Image

Kuvataiteilija Heikki Marila maalaa käsillään – ja nauttii siitä tunteesta, kun taiteilijan ja kankaan välissä ei ole muuta kuin maali

Kuvataiteilija Heikki Marila maalaa käsillään – ja nauttii siitä tunteesta, kun taiteilijan ja kankaan välissä ei ole muuta kuin maali
Heikki Marila, eturivin taiteilija, ei ole kulunut julkisuudessa. Nyt hän puhuu väreistä ja käsillä maalaamisesta, palkittujen kukka-asetelmiensa klimpeistä ja klönteistä sekä tavoitteestaan kuvata maailmaa, joka on yhtä aikaa viettelevä ja oksettava.
Julkaistu: 11.3.2022

Kun 30-vuotista taiteilijanuraansa juhlineen Heikki Marilan maalauksia oli viime kesänä yhtä aikaa esillä sekä Forsblomin galleriassa Helsingin keskustassa että Laukon kartanossa Vesilahdella, Helsingin Sanomat julkaisi näyttelyistä hurmioituneen kritiikin.

Juttu julisti Marilan jo otsikossa ei vähempää kuin suomalaisen nykymaalauksen suuruudeksi.

”Harva suomalainen taiteilija on tutkinut öljymaalin mahdollisuuksia yhtä johdonmukaisesti ja samalla taidokkuudella”, kriitikko Harri Mäcklin kirjoitti.

Marilan maalaukset ovatkin vaikuttavia: kookkaita, tiheitä ja aistillisia, helposti lähestyttäviä ja samalla moniulotteisia.

Viime kesän näyttelyistä postattiin Instagramiin satoja kuvia. Tein niin itsekin, ja saatteeksi suitsutin: ”Pyörryttävän väkeviä, upeita, räjähtäviä, kolmiulotteisia, epätodellisia, yhtä aikaa herkkiä ja apokalyptisiä, kauniita ja ällöttäviä”.

Siis kukka-asetelmia.

Harri Mäcklin kirjoitti teoksista Helsingin Sanomien arvios­saan analyyttisemmin mutta ei ainakaan vähemmän värikkäästi:

”On melkein vähättelevää sanoa, että Marila maalaa teoksensa – ennemmin kyse on paksujen maalikerrosten veistämisestä, läimimisestä, raatelemisesta ja kaivamisesta. Hänen teoksissaan Kristuksen ruumis näyttää lihamyllystä ajetulta ja kaiken katoavaisuudesta kertova asetelma siltä kuin itse maali olisi mätänemässä.”

Taideyleisö tuntee Marilan parhaiten juuri uhkeista, isokokoisista kukkamaalauksista, joita hän on tehnyt useampana sarjana. Alkuun tummasävyiset, 1600-luvun asetelmiin rinnastuneet työt olivat ensimmäisen kerran esillä galleria Amassa vuonna 2010 ja Korjaamo-galleriassa 2011.

Maalauksia oli mahdoton ohittaa olankohautuksella. Ne olivat magneettisia, yhtä aikaa kiehtovia ja uhkaavia.

Ei ihme, että juuri kukat räjäyttivät pankin.

”No niin, nyt tuli voitto”, totesi Korjaamon galleristina tuolloin toiminut Jukka Valkonen.

2011 Marilalle myönnettiinkin Pohjoismaiden suurin taidepalkinto Carnegie Art Award. Hänen lisäkseen sen on saanut suomalaistaiteilijoista ainoastaan Nina Roos.

Siitä alkoi nousu, joka edelleen jatkuu.

Tuotantoonsa ja sen merkitykseen nähden Heikki Marila tuntuu kuitenkin jääneen henkilönä melko vähälle huomiolle. Hän on opiskellut Turussa, ei pyöri pääkaupungin taiteilijaporukoissa eikä varsinkaan patsastele julkisuudessa. Huomio ei ole asia, jota hän kaipaisi.

”On joskus pyydetty jonnekin”, Marila sanoo. ”Mutta siitä, kun olen suostunut, on kyllä aikaa. Ei ole ollut mitään kerrottavaa.”

Olkaamme eri mieltä.

Heikki Marila: Kukat LXXXI. Kuva: Angel Gil, Galerie Forsblom

Miasma II -sarjaan kuuluvan 250 x 200 sentin kokoisen maalauksen nimi on Kukat LXXXI. (Viereisellä sivulla.) Se valmistui vuonna 2020 ja on järjestyksessä 81. Marilan kukka-asetelmista, joita on kaikkiaan noin 150.

