan sekä urheiluromaanin 700 grammaa ja urheiluaiheisia kolumneja moniin lehtiin. Imageen hän kirjoitti viime vuodenvaihteeseen asti Huutosakki-urheiluvitsipalstaa.
Hän hallitsee sosiaalisen median: Mielensäpahoittajalla on sivu Facebookissa, ja Tuomas Kyrö twiittaa. Viime vuonna julkaistusta Kerjäläinen ja jänis -romaanista on video YouTubessa.
Täydellinen brändi. On oltava, sillä brändiasiantuntija Lisa Sounionkin mielestä Kyrö on hottie.
”Kirjailijoiden kielenkäytössä brändäys on syntiä, vaikka Anja Snellman on osuvasti kolumnoinut, että kaikki kirjailijat ovat vähintäänkin piilonarsisteja. Kyrö on vainunnut Paasilinnan paikan yhteiskunnan leikkisänä äijä-kovaäänisenä olevan auki”, Sounio analysoi.
Tuomas Kyröstä on tullut 2010-luvun Paasilinna, uusi Tervo, Hotakaisen perillinen ja enemmänkin. Miten se tapahtui?
Helsingin Kalasataman Neste-huoltamolla jonotetaan maksamaan E-kymppiä. Taustalla soi hittiradio ja kahvi tarjoillaan pahvimukeista, joissa lukee Juhla Mokka.
Tuomas Kyrö on huoltsikan kahvipöydässä kuin kotonaan, mutta haastattelutilanne häntä hermostuttaa. Kirjailija pyörittelee Sprite-pullon korkkia ja yrittää rentoutua. Helpompi olisi kirjoittaa kaksi kolumnia tämän parituntisen aikana, hän sanoo. Mutta nykyään janakkalalaiskirjailija suhtautuu haastatteluihin osana työtään.
”Jos suostun haastatteluun, niin kunnioitan sunkin työtä sillä lailla, että annan sen kunniallisesti enkä vittuile sulle.”
Kiitos.
”Toi niin sanottu julkisuus näyttää kumuloituvan niin, että kun kirjamyynti kaksikymmenkertaistui, niin julkisuus satakertaistui. Kyllä mä olen miettinyt, että varmaan aika monia alkaa jo vituttaa mun silmälasit ja parta, mua itseäni ainakin.”
Kyrön puhetavassa huumori tiivistyy usein repliikin lopuissa, lisähuomautuksissa, jotka hän lausuu laiskalla nuotilla silloin, kun joku muu olisi jo lopettanut vastauksensa.
Hän silminnähden vaivaantuu jo pelkästä ajatuksesta, että hän olisi jotenkin ”suunnitellut” jonkun ”brändin”.
”En tiedä, miten voi olla brändi ilman tuotantoa, kirjoitettuja kirjoja. Mikään ei ole muuttunut siitä, kun aloitin kymmenen vuotta sitten kirjailijana. Mulla ei ollut koulutusta eikä työpaikkaa, ja tuntui että jumalauta, sain mahdollisuuden, ammatin, täytyy käyttää kaikki saumat mitä saa. Kaiken, mitä on tilattu, olen aina mielelläni suostunut kirjoittamaan. Kahdeksan vuotta ehdin elättämään itseni ja perheeni kirjoitustöillä, eikä ollut todellakaan ylitarjontaa mistään haastatteluista tai mistään kutsuista mihinkään.”
Vuonna 2001 julkaistun esikoisromaaninsa Nahkatakki jälkeen Kyrö julkaisi uuden romaanin noin kahden vuoden välein ja teki parhaimmillaan seitsemää–kahdeksaa säännöllistä kolumnia ja sarja- tai pilakuvaa. Siksi hänelle on vieras ajatus, että hän nyt olisi joka puolella.
”Tässä on kato just tää vääristymä, että eihän kukaan ole lukenut niitä Hämeen Sanomien, Länsi-Uusimaan eikä Kunta ja me -lehden kolumneja. Ajattelin silloin, että vittu kun ne ei huomaa siellä Helsingin Sanomissa pyytää mua urheilukolumnistiksi, eikö ne lue Hämeen Sanomia.”
