Eeva

Kuvanveistäjä Anna-Kaisa Ant-Wuorinen: Tuli tuhosi kodin



Kuvanveistäjä Anna-Kaisa Ant-Wuorinen: Tuli tuhosi kodin

Liekit polttivat kuvanveistäjä Anna-Kaisa Ant-Wuorisen talon kaksi vuotta sitten. Alkusokin jälkeen hän alkoi pitkästä aikaa työskennellä intensiivisesti. Kun kotia ei enää ollut, hänen oli pakko lähteä liikkeelle.
Teksti Jaana-Mirjam Mustavuori
Kuvat Suvi Elo

Huhtikuussa 2016 kuvanveistäjä Anna-Kaisa Ant-Wuorinen istui bussissa matkalla Veikkolasta Helsinkiin, kun hänen naapurinsa soitti. Ant-Wuorisen talo oli tulessa. Anna-Kaisa hyppäsi ulos bussista Kisahallin kohdalla, otti taksin lennosta ja ajoi takaisin kotiinsa, mutta mitään ei enää ollut tehtävissä. Rakennus roihusi, paloautot olivat paikalla ja kaikkialla oli valtavasti savua ja vaahtoa.

Anna-Kaisa ei kyennyt soittamaan tyttärilleen. Hän otti kännykkäkameralla kuvan ikkunasta sisään taloon ja lähetti sen molemmille. Helsingissä asuvat tyttäret tulivat paikalle saman tien.

”Onneksi tyttäreni ovat hyvin järkeviä eivätkä lainkaan hysteriaan taipuvaisia. He selvittivät heti, onko talovakuutus voimassa. Minulla ei ollut siitä hajuakaan.”

Anna-Kaisa oli juuri selviämässä aviomiehensä Eero Ant-Wuorisen kuolemasta. Puoliso sai sairauskohtauksen kotona kesällä 2012 ja menehtyi kuukautta myöhemmin sairaalassa. Anna-Kaisa masentui, eikä taiteen tekeminen tuntunut moneen vuoteen mielekkäältä.

Luottamustehtävät taiteilijajärjestöissä toivat tervetullutta muuta ajateltavaa. Hän oli ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa matkalla hauskanpitoon ystäviensä kanssa, kun kuuli talonsa olevan liekeissä. Suunnitelmissa oli mennä kasvohoitoon ja sen jälkeen ystävättären luokse syömään. Myöhemmin illalla matkaa oli tarkoitus jatkaa ystävien ja naapurien kanssa Vanhalle ylioppilastalolle K50-diskoon.

Anna-Kaisa Ant-Wuorinen, 60, kuulee vieläkin korvissaan oman äänensä, kun hän soitti ystävättärelleen: ”En tulekaan tänään syömään luoksesi, koska kotini palaa.” Hän yritti peruuttaa varaamansa hoitola-ajan, mutta puhelin tyyttäsi varattua.

”Kummallista, miten ihmisen mieli toimii. Siinä taksissa istuessani tunsin huonoa omaatuntoa siitä, etten peruuttanut varaamaani kasvohoitoa.”, Anna-Kaisa muistelee uudessa kodissaan Somerolla.

Kaikki meni

Naapurit tarjosivat Anna-Kaisalle yösijaa, mutta hän meni yöksi tyttärensä luokse. Hänellä ei ollut kuin käsilaukku ja päällä olleet vaatteet. Ensimmäinen viikko palon jälkeen kului tyttärien luona. Nämä ovat äitinsä kanssa samankokoisia, joten he lainasivat Anna-Kaisalle vaatteita ja veivät tämän myös ostoksille.

”Inhoan vaateostoksilla käymistä, mutta minun oli pakko suostua. Minulla ei kirjaimellisesti ollut mitään päällepantavaa, ei vaatteita, kenkiä, sukkia tai mitään muutakaan.”

Anna-Kaisa oli muuttanut miehensä ja kahden pienen tyttärensä kanssa Veikkolaan 1990-luvun alussa. Talossa oli 300 neliötä, ja sitä ympäröi hehtaarin kokoinen puutarha. Taloon mahtui uskomattoman paljon tavaraa. Kaikki meni, niin arkiset esineet kuin arvotavaratkin.

Menetys oli valtava.

Tosiasiat ja tuhon mittakaava valkenivat Anna-Kaisalle hitaasti, pala palalta. Hän ei oikein kyennyt kunnolla tajuamaan, mitä oli tapahtunut.

”Ensin vain toimin mitään ajattelematta. Itkin kolme vuotta melkein joka päivä mieheni kuoleman takia, mutta talon menettäminen ei enää itkettänyt. Se oli kamalaa, mutta se oli vain tavaraa.”

Eniten häntä harmittaa miehen kokoaman hienon, usean tuhannen niteen kirjaston ja lukuisten taideteosten, omien ja muiden, palaminen poroksi, samoin suvun historiasta kertovien ainutlaatuisten esineiden tuhoutuminen.