Kuvasta ei ehkä ensi näkemältä erota kukkia lainkaan, vihreitä kasvinkaltaisia osia ja loivasta yläviistosta hahmottuvan kimppumaisen muodon kyllä. Hallitsevimmat elementit ovat taustan valkoinen, sinne tänne tuhrittu samea harmaanruskea sekä kellertävät läiskät, jotka lähempää tarkasteltuna osoittautuvat vernissaksi.

Maalauksen vasemmassa yläneljänneksessä on maalin alle jäänyt kumikäsine, hieman alempana, piilossa, toinen. Pinnasta erottuu erikokoisia kokkareita, roiskeita ja valumia. Värejä on paljon, likaisten sävyjen ja vihreiden lisäksi myös vaalean- ja tummanpunaista, heleää pinkkiä sekä turkoosia. Maalin, täyteaineiden ja lakan seassa näkyy lennokasta piirrosviivaa, öljyliitua.

Miten tyhjästä kankaasta on päädytty tähän?

Puolisot.

”Heikin naamasta kyllä näkee, jos on ollut hyvä työpäivä. Se on muutenkin tommonen myönteinen,” toteaa Marilan vaimo, taidehistorian professori Tutta Palin.

Kun kello tulee Turun Kasarminkadulla kymmenen aamulla, Heikki Marila hyvästelee taidehistorian professorina työskentelevän vaimonsa Tutta Palinin, hyppää autoon ja ajaa vartin verran työhuoneelleen, Kaarinassa sijaitsevaan entiseen valaisintehtaaseen.

Napsautettuaan radion auki Marila tarkistaa sähköpostit samalla kun keittää espressot. Kahvikone, italialainen Rancilio Silvia, on kohtsillään vaihtumassa saksalaiseen ecm Classikaan.

Sitten on aika pukea työvaatteet. Joka päivälle on eri haalari ja eri kengät. Ne jätetään työhuoneelle, jotta maalitahrat eivät siirtyisi kotiin. Aina se ei onnistu. Välillä asunnossa huomataan vaaleanpunaista jossakin, mihin se ei kuulu.

Työhuoneella on pitkät rivit ikkunoita kahteen suuntaan, länteen ja etelään. Kun etelävalo on kovimmillaan, Marila sulkee verhot.

”En ole mikään luonnonvalomaalari.”

Taiteilija tykkää olla yksin, omien ajatustensa kanssa. Jos ei tykkäisi, hän tuskin olisikaan kuvataiteilija.

”En oikeastaan pysty ajattelemaan mitään muuta kuin itseäni, kun maalaan. Toivon, että olen silti sen verran läsnä tässä maailmassa ja lähellä ihmisiä, että ajatukseni tavoittavat myös muita. Taiteen kommunikaatiossa on ehkä enemmän kyse siitä, onko katsoja valmis siihen kuvan äärellä olemiseen. Antaako hän aikaa ja tilaa omille ajatuksilleen.”

Marila ei koe olevansa ahkera – ”Viihdyn sohvalla tosi hyvin!” – mutta tuottelias hän on.

Joinain vuosina voi syntyä jopa sata isoa maalausta; tavallisempinakin vuosina helposti 500 neliön verran. Se on todella paljon. Ja jos puhutaan poikkeuksellisen paksujen maalikerrosten kukka-asetelmista, työmäärää olisi ehkä syytä mitata jo kuutioissa.

Kun Marilalla on ”touhu päällä” ja näyttelyn deadline tiedossa, hän on työhuoneella suunnilleen seitsemänä päivänä viikossa, joskus myöhään yöhön. Silti aloittaminen on hänen mielestään hirveän rasittavaa.

”Kaikki sotku mikä siitä syntyy. Kaikkien niiden purkkien ja tölkkien ja tuubien avaaminen – ei lainkaan huvittaisi. Onneksi olen oppinut sentään sen, että kun ryhtyy maalaamaan, maa­lauksen kanssa on kivaa. Kaikki vain pitää aloittaa aina alusta.”