Vuonna 2009 tuli Yleltä kiireinen tilaustyö: Tarvitaan 20 kappaletta viisiminuuttisia juttuja radioon, minimibudjetilla, kolme viikkoa aikaa kirjoittaa. Kyrö suostui, kuten hänen tapansa on. Syntyi Mielensäpahoittaja.
Kyrö luonnehtii sitä sanoilla, joista saisi leffasloganin:
”Yksi mies, vankka näkemys.”
Eijkens puhui pienistä perunoista, mutta Mielensäpahoittaja puhuu kaikenkokoisista perunoista. Kahdeksankymppinen vanhus Sysi-Suomesta (Kyrön Sofi Oksaselta lainaama termi, jonka voi ennustaa vakiintuvan pian puhekieleen) syö peruja joka päivä ja kaikilla aterioilla. Hän kaipaa ”entistä, ei etnistä”. Vanhuksen toistuva aloituslause kyllä minä niin mieleni pahoitin oli Kyrön kaverin isoisän aito puheenparsi. Hahmo on yhdistelmä Kyröä itseään ja ennen sotia syntynyttä sukupolvea.
Ensimmäiset 20 pätkää esitettiin nimellä Kyllä minä niin mieleni pahoitin Ylen Radioteatterissa keväällä 2009, ja pian tehtiin toinen satsi, Kyllä minä taas niin mieleni pahoitin. Kirjaksi ne koottiin seuraavana vuonna.
Se oli käännekohta Kyrön uralla. Mielensäpahoittaja oli hahmo, jonka kaikki tunnistivat.
”Rupesi tulemaan meilejä, että ’ihan kuin minun enoni’. Keski-ikäisillä naisilla on tällainen mies, isä tai lähisukulainen, ja sitten on ne vanhemmat ihmiset, jotka toteavat, että ’kiva kun joku vihdoin kertoo, miten asiat oikeasti on’.”
Laajan suosion salaisuus lienee juuri se, että on kaksi tapaa tykätä hahmosta. Lukija nauraa joko nykyajalle Mielensäpahoittajan kanssa tai Mielensäpahoittajalle. On toki kolmaskin lukutapa. Mielensäpahoittaja on kirjallisuuden vastine Putous-sketsihahmoille; hyvin moneen kertaan käytettyjä vitsejä rautalangasta väännettynä prime timessa. On sitä ennenkin sanottu Ford Escortia Voort Eskortiksi ja Michigania Misikaniksi – niin kuin on tehty sanamuunnoksia ennen Putoustakin. Eikä ole kovin tuore ja yllättävä huomio, että ennen sotia syntynyt sukupolvi ei perusta eksoottisesta ruoasta tai ATK-tietoverkoista.
Silti estyneen ja happaman vanhuksen sairastavaa vaimoaan kohtaan tuntema luja rakkaus, päättäväinen sopeutuminen yksinelämiseen ja ruoanlaittotaidon opettelu hellyttävät kriittisenkin lukijan. Mielensäpahoittaja-kirjojen sanoma ei ole se kulunut vitsi vanhasta jäärästä, vaan päinvastoin: jääräkin voi oppia, jääräkin tarkoittaa hyvää.
Mikä parasta, hahmo ei ole kertakäyttöinen.
”Se lähti radiosta, se sopi kirjaan, ihan hyvin kääntyy sanomalehtipakinaksi. Olen alusta asti toivonut, että olisi kiva nähdä Litja myös lavalla, valkokankaalla tai televisiossa. Ne ovat vaan eri kanavia samalle asialle.”
Kyrö puhuu monikanavaisuudesta kuin media-alan konsultti. Liike-elämän termeillä ei hänen kanssaan silti sovi puhua, se käy pian selväksi.
Oliko jotain käännekohtaa, milloin tajusit luoneesi menestystuotteen?
”Olin kirjoittanut kirjan, en tuotetta. Mutta kun kuulin joulumyynnit, jotka yhtäkkiä olivatkin kymmenissä tuhansissa, totta kai se oli käännekohta sille kirjalle. Mun neljäs romaani Benjamin Kivi myi 850 kappaletta muistaakseni. Kun sen kirjoitin, ajattelin että satatuhatta on hyvä myyntitavoite. Se suretti paljon enemmän kuin mitä tämä on edes ilahduttanut. Mutta kun ei näistä tiedä. Kaikki esimerkit mitä tiedän, miten Suomessa on vanhemmilla kollegoilla lähtenyt kirjat myymään, niin ei ne hirveän suunnitelmallisia ole olleet.”
