Apu

Hiljainen on kylätie – Jaakko on kotikylänsä ainoa ihminen, kaverina 10 kissaa

Hiljainen on kylätie – Jaakko on kotikylänsä ainoa ihminen, kaverina 10 kissaa
Jaakko Honkonen ei tunne olevansa yksinäinen. Iloa elämään tuovat lasikokoelma, restaurointi ja kymmenen kissaa.

Kylä kuuluu Kokkolan seutukuntaan. Siellä Kälviän ja Ullavan alueella on useita kyliä sekä kylämäisiä asutuskeskittymiä. Noiden kahden kirkonkylän vanhalla pitäjänrajalla sijaitsee omakotitalo, jonka piha on täynnä syreeneitä – ja kissanruokalautasia. Mutta kissoja ei näy missään. Vain punertava Päivikki käväisee yhdellä lautasella ja pinkoo sitten talon alle piiloon.

Korkeassa heinikossa ja taloa ympäröivässä metsikössä piileskelee kuulemma kymmenen kissaa: muun muassa Olivia, Dahlia, Taapero, Tintus, Peppi ja Pikkunen.

– Ne ovat varovaisia. Tulevat esiin vasta sitten, kun vieraat lähtevät, Jaakko Honkonen, 58, sanoo.

Kissat ovat itse asiassa syy siihen, miksi Honkonen muutti aikanaan syrjäkylille. Monessa kerrostalossa ei saa pitää eläimiä, ei ainakaan kymmentä kissaa. Nyt ne saavat pinkoa mielensä mukaan pitkin metsiä.

Muut ovat kuolleet tai muuttaneet

Honkonen kissoineen on ainoa, joka on enää pikkukylästä jäljellä. Muut kyläläiset ovat kuolleet tai muuttaneet pois.

– Hiljainen on kylätie, Honkonen sanoo.

Jaakko Honkonen on restauroinut lapsuuden Jovi-lastenvaunut, kyydissä lapsuuden nalle.

Jaakko Honkonen syntyi Seinäjoella vuonna 1961 kolmelapsisen perheen nuorimmaisena. Maija-sisko syntyi vuonna 1956 ja kuoli 2010. Veli Aimo syntyi vuonna 1957.

Metsurina työskennellyt Erkki-isä kuoli vuonna 1968, minkä jälkeen yksinhuoltajaäiti Elli muutti lapsineen vuonna 1974 Kokkolaan ja meni leipomoon töihin. Äiti asuu edelleen Kokkolassa,

– Äitini on 93-vuotias. Hän kävelee edelleen yhdeksän sentin korkokengillä ja käyttää kirkkaanpunaista kynsilakkaa, Honkonen naurahtaa.

Sairauseläke 23-vuotiaana

Honkonen kävi Mäntykankaan alakoulun ja Länsipuiston yläkoulun, mutta opiskelu ei maittanut, joten hän meni töihin hotellivirkailijaksi.

Jonkin aikaa hän työskenteli myös Pietarsaaressa kenkäkaupassa, mutta joutui jäämään sairauseläkkeelle 23-vuotiaana.

– Perna oli myrkyllinen, joten se poistettiin.

Kylätie kulki aikanaan pihan poikki. Äiti kyydissään Maija-sisko.

Vuosituhannen  vaihteessa Honkonen muutti äitinsä lapsuudenkotiin, kaksikerroksiseen hirsitaloon. Talon rakensi äidin isä Ernesti Kivinen vuonna 1912. Keuruulla 1883 syntynyt Ernesti sai vaimonsa Rosan kanssa viisi lasta, mutta Honkonen ei koskaan tuntenut isoäitiään, koska tämä kuoli jo vuonna 1958.

– Vaari oli kansanmies, kova puhumaan ja kyläisten keskuudessa hyvin pidetty ihminen. Monet kävivät kylässä, aina täällä istui joku ja vielä monta tuntia. Me lapsenlapset vietimme täällä kesät, oltiin mukana niin heinätöissä kuin pottutalkoissa.

Kylätie nurmettui umpeen

Kylätie Ullavasta Kälviälle kulki aikanaan Honkosen nykyisen kotitalon pihan poikki niin, että toiselle puolelle tietä jäi talo ja toiselle puolelle navetta. Nykyään kylätie on nurmettunut umpeen, ja autot ajavat kaasu pohjassa talon lähellä sijaitsevalla seututiellä.

Vuonna 1960 kylällä asui 30 ihmistä, 1980-luvulla alle 20. Kun Honkonen muutti vaarin taloon, 2000-luvun alussa kyläläisiä oli alle kymmenen ja vuonna 2010 vain kolme.

– Nyt asuu enää yksi, ja se olen minä. Että niin on kylä kuihtunut.

– Osa kuoli, osa muutti työn perässä kaupunkiin, 60-luvulla täältä lähdettiin paljon töihin myös Ruotsiin.