”Tulee kaikenlaisia oikkuja, mikä on parhaimmillaan hiton mielenkiintoista ja tyydyttävää. Jos en kuitenkaan ole ihan varma siitä, mitä tekisin, minun ei kannata tehdä mitään. Olen niin monta kertaa kaapinut kankaalta pois kilotolkulla maalia, että tiedän sen jo.”
Heikki Marila

Maalausprosessi – Marila itse puhuu vain ”tekemisestä” – on usein vauhdikas ja suhteellisen suoraviivainen. Suurempi osa ajasta kuluu suunnitteluun. Silloin taiteilija tutkii ja miettii valitsemaansa teemaa, lukee, kuuntelee musiikkia tai puhetta.

”Tanssiaskeleiden funtsailu on osa prosessia, siis että missä järjestyksessä mitäkin väriä ja miten. Kun se asia on valmistunut päässäni ja tekemisessä on käsikirjoitus, kuva tulee aika nopeasti.”

Toisaalta joka kerta, kun taiteilija luulee löytäneensä reseptin, ”että näillä mennään”, tekeminen itsessään viekin eteen, taakse ja sivulle.

”Tulee kaikenlaisia oikkuja, mikä on parhaimmillaan hiton mielenkiintoista ja tyydyttävää. Jos en kuitenkaan ole ihan varma siitä, mitä tekisin, minun ei kannata tehdä mitään. Olen niin monta kertaa kaapinut kankaalta pois kilotolkulla maalia, että tiedän sen jo.”

Kun maali päätyy takaisin ämpäriin, taiteilija on pettynyt itseensä. Vääriä ratkaisuja voi tulla myös silloin, kun maalaaminen alkaa viedä maalaria eikä päinvastoin. Sitten on vain otettava kangas pois tai pingotettava uusi. Perkele.

Heikki Marilan kotisivuilta löytyy videoita, joissa hän paitsi maalaa myös polkee pyörää, kiipeilee tikkaille, nostaa puntteja, potkii ja heittelee palloa sekä hyppii hyppynarua. Kaikki tämä pikakelauksella, samalla kun hahmottelee itsensä kokoista ristiinnaulittua.

Liikunta työn lomassa ei ole pelkkä tuumaustauko. Forsblomilla esillä olleita Miasma II sekä Rachel Ruyisch -sarjoja maalatessa Marilalle kehittyi kaularangan välilevytyrä.

”Oli ihan uusi tapa tehdä, ehkä vähän liian staattinen ja jännitteinen. Sen seurauksena oli välillä käsivarsi puuduksissa, tai olkapää ja lapa. Ei ollut tarpeeksi rentoa.”

Marilan maalaussarjoissa työvaiheetkin ovat sarjallisia.

Ensin taiteilija työstää kaikkien tekeillä olevien töiden pohjia, seuraavaksi vaaleita tai tummia tai tietynvärisiä kerroksia, lopuksi yksityiskohtia ja pintoja.

Marila maalaa osan töistä aina vaakasuunnassa, ja niitä saattaa olla tekeillä kymmenkunta yhtä aikaa. Silloin työhuoneesta tulee sokkelo, jossa pujotellaan, kunnes on aika nostaa maalaukset pystyyn ja aloittaa seuraava vaihe.

Maalaaminen on Marilalle kokovartaloakti ja kirjaimellisesti käsityötä. Hän on viimeiset 20 vuotta maalannut käsin, ilman siveltimiä, pääasiassa sormillaan. Useamman neliömetrin kokoisen kankaan kanssa työskennellessään taiteilija ei piperrä maaleja paletille vaan suoraan ämpäriin, josta kaapaisee niitä kerralla kourallisen tai pari.

Iso käsiala löytyi opiskeluaikana, kun joku opettajista kehotti 191-senttistä Marilaa kokeilemaan suurempaa kangasta. Ja vielä vähän suurempaa.

Käsillä maalaamisesta taas tuli käytäntö vasta noin 17 vuotta sitten, tietoisen prosessin seurauksena. Marila sanoo löytäneensä silloin maalin materiaalina, jolla on ilmaisukykyä itsessään.

”Olin maalannut siveltimellä toistakymmentä vuotta, ja ajattelin että tekemisen tapaa täytyy laajentaa. Tein pieniä 50 x 50 sentin kokoisia duuneja, joissa kokeilin, miten monella tavalla maalia voi työstää ja laittaa levylle. Se oli itselleni vähän kuin laboratoriotyöskentelyä. Kokeilu vapautti ajatukset: kaikella voi maalata, ja kaikelle, mihin maali tarttuu, voi maalata. Kaikesta jää jälki, ja sillä kaikella on suhde ilmaistuun asiaan.”