Oletko missään vaiheessa käynyt mitään strategiapalaveria?
”Ei, kenen kanssa? Ei mua kukaan määrää. Totta kai puhun koko ajan markkinointiväen kanssa, ja kustannustoimittajan, kustantamon, tuotantoyhtiön kanssa, mutta ne ovat työpalavereja.”
Entä itsesi kanssa, oletko tehnyt mitään linjanvetoja, missä esiinnyt?
”Ei mitään linjanvetoja. Esimerkkinä tv-show, joka on viimeinen paikka johon kuvittelin meneväni, toisaalta. Toisaalta olen aina seurannut standup-komiikkaa ja Conan O’Brienia ja kaiken maailman laadukkaasti hölmöä huumoria, olen sen suuri ystävä. Ajattelin että no, kai sitä kannattaa mennä mahdollisimman epämiellyttäville alueille ja katsoa, selviääkö sieltä hengissä.”
Millaisia argumentteja sulla oli, kun menit tv-show’hun? Kun eihän sun ole ”pakko” mennä epämukavuusalueelle.
”On mun mielestä, miksi ei olisi? Siinä oli kyseessä pelko. Sitä kohti, ja nauhoitusten jälkeen tarkistan, olenko hengissä. Ei mulla ole koskaan ollut mukavuusaluetta, olen aina tehnyt kaikkea, opetellut uusia asioita. Kaikki menee lopulta siihen, että tää on mun ammatti, ja kirjailijan ammattiin kuuluu, että saan suustani sanottua niitä samoja sanoja, mitä kirjoitan.”
Kuuluuko se todella kirjailijan ammattiin?
”Ei mulla ole minkäännäköistä tarvetta määrittää jotain kirjailijuutta, kenenkään muun kuin oman elämäni suhteen. Ihmiset jotka haluaa tehdä yhden kirjan seitsemässä vuodessa ja istua sen välin kahvilassa, tai suunnitella sitä kahvilassa, tutkia lähdeteoksia Helsingin yliopiston kirjastossa, niin totta kai, jokainen tekee omalla tavallaan. Ärryn selvästi tosi paljon siitä, että yritetään jotenkin lokeroida ketään mihinkään. Mulle kirjailijan työn edellytys on täysi vapaus, ennen kaikkea pään sisällä. Valitsen itse projektit, joihin lähden, ja niiden jälkeen on pystyttävä katsomaan itseään peiliin.”
Miikalle. Maijalle. Leenalle. Päivälle. Mikalle. Markulle. Susannalle. Minnalle. Tuulalle. Liisalle. Matille. Elisalle. Pirkolle. Railille.
Helsingin Aleksanterinkadun kirjakaupassa omistuskirjoituksia suoltaa altis asiakaspalvelija Tuomas Kyrö. On Kirjan ja ruusun päivä, kirja-alan suuri markkinamaanantai huhtikuussa. Kyrön ympärillä on kuluttajatungos. Hän istuu pienen pöydän takana, tervehtii jokaista kirjanojentajaa, selaa kirjan nimisivun esille ja katsoo nöyrän kysyvästi. Mitäs laitetaan?
Kyrö on ensimmäinen Kirjan ja ruusun päivän nimikkokirjailija. Idea tempaukseen tuli Kirjakauppaliitolle ulkomailta. Liiton toimitusjohtaja Katriina Jaakkola mainitsee Hollannin – Jacques Eijkensin kotimaan – jossa tosin nimikkokirjailijoita on useita kerrallaan ja kytkymyyntiaikakin pidempi, mutta tavoite on sama: saada ihmiset kirjakauppaan. Kaupanpäällisen on oltava suositun kirjailijan kirjoittama ja saatavilla ainoastaan tuona tiettynä ajankohtana, jotta siitä tulee heti haluttu keräilykappale.
