Apu

Kuvanveistäjä Miina Äkkijyrkkä: "Olen ollut isättömien lapsieni itsekäs äiti"



Kuvanveistäjä Miina Äkkijyrkkä: "Olen ollut isättömien lapsieni itsekäs äiti"

"Tunnen syyllisyyttä siitä, että lapseni joutuivat kärsimään. Mutta he ovat opiskelleet ja edistyneet."
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Harri Joensuu

Olen  elämän ensimmäisellä luokalla. Pitää olla raakile kehittyäkseen. Lapsena hakkasin muodon puuhalkoon ja sanoin äidilleni, että tein lehmän.

Rasavillinä minut laitettiin vasikan karsinaan. Lapsena opin uteliaisuutta, intoa ja ahkeruutta. Kun on ruokaa, lepoa ja hyvää seuraa, mitä muuta tarvitaan?

Nuorena paastosin ja kävelin Raamatun kanssa metsässä. Rakko jalassa oli merkki kulusta ja polku kaiken kattavassa luomakunnassa jälki: tästä on menty ennenkin.

Isä opiskeli kanttoriksi, mutta ei ryhtynyt siihen työhön. Hän oli teoreetikko ja haaveilija, jolle kaiken piti olla kaunista. Hänen antinsa minulle oli estetiikan ja sommittelun taju.

Äitini paiski ihmisiä sananlaskuilla ja oli kova työihminen, jolta opin nuukuutta, ahkeruutta ja itsekuria. Körttiläiskodissa Jumala on tässä ja nyt, eikä kauppansa ole koskaan kiinni. Rukoilen ihmisille hyviä asioita ja lopulta päädyn Jumalan luo.

Vasikka-veistokseni ovat mukana Kangasala-talon näyttelyssä. Esillä on töitä Kimmo Pyykön 1970-luvun oppilailta Suomen taideakatemiasta. Viimeisen vuoden opiskelijana keskityin tulevaan uraani enkä oppinut häneltä paljonkaan.

Metsästä tulleelle karjakolle kontaktien luominen oli tärkeää. Taiteilijalla on oltava sisäinen palo, mutta inspiraation odottamisesta on turha puhua, kun pöydällä kasvaa laskupino. Opiskelun ohessa kävin rakennuksilla 1,35 markan tuntipalkalla ja iltaisin tiskasin Adlonissa. Silloin päätin, että valmistuttuani en aputöitä tee.

Oli iso erehdys syntyä tänne kylmään. Oikea paikka olisi ollut Välimeren tuntuma. Ranskan sana liberté tarkoittaa vapautta. Vapaus on luomisen, rakastamisen ja kaiken käynnistäjä.

Suomen vähättelykulttuurissa vain nöyrä ja harmaa saa nipin napin hengittää. Miten minä voin pärjätä tässä henkisessä ilmastossa, kun tavoitteenani ovat taivaat ja helvetit?

Kolmen lapsen äitinä olen saanut kahdesti häädön kodistani. Häätöjä seurasi kuuden vuoden apaattinen kausi, jolloin en ole pystynyt yhtä sorkkaa piirtämään. Vasta nyt olen virkoamassa, mutta tätä en olisi tahtonut kokea.

Lapsilleni olen antanut katon pään päälle ja ruokaa. Muuten olen ollut isättömien lasteni itsekäs äiti, joka on halunnut paljon omaa aikaa. Tunnen syyllisyyttä siitä, että lapseni joutuivat kärsimään. Mutta he ovat opiskelleet ja edistyneet.  

Kun mies panee oven kiinni, on turha kysellä sen perään. Mutta kun kuulet sen kopinan eteisestä, laita ruoka esiin. Miestä ei kannata ottaa, ellei sitä voi pitää hyvin.

Tärkeintä on yhdessäolo: uidaan, jumpataan, katsotaan toinen toistaan silmiin, hengitetään iho iholla. Elämänvoima tulee läheisyydestä.

Ihanimpia ovat aamut, kun en ole vielä aukaissut silmiäni ja yhtäkkiä ratkeaa jokin taideongelma. Arki on paljon raaempaa kuin taiteilijan maailma.

Lapsenlapsi tarttuu  kiinni liikkuvaan kuvaan. Näen muutoksen kaikkialla. Kummallinen maailma on tulossa. Lapset eivät enää halua muuta kuin välttämättömän sängyn, tuolin ja pöydän, jolle voi nostaa elämyksiä tuottavan masiinan. 

Teksti Hannu Koskela, kuva Harri Joensuu

Julkaistu: 9.12.2016