Siveltimet antoivat tilaa ensin erilaisille lastoille, kintaille, räteille ja muille välineille. Sitten välineetkin alkoivat jäädä pois.

Maalatessaan sormin Marila sanoo nauttivansa välittömistä tunteista, jotka liittyvät maalin viskositeettiin eli elastisuuteen, sen paksuuteen, ohuuteen ja sitkeyteen. Maalipinnan sileys tai karheus, maalauspohjan joustavuus ja kiinteys, jopa imevyys tuntuu kosketuksessa. Taiteilijan ja kankaan välissä ei silloin ole mitään muuta kuin maaliaine.

Tai no, tosiasiassa välissä on ohut kerros lateksia. Olisi hulluutta maalata päivästä ja vuodesta toiseen öljyllä ilman käsineitä.

Marilan työskentelyyn tällä hetkellä kuuluvaa kolmiulotteisuutta ja paksuja maalimassoja on joka tapauksessa helpompi työstää sormin kuin minkään kokoisilla siveltimillä tai sudeilla.

Taiteilija itse kutsuu työtapaansa läträämiseksi.

"Edelleen pohdin maalaamiseni tapaa. Voi olla, että kun olen kohta 20 vuotta maalannut sormilla, yhtenä päivänä otankin taas ne pensselit. Mikään ei ole loppuun käsitelty. Samoihin teemoihinkin voi palata, koska aika tuo niihin ain aväkisinkin jotain uusia kulmia – niin oma, eletty aika kuin muuttuva maailmakin."

"Kesällä esillä olleen Miasma II -sarjan maalauksissa on poikkeuksellisen paljon kankaalle kiinnitettyä materiaalia: kuivattuja kasvinosia, maalausrättejä ja -hanskoja, maaliastioita, valuvia vernissakerroksia. Klimppejä ja klönttejä. Ei mitään eteeristä.

Marila on hieman kyllästynyt maineeseensa materiaalitaikurina.",

"Ajatus materiaalisuudesta ei tarkoita välttämättä viiden sentin paksuisia kökkäreitä, vaan se voi olla myös ohutta tai hentoa ja kuiskailevaa, jolla on oma materiaalinen läsnäolonsa. Sitäkin voi raastaa ja muokata."

Paskan maku. Kas siinä perustelu Kukat LXXXI -asetelman utuiselle sävymaailmalle.

Heikki Marila näkee väreissä psykologisia, sosiologisia, emotionaalisia, joskus myös yhteiskunnallisia merkityksiä. Värien tuottamat signaalit ovat hänen mukaansa ainakin osittain alitajuisia tai sellaisia, joiden vaikutus huomataan, vaikka sitä ei ymmärretä.

Tietyt aiheet tuottavat tai suorastaan vaativat tietynlaisen värimaailman.

”Tällä ei ole mitään tekemistä Ittenin tai Albersin värioppien kanssa, ne ovat luonnontieteellisiä teorioita. Väriopin opettajani voisi ihmetellä, että olenko todella läpäissyt sen kurssin… Teoriat auttavat kuitenkin siinä, että tiedän, mitä joku sävy tai väri aiheuttaa kohdassa, johon sen lisään. Voin tietoisemmin valita, enkä vain kokeilla ja todeta, että jaaha, tämä ei toimikaan.”

Monille Marilan värivalinnoille on ilmeiset selitykset. Esimerkiksi Suomen sisällissotaa kuvaavan sarjan väritys muistuttaa sen ajan valokuvia ja propagandajulisteita: kellertävän (kellastuneen) valkoinen, painomusteen musta, veren kaltainen vermilion.

Kahta viimeisintä sarjaa tehdessään Marila alkoi maalata itselleen uudella tavalla, hyvin ohuilla väreillä ja maaväreillä.

Miasma II:n maalauksissa on aiemmasta poiketen paljon valkoista. Sen ohella Marila sanoo tavoitelleensa kuraista värimaailmaa sekä likaantuneiden ja sotkeentuneiden asioiden sävyjä, erilaisia ruskeita.

”Väriopeissa puhutaan esimerkiksi määräkontrastista. Siinä jokaisella värillä on tietty laskennallinen numero, joka markkeeraa sen voimakkuutta, ja näitä värejä pinta-alallisesti keskenään sommitellen voidaan päästä harmoniaan.