”Viime vuonna Hollannissa jaettiin noin 700 000 kirjaa”, Jaakkola kertoo. ”Sikäläisistä kirjailijoista on makeeta olla se the kirjailija, siihen on ihan tyrkyllä ihmisiä. Me ajattelimme, että Suomessa sen ensimmäisen kerran on oltava riittävän iso pamaus.”
Kyrö oli suurin mahdollinen pamaus tässä maassa.
”Ilahduttavasti Tuomaksella tuli heti hymyä suupieleen, kun kysyimme häntä mukaan. Pisteet hänelle tästä innovatiivisuudesta.”
Ja pisteet nopeasta kirjoittamisesta! Kyrö kirjoitti Miniän viidessä kuukaudessa – samalla kun teki Mielensäpahoittajaa ja ruskeakastiketta, Hyviä ja huonoja uutisia, seuraavaa romaaniaan, Hesarin pakinaa, Veikkaajan kolumnia, Imagen urheiluvitsejä, erästä elokuvakäsikirjoitusta ja suunnitteli uutta lastenkirjaa.
Kyrö kertoo Suomalaisen kirjakaupan haastattelussa, että lyhyen kirjoitusajan vuoksi hän ei ehtinyt luoda kokonaan uutta henkilögalleriaa eikä kirjoittaa kovin pitkästi. 122-sivuisen kirjan nimihenkilö on Mielensäpahoittajan miniä. Joskus tulevaisuudessa Kyrö suunnittelee kirjoittavansa Mielensäpahoittajan henkilöistä kokonaisen moniäänisen romaanin. Markkinointikielellä Miniä on siis Mielensäpahoittajan spin off.
Miniästä kyllä näkee, että prosessi on ollut kiireinen. Yhdellä sivulla miniä ottaa ruoan uunista mutta parin sivun kuluttua palohälytin pirisee, kun ruoka on kärähtänyt uunissa.
Se ei ilmeisesti haittaa, sillä Suomalaisen kirjakaupan haastattelija ylistää Miniää aika vaivaannuttavasti:
”Tää on, Tuomas, sun paras kirja. Tää on hauska. Lämmin. Liikuttava. Ja tän voi hankkia vain tänään!”
Ehkäpä tämän arvion ansiosta vielä muutama asiakas lisää hakeutuu jonottamaan Kyrön pöydän eteen. Helenalle. Tuijalle. Ainolle. Merjalle. Sadulle. Susannalle. Sannille. Tainalle. Sirpalle. Sannalle. Sointu…
”Kuinka se taipuu, Soinnulle vai Sointulle?”
Kyrön mielestä kaikkein tärkein markkinointikeino kirjailijalle on edelleen sama kuin Paavo Väyryselle: väsymätön jalkatyö.
”Sosiaalisen median ylikorostaminen, voi herranjumala! Presidentinvaaleissa tai kirjailijan työssä”, hän puuskahtaa. ”Viime syksynä, elokuusta joulukuuhun, kiersin varmaan 30–40 suomalaista kaupunkia ja kuntaa. Ihan varmana se vaikutti enemmän kuin mikään saakelin twiittaaminen tai Facebook. Näin aika ison kirjon lukijoita sekä kirjakauppiaita ja kirjastoväkeä, joiden käsien kautta ne menevät lukijoille. 45–65-vuotiaat naiset taitaa ostaa sanotaan nyt 70 prosenttia kaikesta myydystä kaunokirjallisuudesta.”
Heitä ei somessa tavoita, vaan esimerkiksi täällä Aleksin Suomalaisessa. 45–65-vuotiaita naisia on kevyesti 70 prosenttia asiakkaista.
Moni jonottaja haluaa nimmarin lisäksi kertoa Kyrölle jotain.
”Meillä on kesämökki Janakkalassa!”
”91-vuotias tätinikin on teidän ihailija.”
”Minä tykkäsin niin siitä jäniksestä!”
”Kiitos hyvästä ohjelmasta, te ootte hyviä tyyppejä!”
Usein jalkatyötä tehdessä ihmiset alkavat myös kertoa Kyrölle omia mielipahojaan – niin kuin varmaan Paavo Väyrysellekin. Se on kirjailijan mielestä sympaattista, joskus vähän rasittaakin.
