Mallikylä kuin mainoksesta – tässä syrjäisessä kylässä tapaa vain onnellisia ja hymyileviä ihmisiä
Keskellä Itä-Suomen köyhää, ankeaa ja tyhjenevää maaseutua kuhisee toimelias kylä, jossa tapaa vain onnellisia ja hymyileviä ihmisiä.
Tapaaminen onnellisten kylän toimijoiden kanssa on sovittu Jakokosken Seuratalolle 21 kilometriä Joensuun keskustasta Lieksan suuntaan. Paikan löytää helposti, kun kysyy kyläläisiltä taloa tuulimyllyn vieressä. Siellä, vanhan ja mahtavan raidan vartioimana, lepää 1932 rakennettu, kaunis, keltamultainen hirsitalo, joka on selvästi remontointikohde. Talo on silti kuin koru maalaismaisemassa.
Paikalle pyyhältävät Jakokosken kyläyhdistyksen puheenjohtaja Saara Sormunen ja Seuratalon toimitusjohtaja ja paikallisten Marttojen aktiivi Helena Seutu. Ajattelen, että hyökkäys on paras keino murtaa onnellisten puolustus.
Kai te sentään edes vähän riitelette tässä onnellisten kylässä?
Kysymystä seuraa puolen minuutin nauravainen harkinta ja selkeä vastaus.
– No, ei oikeastaan. Täällä tapaa vain myönteisiä ihmisiä, ja yhdistystoiminta on täällä hirveän vireää, teemme paljon yhteistyötä. Esimerkiksi tämä kylätalo on viiden eri yhdistyksen, Jako- kosken Marttojen, Vesan, Jahdin, nuorisoseuran ja kyläyhdistyksen omistama osakeyhtiö, naiset vastaavat yksissä tuumin.
Siirrymme sisälle remontin keskelle. Talo on toiminut juhlien ja erilaisten kurssien ja näytelmienkin pitopaikkana. Onpa täällä kuvattu myös pätkiä joihinkin elokuviin kuten Markku Pölösen Koirankynnen leikkaajaan ja Perttu Lepän Pitkään kuumaan kesään sekä Miikko Oikkosen Sorjonen-tv-sarjaan.
Seuratalolla on aikaisemmin järjestetty myös kylän oma Jakovaarirock, bändikoulutusta ja paljon muuta. Viimeksi talossa on remontin keskellä pidetty vanhojen ikkunoiden kunnostuskurssi. Se täyttyi hetkessä oppilaista, naapurikyliä myöten tulleista. Remontoitavasta kylätalosta otettuja ikkunanpokia on huone yhä täynnä.
– Ajattelimme, että saamme näin helpommin Seuratalon ikkunat kuntoon, kun pidämme kurssin, jossa saa harjoitella vain meidän ikkunoillamme, Sormunen ja Seutu nauravat.
Valtavan huoneen katosta roikkuu kaurismäkeläisesti vanha kyltti: Yksimielisyys on voimaa. Kuvaako se Jakokoskea ja sen henkeä vielä 2020-luvullakin?
– Kyllä varmaan. Yksi menestys- ja vetovoima- tekijä Jakokoskella on varmaan ollut se, ettemme jää odottamaan, että joku muu tekisi asiat puolestamme, vaan teemme ne itse. Olemme itse hakeneet hankerahoituksia ja etsineet yhteistyökumppaneita. Yksin ei kukaan jaksa, Seutu ja Sormunen sanovat.
Pelkästään EU:n Leader-hankkeita on kylässä naisten mukaan ollut tähän asti jo 20–30. Lisäksi rahaa on haettu ja saatu useasti myös Kotiseutuliitolta esimerkiksi Seuratalon kunnostuksiin. Kaikki hakemukset on tehty talkoovoimin.
Jakokoskelaiset Martat ja kyläyhdistys ovat palkanneet Seuratalon remonttiin ja muihin hommiin palkkatuella myös osaavan kylätalkkarin.
Lähdemme kaiken toimeliaisuuden alkulähteelle, Lieksantien toisella puolella sijaitsevaan kylän keskukseen. Sitä koristavat valtava, vuonna 2006 rakennettu Liikuntahalli sekä ala-aste. Talot on maalattu perinteisesti keltaisiksi ja sovitettu muodoltaan muutenkin hyvin yhteen samalla mäellä sijaitsevan entisen hirsikoulun kanssa.
Uudessa kyläkoulussa opiskelee nykyisin lähes 60 oppilasta, ja se on keskeinen vetovoimatekijä nuorten perheiden miettiessä muuttopäätöstä Kontiolahden Jakokoskelle.
Vaikka toisin luulisi, Jakokosken vireyttäminen ei alkanut koulun vaan Liikuntahallin rakentamisesta. Se oli Jakokosken ja Mönnin kyläyhdistysten yhteishanke.
– Kun Liikuntahalli oli valmis, Kontiolahden kunnan oli helpompi lähteä mukaan koulun rakentamiseen. Nyt kylä vuokraa Liikuntahallin palveluita kunnalle, ja halli toimii oman budjettinsa varassa.
Kontiolahdella on Pohjois-Karjalan Kauniaisten maine. Kunnan ikärakenne on ihanteellinen, on paljon lapsiperheitä, talous kunnossa ja tulijoita riittää.