Olen itse ajatellut sen niin, että on mahdollista laittaa ihan mitä tahansa värejä keskenään ja silti luoda harmonia. Kyse on vain siitä, kuinka paljon ja mihin.”

Vaikka työn alla oleva teema heijastuu tekemiseen ja maalausprosessin tuottamat tunnelmat möyhentävät mielialoja, väri ei ole Marilalle tunneasia. Tumma on tummaa ja kirkas kirkasta siksi, että taiteilija on etukäteen suunnitellut sen niin; ei sen vuoksi, että maalatessa olisi tuntunut jonkunväriseltä.

On taiteilijoita, joilla on läpi uransa hyvin rajattu väripaletti, ja heidät tunnistaa siitä. On myös värejä, joita nimetään taiteilijoiden mukaan, kuten Yves Kleinin sininen (International Klein Blue) tai suomalaisille tutuksi tullut Rafael Wardin keltainen.

Onko värejä tai sävyjä, jotka ovat Marilalle henkilökohtaisesti läheisempiä kuin toiset?

”Mielestäni ei, vaikka punainen on kuulemma kulkenut töissäni aina.”

Hän sanoo, ettei ole pyrkinyt luomaan brändiä tai edes tyyliä.

”Joskus kyllä mietin, että ei tämä kauhean hyvältä näytä. Että kun ihmiset tulevat näyttelyyni, ne toteavat että ai nyt se tekikin tällaista. Monen vuoden jälkeen olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että ehkä on ihan kiva tulla katsomaan, että mitäs tällä kertaa.”

”Halusin kuvata paitsi kauneutta ja sen katoavuutta myös kuoleman ja tuhoutumisen läsnäolon. Ilmastonmuutos, koronapandemia, poliittiset ja uskonnolliset selkkaukset, pakolaiskriisit, kahtiajakautuminen, markkinatalouden ja teknologian huumaava ylivoima ja humanististen arvojen tallautuminen niiden jalkoihin…”

Heikki Marila

Kukkien lisäksi Marila on maalannut niin sisällissotaa ja lähiökarttoja kuin klassisesta maalaustaiteesta tunnettuja aiheitakin: ristiinnaulittuja, omakuvia, rokokoohon ja barokkiin viittaavia heleitä taivasnäkymiä.

Kukkiin hän palasi, vaikka ehti kymmenen vuotta sitten jo vannoa, ettei tee niitä enää ikinä. Viimeisimmässä näyttelyssä kukat olivat räjähtäneet ja jo selkeästi mätänemistilassa.

”Halusin kuvata paitsi kauneutta ja sen katoavuutta myös kuoleman ja tuhoutumisen läsnäolon. Ilmastonmuutos, koronapandemia, poliittiset ja uskonnolliset selkkaukset, pakolaiskriisit, kahtiajakautuminen, markkinatalouden ja teknologian huumaava ylivoima ja humanististen arvojen tallautuminen niiden jalkoihin…”

Marila toteaa, että pystyy toki kytkemään kukka-asetelmat siihenkin, mitä niillä 1600- ja 1700-luvulla haluttiin ilmentää – vaurautta ja salasuhteita esimerkiksi, eri kukkalajien vakiintuneita symbolimerkityksiä. Mutta omien töiden selittäminen ei ole hänestä kovin kiinnostavaa.

”Se on pelkkää sanallistamista.”

"Kyllähän luonto pärjää, muutaman tuhannen vuoden päästä se on taas toisenlainen ja voi hyvin. Mutta ihminen ei välttämättä selviä.”
Heikki Marila

Ensimmäisen kukka-asetelmasarjan nimi oli Miasman tuoksu, uusimman Miasma II. Sanalla ”miasma” tarkoitetaan myrkyllisiä huuruja, joiden antiikista aina 1800-luvulle saakka uskottiin levittävän kulkutauteja.

Kuvissa onkin Marilan mukaan kyse ennen muuta surusta ja menettämisestä.

”Tuntuu että ilmaston ja talouden mukana romahtaa etiikka ja moraali ja ihmisten hyvä tahto. Kyllähän luonto pärjää, muutaman tuhannen vuoden päästä se on taas toisenlainen ja voi hyvin. Mutta ihminen ei välttämättä selviä.”