”Ikään kuin mulla olisi poliitikon tai Toivo Sukarin mahdollisuudet ruveta muuttamaan asioita. Miksi makkarapaketissa on aina neljä makkaraa? Pitäisi olla kaksi. Kitkarenkaat, kyllä ne on huonot. Tai sitten maailmanpolitiikkaa tai kuntauudistusta.”
Nyt ei ole aikaa kertoa mielipahoja. Kyröllä on jo kiire siirtyä viereiseen kortteliin Akateemiseen kirjakauppaan, jossa odottaa sama keikka.
Pekalle. Monalle. Päiville. Sirkulle. Vuokolle. Mikolle. Eijalle. Ritvalle. Ennille. Petralle. Mikaelille. Iikalle. Jarille. Minnalle. Jeenalle. Jarille. Pilville. Lauralle. Ollille. Sirjelle.
Kyllä nyt on uusi näkymä tässä Naamaseinässä. En tykkää. Enemmän epäilen. Jotakin aikajanaa ja hämmennystä. Vanha aika takaisin, heti.
Tietenkin Mielensäpahoittaja pahoittaa mielensä Facebookissakin. Siihen nähden, miten äänekkäästi Kyrö puuskahtelee sosiaalisesta mediasta kouhottamiselle, hän on onnistunut some-markkinoinnissa erittäin hyvin. Hän ei ollut koskaan käyttänyt Twitteriä, mutta kun Hyvissä ja huonoissa uutisissa rakenneltiin ohjelmalle Twitter-pöhinää, Kyrökin päätti kantaa kortensa kekoon.
Ei ollut vanhoina hyvinä aikoina kanavaongelmia. Suomi–CCCP 3–9. Jälkilähetyksenä. Antero Karapalo selosti. Alempi loppusarja kutsui.
”En mä siellä yksityishenkilönä ole, mutta miksi en pystyisi kolumnistina myös 140 merkin kolumniin tai vitsiin. Ja noi alustat muuttuvat ja kasvavat, on ihan järkevääkin olla siinä hereillä.”
Facebookia taas Kyrö miltei vastusti.
”En tienny Facebookista hevonpaskaa, ajattelin, että tämä on jotain aivan käsittämätöntä kuraa. Että ihmiset, joilla ei ole ystäviä, menee sinne ja näyttää, että niillä on 370 ystävää, vaikka ne itkee itsensä yksinäisyydessään uneen. Jos nyt olen tota mieltä, niin onko se sitten sitä? Kun en kehdannut omalla nimelläni mennä kokeilemaan, menin Mielensäpahoittajana. Ei ollut mitään suunnitelmaa, ei mitään kaupallisia tavoitteita.”
Mielensäpahoittaja keräsi tuhatkunta Facebook-ystävää ennen kuin ylläpito poisti sen – kuvitteellisella henkilöllä ei saa olla henkilöprofiilia.
”Vanha mies suljettiin ulos!” Kyrö jupisee. Nykyään vanhalla miehellä on Facebookissa fanisivu.
Kerjäläinen ja jänis -romaani, pastissi Arto Paasilinnan Jäniksen vuodesta, lähti samanlaisesta epämukavuusalueen kokeilemisesta. Ensin Kyrö kirjoitti kolumnin Länsi-Uusimaa-lehteen otsikolla Jäniksen vuosi 2.0.
”Sen piti olla pelkkä kettuilu jotain hirveän ajankohtaista aikalaiskuvausta kohtaan. Siinä oli oikeastaan koko kirjan juoni 3 000 merkissä. Huomasin, että ei tää olekaan kettuilua ketään muuta kuin itseäni kohtaan. Että jos mulla on noin vankka näkemys, että ajankohtaisia romaaneja en kirjoita, niin sitten mun pitääkin kirjoittaa juuri se.”
Sitten mies, joka väittää ajattelevansa kuin Mielensäpahoittaja ja jämähtäneensä VHS-aikaan, päätti tehdä kirjavideon.
”Kirjavideoita on tehty jo jonkun aikaa, ja ne ovat lievästi sanottuna kuivaa tavaraa. Niihin käytetään paljon rahaa siihen nähden, mitä niillä saavutetaan. Kysyin Siltala-kustantamosta, että saisinko kännykkäkameran lainaksi, teenpä itse sellaisen. Budjetti olisi kuusi ja puoli euroa.”