Silti lähellä olevat talot ovat kauniisti hoidettuja. Nurmikot on leikattu ja kesäkukat kukkivat pihalla.

– Ne ovat kesäasuntoja. Talvet tyhjillään. Osan niistä ostivat paikalliset, osan ulkopaikkakuntalaiset. Pellotkin on myyty.

Lapsuuden kesäpäivä heinätöissä. Jaakko (oik.) ja isoveli Aimo. Etualalla äidin veli.

Kauppaan 20 kilometriä

Kauppa sijaitsi aikanaan kolmen kilometrin päässä, mutta lopetti toimintansa 1980-luvulla. Nykyään lähin kauppa sijaitsee noin parinkymmenen kilometrin päässä Kälviällä.

– Ruoka toimitetaan linja-autolla, kun soitan kaupalle. Nyt kesällä linja-autokuljetukset loppuivat, joten tuovat kaupan omalla autolla ruokaa. Linja-autokuljetukset jatkuvat taas syksyllä, kun koulut alkavat, Honkonen kertoo.

Pysäkki sijaitsee noin kilometrin päässä kotitalolta.

Linja-autolla ei pääse enää Ullavan kirkonkylälle, mutta Kokkolaan vielä pääsee. Honkonen käy usein tapaamassa äitiään sekä veljeään ja tämän perhettä.

Punaiset tuvat autioituvat vähitellen. Jaakko pitää taloaan pystyssä.

Linja-auto on elämänlanka

Linja-autot ovat tärkeitä. Niitä tarvitaan, jotta palvelu pelaa ja sukulaisia voi tavata, ne ovat suorastaan elämänlanka. Omalla autolla kulkeminen ei ole vaihtoehto.

Kolme vuotta sitten Honkonen oli menossa pyörällä Kokkolaan, kun lavettirekka ajoi päälle. Vasen käsi vahingoittui peruuttamattomasti ja on nykyään täysin hyödytön.

– Pyörällä tietysti pääsisi vaikka mihin, mutta mites menet, kun käsi on tässä kunnossa. Jalat sain sentään pitää.

Kälviällä sijaitsee pankki, posti ja apteekki. Koska taksireissu maksaa 40 euroa suuntaansa, apteekki on alkanut lähettää lääkkeet linja-autolla, samalla tavalla kuin Honkonen saa ruokansakin.

Jaakko kävi siivoamassa Korpijärven uimarannan kopin. Vieraskirjassa oli kiitos.

Lähin naapuri asuu viiden kilometrin päässä, ja naapurin tavoittaminen on autottomalle usein haaste.

– Minulla on lankapuhelin. Joskus talvisin, kun lumi katkoo puhelinlangat, pitää lähteä kävelemään viiden kilometrin päähän, että saa soitettua vikailmoituksen, Honkonen kertoo.

Talossa on sähkö ja puulämmitys, ja Honkonen tilaa puut talveksi valmiiksi pilkottuina. Lumiaura käy auraamassa seututien, mutta itse pitää kahlata polku ovelta tien reunaan postilaatikolle. Lumitöitä Honkonen ei pysty yksikätisenä tekemään.

Joskus surettaa

Se on juuri niitä tilanteita, kun Honkonen ennen kaikkea tuntee ajoittaista yksinäisyyttä. Kun muistaa lapsuuden kesät ja vaarin tuvassa istuvat kyläläiset, kyläläisten katoaminen joskus surettaa. Ei ole enää lähinaapureita, joiden puoleen kääntyä tarvittaessa.

– Mutta kun tulee yksinäinen olo, menen Kokkolaan tapaamaan läheisiä. Veljellä on kaksi jo aikuista tytärtä. En minä erakko ole, kylässä käy paljon vanhoja koulukavereita ja työkavereita.

Päivikki käväisi ruokakupilla.

Pahasuisten naisten kylä

Kun äiti oli nuori ja asui vielä lapsuudenkodissaan, kylän elämä oli vilkasta. Koulu sijaitsi kahdeksan kilometrin päässä. Nykyään koulurakennus on muussa käytössä. Nuoret kävivät kesäisin uimassa läheisellä Korpijärvellä. Honkosen lapsuudessa järvelle ei vielä vienyt edes tietä. Se tehtiin vasta vuonna 1973.

– Muissa kylissä meidän kylää kutsuttiin Roskakyläksi. Sanottiin, että kylän naiset olivat roskasuita. Puhuivat kuin miehet.

Siis törkeitä suustaan?

– Ei kaikki, mutta jotkut.

– Ihmiset olivat myös ryyppyihmisiä, kovia juomaan, myös naiset. Mutta ei meillä vaarin luona, eikä kaikki. Akat myös tupakoivat, Honkonen sanoo ja pyörittelee kädessään kaunista, kukkakoristeista kahvikuppia. Päivät täyttää harrastus, joka alkoi jo nuorena: vanhojen posliini- ja lasiesineiden keräily.

Apila-kahvikuppi 20–30-luvun vaihteesta.