Moni voi nähdä kukkamaalaukset ensi sijassa viehättävinä, vaikka taiteilija itse on alusta saakka ajatellut rääpivänsä niillä ylellisyyttä ja yltäkylläisyyttä. Viimeisimmässä sarjassa turhuuteen, tuhlaamiseen ja kaiken maallisen katoamiseen viittaava vanitas-ajatus oli keskeinen.

Listausten mukaan Marila on jo monetta vuotta suomalaisten taiteenkeräilijöiden ykkössuosikki. Maalausten myyntihinnat Forsblomilla olivat keskimäärin 20 000 euroa, joten on syytä olettaa, että monet niistä päätyivät museoiden lisäksi varakkaiden keräilijöiden ylellisiin olo- ja ruokahuoneisiin. Peilin paikalle, ikään kuin?

”Juuri näin.”

Viimeiset kolme kuukautta taiteilija on viettänyt Baijerin Bambergissa. Puolen vuoden residenssijaksolla Künstlerhaus Villa Concordiassa Marila jatkaa tutkimusmatkaansa taiteen ikuisuusaiheisiin. Syntymässä on sarja maisemamaalauksia.

Maisema kiinnostaa Marilaa ennen kaikkea kulttuurisena ilmiönä, paikkana, jossa ollaan. Nyt kuvia dominoivat murretut ruskean ja vihreän nyanssit – maan, metsän ja kasvillisuuden värit.

Vaikka maisemasta tulee Marilan mukaan ensimmäisenä mieleen ”luonto”, hänen töissään siihenkin sekoittuu ihmisen läsnäolo. Luonto on kuvassa alisteisessa asemassa – mutta se nostaa päätään.

Se, mitä Heikki Marila taiteessaan hakee, on kontrasti, jonkinlainen kontrapunkti tai jännite.

”Jos tuon samalle kankaalle kaksi asiaa, jotka eivät oikeastaan sovi yhteen – vaikkapa aihe ja tekemisen tapa – syntyy tilanne, jossa ei tiedä, mihin suuntaan teos kallistuu. Tykkäänkö siitä vai en. Sellainen jännite on ärsyttävä ja hyvä. Jos sitä ei synny, alkaa mietityttää, tuleeko siitä mitään.”

Ärsytys ruokkii Marilan ajattelua, ja hän haluaa ainakin osan siitä siirtyvän myös kuviinsa.

”Jos kaikki on vain viettelevää tai vain oksettavaa, se ei ole kiinnostavaa. Pitäisi pystyä luomaan sellainen ensisilmäyksen ihastuminen, jonka takaa paljastuu rappio tai joku brutaalimpi olemassaolo.”

Onko tämä maailmankuvallinen asia?

”Ei.”

Pyritkö koskaan tekemään jotain, mikä on vain kaunista?

”Mielestäni sellaista ei olekaan. Kaiken takana on jotain muuta.”

Marila on tunnettu halustaan ja kyvystään uudistaa ilmaisuaan. Uudistuminen voi olla klisee, mutta taiteilijalle itselleen kyse on uteliaisuudesta.

Voisi olettaa, että Marila olisi sukeltanut maalaustaiteen historiaan ja noussut sieltä pintaan milloin kukka-asetelmien tai pilvien, milloin taas krusifiksien kanssa. Vaikka kukkien taustalla vaikuttaakin pitkä taidehistoriallinen perinne, esimerkiksi arvostettu Alankomaiden kultakauden kukkamaalari Rachel Ruysch (1664–1750), Marila selittää asian toisin.

”Omasta mielestäni on yksi eetos, joka on kulkenut töissäni koko tämän 30 vuotta. Minua kiinnostavat asiat, jotka ovat kulttuurisesti laajempia ja syvempiä kuin alkuun ajattelisi. Olen halunnut monumentalisoida marginalisoituja aiheita, pyrkinyt herättämään katsojien huomion vähäpätöisiltä, arkipäiväisiltä tai vaietuilta vaikuttavilla valinnoilla.”

Opettaessaan monet vuodet maalaamista kansalais- ja työväenopistoissa Marila havaitsi, että kukat olivat monen lempiaihe. Tämä alkoi kiinnostaa taiteilijaa, vaikka nykytaiteessa asetelmia on hyljeksitty koristeellisuutena.

Kymmenen vuotta sitten Marilan kukatkin piti kuljettaa Kööpenhaminan taidemessuille puoliksi salaa, vastoin näytteilleasettajan nimenomaista ohjeistusta. Päästyään esille maalaukset kumosivat kaikki ennakkoluulot.