Kyrö teki lomallaan saman matkan Suomen halki kuin päähenkilö Vatanescu tekee romaanissa jäniksen kanssa. Siltalan kamerakännykällä hän kuvasi reissunsa ja spiikkasi ja leikkasi videopätkät tietokoneella. Tuloksena on suloisen kotikutoinen, humoristinen matkakertomus.
”Ei siinäkään mitään tavoitteita ollut. Tarkoitus oli tämä sama: kokeilen halveksumaani asiaa, sitä että kännykällä pitää kuvata kaikki. Sit se olikin aika kätevä apuväline ylipäätään tämä video.”
Kyrön kustannuskonsepti on parhaimmillaan, kun hän halveksuu.
”Mulle tuli yhteydenotto jostain videoita tekevästä firmasta, että haluanko tehdä yhteistyötä. En missään tapauksessa.”
Mitä kauemmas markkinointistrategiapuheesta päästään, sitä enemmän kirjailija huoltoaseman kahvipöydässä rentoutuu.
”Mielensäpahoittajan markkinoinnissa on niin miellyttävää se, että saa miettiä, mikä joulussa on perseestä. Tai ystävänpäivässä. Tavallaan yrittää torpedoida kaiken. Se ei ole mitään hype-myymistä.”
Harva kirjailija on yhtä onnellisessa asemassa kuin Kyrö: hän voi valittaa ja halveksua ja pahoittaa mielensä, ja se on kaikki mitä parhainta markkinointia hänen kirjoilleen. Kyrö on välttänyt sukupuolensa ja habituksensa ansiosta myös kiperän kaksiteräisen miekan: naistenlehtien kannet. Nuoria naiskirjailijoita piikitellään niistä jatkuvasti, viimeksi Anja Snellmanin uudessa kirjailijuutta pohtivassa pamflettiromaanissa Ivana B. ja sen ympärillä käydyssä brändäys- ja stailauskeskustelussa. Sellainen ei koske Kyröä, eikä juuri ketään muutakaan mieskirjailijaa.
Hän on kuitenkin tarkka kaikkien yhteistyöprojektien sisällöstä. Mielensäpahoittajan elokuvaoikeuksista neuvotellaan paraikaa ja kännykkäpeli-ideakin on olemassa, mutta siitä Kyrö ei vielä ole aivan vakuuttunut.
”Vaikka olisi mitä rahaodotuksia, mun pitää jotenkin saada kiinni siitä, miten eri projektit säilyttävät saman sisällöllisen ytimen”, hän sanoo ja pysähtyy miettimään. ”Helvetin vaikea lause.”
Lause voi olla vaikea, mutta Kyrön strategia – jota ei siis ole – on täysin ymmärrettävä. Hän tekee sitä mistä tykkää, ja yleisö tykkää siitä. Se haluaa palasen hänen vitsejään, ajatuksiaan ja maailmaansa missä vain muodossa; kirjassa, televisiossa, radiossa, Twitterissä, Facebookissa, kännykässä. Kyrön mainokset ovat itsenäisiä, kiinnostavia teoksia. Ja mitä enemmän yleisö niitä saa, sitä enemmän Kyrölle on kysyntää.
Ja kun ihmisellä nyt on vain yksi huumorintaju, tottakai Kyrö vitsailee perunoista myös Hyvissä ja huonoissa uutisissa.
Oliko Eijkens kuitenkin oikeassa? Jos haluaa myydä kirjojaan niin, että sillä elää, kirjailijan on oltava esillä, tehtävä vähintään väyrysmäistä jalkatyötä ja kirjoitettava omistuskirjoituksia, ehkä myös twiitattava ja facebookattava. Facebook onkin nykyään täynnä kirjailijoiden fanisivuja.
Kyrö on pitkään hiljaa huoltoaseman pöydässä.