Siihen vaikuttavat hyvät tieyhteydet Joensuuhun, Höytiäisen järven vetovoima ja yritysten runsaus. Kontiolahti onkin poikkeus tyhjenevässä maakunnassa.
– Meillä täällä Jakokoskella ei ole tyhjiä taloja, vaikka juuri tällä hetkellä ei ole paljon rakentajiakaan. Asukkaita täällä on 700:n paikkeilla.
Liikuntahallin pihalla tapaamme poikiaan Kontiolahden 4H-yhdistyksen Vauhti-harrastekerhoon tuovan Risto Mutasen. Hän on vetänyt kylän valokuituhanketta. Kuitu saatiin Jakokoskelle vuosi sitten. Se on digitalisoituvassa maailmassa kylälle yksi vetovoimatekijä lisää.
– Terveydenhuollon palvelutkin alkavat olla yhä enemmän digitaalisia. Niinpä valokuitua tarvitaan, Saara Sormunen toteaa.
Siirrymme seuraavaksi pienen matkan päähän Jakokosken Tähtikalliolle. Sieltä löytyy hulppea, koko vuoden vuokrattavissa oleva juhlatila, joka on saatu aikaiseksi räjäyttämällä lisää tilaa välirauhan aikaan kallion sisälle rakennettuun ammusvarastoon. Entisen bunkkerin siistejä tiloja vuokrataan kokoontumisiin, juhlatilaisuuksiin ja konsertteihinkin. Paikka on kuin miniversio Helsingin Temppeliaukion kirkosta.
Tullessamme paikalle tilaa siivoavat juuri viikonvaihteen ristiäisten jäljiltä Maini Mononen ja Hanne Nuutinen, kyläaktiiveja hekin.
– Syyllinen tähän paikkaan taitaa olla isäni, Pentti Seutu. Lisälouhinta oli hänen ideansa, Seutu kertoo.
Tähtikallio-nimitys tulee bunkkerin kupeeseen Terttulanvaran laelle rakennetusta tähtitornista. Se on syntynyt vuosituhannen vaihteessa silloisen Joensuun yliopiston eli nykyisen Itä-Suomen yliopiston, Kontiolahden kunnan ja paikallisen tähtiharrastajien yhdistyksen, Seulasten, yhteistyönä.
Paikalle saapuvat yhdistyksen puheenjohtaja Otto Huhta ja aktiivi Janne Laukkanen esittelemään aikaansaannostaan. Heidän mukaansa tähtiä ihailemassa ja tähtitiedettä harrastamassa käy paljon koululaisryhmiä.
Kontiolahden Jakokosken etu tähtiharrastamisessa on suhteellinen pimeys talviaikaan, vaikka paheneva valosaaste vaivaa Joensuun ympäristöseutuakin.
Käymme Huhdan ja Laukkasen kanssa observatorion katolla tiiraamassa auringonpilkkuja tähtikaukoputken läpi. Ne näkyvät hyvin, samoin maisemat tornin ympärillä.
– Jossakin tuolla idässä 400–500 kilometrin päässä Venäjän Arkangelin alueella on Plesetskin kosmodromi eli aktiivinen avaruuskeskus, miehet kertovat ja viittoilevat kohti horisonttia.
On aika palata maan pinnalle ja tehdä vielä kierros Jakokosken Museokanavalla. Sen upeissa maisemissa toimii kesäisin Kontiolahden kanavateatterin ylläpitämä kesäteatteri. Siellä kävi viime kesänä peräti 3 700 katsojaa. Jakokosken kyläyhdistys vastaa yhdessä Mönnin kyläyhdistyksen kanssa kesäisin kolmesti viikossa tapahtuvien esitysten järjestelyistä sekä makkara- ja kahvimyynnistä. Se on heille tärkeä tulonlähde.
Miten ihmeessä kaikkeen tähän riittää vapaaehtoisia työntekijöitä?
– Kaikkien ei ole pakko osallistua. On paljon lapsiperheitä, joilla on omia kiireitä, joten saa olla myös pois toiminnasta. Kukin osallistuu, sen verran kuin pystyy, Seutu ja Sormunen kertovat.
Paluumatkalla Pielisjoen ja kanavasiltojen yli puhe kääntyy vielä muihin Jakokosken kylän tapahtumiin. Niitä tuntuu riittävän. Kylässä on pidetty muun muassa kesähiihtoja säilölumen turvin. Niitä on ollut järjestämässä peräti sata vapaaehtoista, ja muutaman vuoden tauon jälkeen niitä on taas kaivattu.
Jakokoskelaisten aktiivisuus ja riskinottokyky hengästyttävät.
Miten te oikein jaksatte tätä kaikkea?
– Meillä on iloinen, hyvähenkinen kylä, jossa ei ole blokkeja. Huumori ja hulluus ovat kyllä tarpeen.
Oletan, että Jakokosken hanke- ja tapahtumasulkeiset on nyt vihdoin suoritettu.
Erehdyn.
Helena Seudun kotipiiristä löytyy yleisölle avoin Alapihan arboretum eli puulajipuisto ja sitä halkova polku. Puistossa on noin 250 eri puulajia.
Huristellessani autolla kotiin mieleeni palaa Seudun ja Sormusen lause.
Asioilla on tapana järjestyä.