”Porvarillisen elämän hautakivi”, taiteilija naurahtaa.

Kukat LXXXI ja sen syntyprosessi on nyt viipalekuvattu. Kurkataan vielä maalauksen taakse, kankaan kiinnitykseen ja tukipuihin.

Marila kertoo piirtäneensä paljon jo lapsena ja saaneensa siitä myönteistä palautetta. Kuvien tekemiseen hän kasvoi kuitenkin hitaasti.

Isä oli poliisi, äiti kaupanmyyjä, molemmat Karjalan evakkoja. Setä Sakari Marila on taiteilija, joten veljenpoika näki jo varhain, että sekin on ammatti, myyteistä riippumatta.

Viikoittaisten piirustus- ja maalaustuntien sekä kansan­opiston kuvataidelinjan jälkeen Marila haki jo lukioaikanaan Taideteolliseen korkeakouluun, useammalle eri linjalle, mutta joutui tyytymään varasijoihin.

Heikki Marila kuvitteli pitkään, että hänen välineensä olisi grafiikka, mahdollisesti kuvanveisto. Maalaaminen vei mennessään vasta Turun piirustuskoulussa. Kun ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeen piti valita linja, Marila päätteli, että maalaamisessa riittää oppimista loppuiäksi.

”Se on myös suorempi tapa ilmaista ja tehdä. Grafiikassa on hirveästi välivaiheita, jotka vaativat huolellisuutta ja siisteyttä. Kun on tämmöinen huseeraaja, voisin kuvitella että savikin olisi sopivampi kuin kupari- tai puulaatta. Mutta kuvanveistoonkin kuuluu hitaus.”

Marila toteaa olevansa ”hätänen ihminen”, joka voi saada maalaamalla heti aikaiseksi sen mitä hakee.

Tärkeimmältä asialta opiskeluaikana tuntui kuitenkin kasvaa ymmärrykseen siitä, mitä merkitsee olla taiteilija maailmassa. Maineikkaan Turun piirustuskoulun opettajat olivat itse aktiivisia taiteilijoita ja antoivat opiskelijoiden opetella asioita rauhassa.

”Ei ollut minkäänlaista kilpailullisuutta”, Marila muistelee, ”eikä silloisen rehtorin, Ismo Kajanderin mukaan mitään näytettävääkään vielä. Istuttiin aika intensiivisesti kahvihuoneessa puhumassa, polttamassa tupakkaa ja katselemassa taidelehtiä.”

Koulun tuottama pyörivä liike riittää tiettyyn pisteeseen asti. Sitten on haettava ja opittava itse, löydettävä oma ilmaisu ja näkökulma.

Marila on opettanut paljon itsekin ja rahoittanut taiteen tekemistä nuorempana myös tehdasduuneilla ja raksahommilla. Olennaisinta on ollut ylläpitää työhuonetta, taiteilijan tärkeintä työkalua. Hyvän ja edullisen työhuoneen perässä Marilakin muutti paikkakunnalta toiselle, kunnes päätyi takaisin opiskelukaupunkiinsa Turkuun.

”Vapaan taiteilijan ajatus on melkein kadonnut Suomesta. Ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeen aletaan jo tivata, että mikäs on se ensimmäinen näyttely. Siinä opiskelijoilla sitten rima nousee, ja koko ajatus taiteen tekemisestä muuttuu työksi."
Heikki Marila

Marilan mielestä yhtään taidekoulua ei saisi enää lopettaa vaan niiden määrää pitäisi päinvastoin kasvattaa. Taidekouluihin on jo pitkään ollut vuosi vuodelta enemmän hakijoita. Syitä voi vain arvailla. Kenties nuoret ihmiset kokevat taiteen viimeiseksi vapaaksi kentäksi.

”Johtuuko se sitten valintaprosessien muutoksesta, halusta oikeasti ilmaista itseään vai harhakuvitelmista siitä, mitä taiteen tekeminen on – en tiedä. Mutta ajan kehitys ei tue hidasta tekemistä, mitä taide vaatisi.”

Tekniikoita ja metodeja voidaan opettaa, mutta Marilan mukaan siihen on nykyään liian vähän aikaa, ja järjestelmän odotukset ovat valtavia. Tämä ei ota huomioon taiteen tekemisen yksilöllisyyttä, eikä liioin sitä, että ihmiset omaksuvat ja käsittelevät asioita omalla nopeudellaan.