”Tulkitsin sen Eijkensin sanoman silloin niin, että näkyminen olisi se juttu. Että ihan sama mitä se sisältö on. Viimeisenä päivänä olen edelleen samaa mieltä kuin vihaisena nuorena miehenä, että nämä kaikki kannet ja kirjailijan nimet pitäisi repiä helvettiin, ja teksti pitäisi lukea vain sinä tekstinä mikä siellä on. Ei sillä väliä, kuka sen on tehnyt”, Kyrö sanoo.
”Mutta sittemmin olen reaalisesti huomannut, että tietyssä määrin tätä julkisuutta kannattaa hyödyntää. Ettei se myynti jää siihen 850:een, josta 400 menee kirjastoihin ja sata sukulaisille.”
Se pitää kuitenkin Kyrön mielestä jokaisen kirjailijan saada itse kokea ja oppia, löytää oma polkunsa.
”On vähän eri juttu kasvaa tuohon itse kantapään kautta kuin että joku tulee sanomaan sen ulkomailta ja esittää yleisenä vaatimuksena koko kirjailijakunnalle. 27-vuotias minä katsoisi varmaan tämän ikäistä minua halveksuen, ’vittu sä huoraat’. Niin se menee, ei siinäkään mitään ihmeellistä, mutta jos en olisi saanut itse tehdä niitä virheitä pitkin matkaa – ja tehdä niitä virheitä paraikaa…”
Sanoma myi viime vuonna WSOY:n Bonnierille. Kyrö tekee Mielensäpahoittajia ja lastenkirjoja yhä WSOY:lle. Romaaninsa hän julkaisee Siltalalla, johon hänen kustannustoimittajansa Sari Lindstén siirtyi. Se oli varsinainen syy Kyrönkin mopon käynnistykseen.
”Olen kaikki romaanini tehnyt yhden ja saman ihmisen kanssa, ja aion tehdä niin tästä eteenpäinkin. Mielensäpahoittaja ei sinänsä vaatinut mitään toimittamistyötä, ja WSOY hoiti sen erittäin tyylikkäästi. Siellä on pari ihmistä, joiden kanssa olen sen suhteen tehnyt töitä, ja olisi tuntunut vähän härskiltä siirtää Mielensäpahoittaja Siltalaan.”
Urheilukirjan taas hän teki tilauksesta Teokselle.
”En mä ole työsuhteessa mihinkään. Näen kustantamon ihmisiä ehkä neljä kertaa vuodessa. Ne ovat yhteistyökumppaneita”, Kyrö sanoo ja jatkaa: ”Sekin on vähän tyhmä liiketaloudellinen termi.”
Ehkä liiketaloudellisille termeille pitää vain antaa periksi, kirjailijankin.
”En mä tiedä miksi niitä pitäisi välttää, kun se on niin tätä aikaa. Seitsemänvuotiaalla suurin piirtein pitäisi olla oma toiminimi.”
Ripaus humoristista paheksuntaa parantaa kaiken.
Mielensäpahoittaja on tapettava. Muuten Kyrö ei pääse siitä ikinä eroon. Eikä tappaminenkaan ehkä auta.
”Tiedostan tämän. Juhani Peltonen muistetaan Elmosta, aina. Ei auta mitään, että se rupesi ottamaan häntä pannuun. Mielensäpahoittajan voi tappaa, ja varmaan sen tapan jossain vaiheessa. Voin myös herättää sen henkiin. Mielensäpahoittaja ja henkiinherääminen.”
Kyrö kirjoittaa nyt romaania Suomen hölmöilevästä kuninkaasta, jonka linna sijaitsee Vantaalla. Se ilmestyy kun valmistuu. Kirjailija aikoo nimittäin hiljentää hurjaa tahtiaan.
Fanikunta kuluttaisi Kyrö-tuotteita varmasti jatkossakin mielellään monikanavaisesti. Olisipa hienoa nähdä Kyrö esimerkiksi jossakin tv-kisastudiossa! Kirjailija empii.
”Ei ois huono homma päästä Pasi Rautiaisen viereen, mutta toisaalta luulen, että mun kompetenssi ei riittäisi siihen. Jalkapallon EM-kisat katson mieluiten kotisohvalta.”
Tavoitteet ovat kirjoittamisessa – omalla mukavuusalueella.
”Yksin työhuoneessa Iron Maidenia kuunnellen kalsarit jalassa, se on edelleen paras työpäivä.”