Ensimmäinen lasiaarre 15-vuotiaana

Honkosen lapsuudessa äidin sisko keräsi muun muassa Riihimäen lasin 1960-luvun maljakoita ja kahviastiastoja. Niillä katettiin pöytä juhlapäivinä sekä silloin, kun tuli vähän parempia vieraita. Honkonen ihastui astioihin ja osti 15-vuotiaana ensimmäisen esineen itselleen, se oli Nuutajärven sokerikko vuodelta 1883. 

Vuosien keräily on tuottanut tulosta. Tällä hetkellä kokoelmassa on 600 lasi- ja posliiniesinettä, joista äidin kotona vitriinissä on 150 kahvikuppia.

Honkonen on erikoistunut ennen kaikkea Tapio Wirkkalan tuotantoon. Wirkkalaa pidetään Suomen uudenaikaisen taideteollisuuden johtavana hahmona, joka suunnitteli useita klassikoksi nousseita esineitä, kuten Kantarelli-maljakon, Koskenkorva- ja Finlandia-vodkapullot sekä pohjolan talven ja jään innoittaman Ultima Thule -sarjan.

Muistoissa on voimaa.

Franckia ja Toikkaa

Osa kokoelmasta on talossa, osa aittarakennuksessa. Tavaroiden lähelle ei uskalla mennä, ettei mikään vain mene rikki. Joka paikassa on kannuja, karahveja, maljakoita, astiastoja, kynttilänjalkoja, kahvikuppeja, kermakkoja, sokerikkoja.

Honkonen nostelee esiin Åvikin lasitehtaan pulloja, taiteilijaprofessori Kaj Franckin Kartio-laseja, Viialan lasitehtaan asetteja ja Oiva Toikan 1960-luvun Kastehelmi-astioita.

Kun puhe siirtyy keräilyyn, Jaakko Honkosesta nousee esiin eräs erityinen piirre: miehellä on suorastaan uskomaton muisti. Hän on kuin kävelevä tietosanakirja, joka muistaa ulkoa kaikki vuosiluvut, suunnittelijat ja tehtaat.

Valokuvamuisti? Honkonen kohauttaa olkapäitään. Kyllä varmaan.

Taiteilijaprofessori Kaj Franckin Kartio-laseja.

Kokoelman tähtiä ovat Aimo Okkolinin Kaunokki-maljakko, Oiva Toikan linnut sekä Riihimäen lysteri- eli myrkkylasiesineet. Vanhimmat esineet ovat Rönnvikin paperipainot 1880–1890-lukujen vaihteesta sekä Övikin pullot vuodelta 1830.

– Kirpputoreilla voi tehdä hienojakin löytöjä, Honkonen hymyilee.

Mikä on myrkkylasi?

– 1900-luvun alussa englantilaisessa lasitehtaassa räjähti, ja kirkkaan lasin päälle pääsi metallioksidia. Kun lasi kuumennetaan uudelleen, syntyy hohtopinta. Alaa alettiin kehittää. Nimensä lasi sai siitä, kun valmistuksessa höyryt veivät työntekijöiltä hiukset päästä. Riihimäen lasitehdas alkoi ensimmäisenä Suomessa valmistaa lysterilasia vuonna 1929, Honkonen sanoo ja hakee kokoelmastaan näytille myrkkylasimaljakon.

– Vaari sanoi aina, että älä osta niitä astioita, tuhlaat mokoma rahasi ja menetät niiden kanssa järkesi.

Aimo Okkolinin suunnittelema maljakko.

Kissat eivät riko lasia

Esineiden kauneus, tyyli ja ennen kaikkea värit. Ne kiehtovat. Eikä keräämiselle ole mitään rajoituksia. Honkonen ostaa puristelasia, puhallettua, kotimaista, ulkomaista…

Eivätkö kissat tiputtele laseja hyllyiltä?

– Suurin osa kupeista on kaapeissa, ja kissat ei hypi pöydillä. Ne ovat kilttejä, ymmärtävät. Tietävät kaiken, Honkonen naurahtaa.

Juotko itse kahvia?

– Kyllä.

Millaisesta kupista?

– Milloin mistäkin.

Kellertävä Päivikki-kissa palaa pihalle, istahtaa talon ulko-oven viereen ja luo vieraisiin pitkän, ylhäisen, paljon puhuvan katseen: vieraat voisivat jo ymmärtää lähteä.

– En minä niin yksinäinen ole. Kissoista Olivia tulee aina yöksi kainaloon nukkumaan, Jaakko Honkonen sanoo.

Bussipysäkki on kilometrin päässä ja lähin naapuri viiden kilometrin päässä.
Jaakko Honkosen kotikylä oli aikanaan vilkas, nuoret kokoontuivat viikonloppuisin hauskanpitoon. Moni muutti työn perässä kaupunkiin. Kuusikymmenluvulla kylältä lähdettiin paljon töihin myös Ruotsiin.
Julkaistu: 29.7.2020
8 kommenttia