”Vapaan taiteilijan ajatus on melkein kadonnut Suomesta. Ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeen aletaan jo tivata, että mikäs on se ensimmäinen näyttely. Siinä opiskelijoilla sitten rima nousee, ja koko ajatus taiteen tekemisestä muuttuu työksi, vaikka mitään ei pitäisi lyödä lukkoon liian varhain.”

Opettajilla on suuri vastuu siinä, miten ja mihin suuntaan ketäkin ohjata tai kannustaa, kuinka auttaa opiskelijaa löytämään oma ominaislaatunsa.

”Se on raskas tehtävä. Olet ensin yhden opiskelijan kanssa tunnin, sitten menet seuraavalle tunnille ja kaivaudut taas sen ihmisen päähän ja ajatuksiin, ja siellä on kaikki ilot ja surut ja henkilökohtaiset vaikuttimet niin opettajalla kuin opiskelijallakin. Koin sen aika kuluttavana. Jos siinä ohessa yrittää vielä tehdä omaa taidetta, se kombinaatio on… vaativa.”

Marila haluaisi puhua taiteen ammattiopetuksessa vain kuvasta ja siitä välittyvistä asioista.

”Uusilla opiskelijoilla voi olla käytössään relevantteja taideteorioita; minä taas olen opiskellut väriopin ja sommittelun. Nämä kaikki ovat työkaluja, joita voidaan käyttää myös silloin, kun keskustellaan. Mutta jos vastaanottaja ei tiedä, mitä niillä asioilla tarkoitetaan, meillä on välissämme kielimuuri. Koen, että se, mitä voisin nykyisille opiskelijoille antaa, on heille jo ihan ufoa.”

Siksipä hän ei enää opetakaan.

Kukat LXXXI kuuluu nykyään Turun Taidemuseolle, Lars Göran Johnssonin kokoelmaan.

30 vuoden jälkeen Heikki Marila on siitä onnekkaassa asemassa, että kykenee elämään taiteellaan.

Mitä hän on tähänastisen matkansa aikana oppinut?

”Toimettomuudelle pitäisi antaa enemmän tilaa”, Marila sanoo. ”Semmoinen möllöttäminen, jota ei varmaan enää suoda edes lapsille, on luovalle ihmiselle ihan hirveän tuottavaa. Silloin tapahtuu hyviä asioita. Pelkään kuitenkin, että tälle ei enää ole ymmärrystä.”

Marilakin myöntää olleensa tilanteissa, joissa näyttely on jo ovella, mutta möllöttäminen jatkuu, eikä mitään synny.

”Pitäisi jaksaa antaa sen asian valmistua ja miettiä, mikä on se todellinen syy, miksi tästä ei tunnu tulevan mitään. Vuodet tuottavat luottamusta siihen, että asiat lähtevät lopulta kulkemaan ja loksahtelevat paikoilleen.”

"Kun miettii, millaisessa maailmassa nyt eletään ja mihin suuntaan asiat ovat menossa, niin varmaan meidän apurahoistakin päättää kohta joku bb-talon taideraati.”
Heikki Marila

Marilan seuraava näyttely on – mikäli korona ei puutu suunnitelmiin – Oisterwijkissa Hollannissa. Seuraava Suomen-näyttely nähdään kesällä Turussa.

Työt ovat hyvässä vauhdissa, niistä taiteilija ei kanna huolta, mutta taiteen tulevaisuuteen hän suhtautuu kriittisesti.

”Markkinatalousvetoiseen kehitykseen ei voi olla kauhean tyytyväinen. Valtavan nopea rytmi näyttelyiden pitämisessä, uudistumisodotuksissa ja kertakäyttökulttuurin lisääntymisessä heijastaa taiteen kentälle sellaista liukuhihnaa.”

Marila toivoo, että kulttuurin julkinen rahoitus saataisiin mahdollisimman nopeasti ja selkeästi valtion budjettiin.

”En puhu instituutioiden vaan taiteilijoiden suoran toimeentulon rahoittamisesta. Kun miettii, millaisessa maailmassa nyt eletään ja mihin suuntaan asiat ovat menossa, niin varmaan meidän apurahoistakin päättää kohta joku bb-talon taideraati.”

Kommentoi »