Syy paloon ei koskaan selvinnyt.

Lastenlapsien elämänilo auttoi Anna-Kaisaa jaksamaan, kun hänellä ei ollut omaa kotia.

Tuhkasta nousee taidetta

Anna-Kaisa vietti seuraavan kesän palaneen kotinsa viereisessä saunamökissä. Vakuutusyhtiön miehet olivat saapuneet paikalle miltei heti palon sammuttua. He luetteloivat kaikki talossa palohetkellä olleet tavarat ja veivät tuhoutuneet pois.

”Vakuutusyhtiön työntekijät veivät pyynnöstäni huolimatta jatkuvasti pois sellaista, jota olisin halunnut tutkia tarkemmin. Palaneet esineet näyttivät mielenkiintoisilta. Jotkut muoviesineet olivat vääntyneet niin hassuiksi, etten ikinä olisi osannut muotoilla mitään sellaista.”

Anna-Kaisa tutki taloa, vaikka hän ei kyennyt viettämään siellä kovin pitkiä aikoja kerrallaan. Ahdistus ja väsymys kävivät heti kimppuun, välillä oli pakko mennä uimaan tai kuljeskella puutarhassa. Palaneen katku pahensi tilannetta.

”Tunsin, että minun oli pakko mennä taloon yhä uudestaan. Olihan minun jotenkin käsiteltävä mieheni ja lasteni kanssa siellä viettämäni vuosikymmenet. Puhuminen ei ollut siinä tilanteessa minun juttuni. Minun piti käydä asiat läpi kuvien kautta, joten otin kuvia ja tutkin palon jälkiä.”

Arkiset esineet saivat palossa uusia muotoja. Kirjahylly kirjoineen jätti jälkensä seinään. Tuli muotoili uusiksi leikkuulaudan, palohälyttimen ja muovikanisterit. Anna-Kaisa ymmärsi, että jäljistä oli mahdollista tehdä teoksia, ehkä kokonainen näyttely.

”Prosessi muuttui yksityisestä surutyöstä ja muistelemisesta taiteen tekemiseksi. Samalla sain etäisyyttä kokemaani menetykseen. Se helpotti oloani henkisesti, vaikka en sitä silloin ajatellut. Talon esineet nostivat väkisin muistoja mieleen.”

Tuli poltti rakkaat taulut mutta teki samalla seiniin ikään kuin uusia maalauksia, jotka olivat uskomattoman kauniita.

Luopua – vaan ei luovuttaa -näyttely pidettiin viime vuoden joulukuussa kahdessa osassa ja kahdessa eri galleriassa Helsingissä. Keskeinen teos oli samanniminen video, jossa taiteilija soittaa palanutta pianoa. Sen koskettimet soivat, mutta eivät pongahda takaisin ylös vaan ne pitää nostaa sormin.

”Se oli elämäni ensimmäinen näyttely, jossa suuntaudun itseeni. Aiemmin aiheeni ovat olleet toisenlaisia. Näyttelyn nimi kumpusi sisusta ja siitä, etten ole halunnut luovuttaa, vaikka kotini paloi tuhkaksi.”

Kun vakuutusyhtiön työntekijöiden tekemä luettelo lopulta valmistui, se oli pari senttiä paksu pumaska, kirja suorastaan.

”Tavaraluettelon muodossa esitetty koti tuntui absurdilta. En esimerkiksi tiennyt, että minulla oli ollut neljä ompelukonetta. Se tuntui nololta. Käytän ehkä luetteloa vielä jossain taidenäyttelyssä. Vakuutusyhtiön virkailijat olivat kirjoittaneet käsin muistiin joka ikisen esineen.”

Puhdistava kokemus

Vanhan kodin tavaramäärä tuntui Anna-Kaisasta joskus ahdistavalta, ja hän suunnitteli jo ennen paloa luopuvansa talosta. Se oli yksinkertaisesti aivan liian suuri yhdelle. Veikkola oli myös muuttunut liian kovaääniseksi ja täyteen rakennetuksi. Talo oli myynnissä pariin otteeseen, mutta Anna-Kaisa muutti aina mielensä.

”Olin kuitenkin henkisesti valmis lähtemään sieltä. Talossa oli hirveän voimakkaasti mieheni henki. Kun talo paloi, minun oli pakko siirtyä elämässä eteenpäin. Myös kaikesta siitä tavarasta luopuminen on

tuntunut helpottavalta. Olen eri tavalla vapaa, kun Veikkolan kotia ei enää ole.”

Vakuutusyhtiö hankki Anna-Kaisalle nopeasti kaksion Munkkiniemestä, mutta hän ei kyennyt asumaan siellä.

”Olen tottunut puuhaamaan koko ajan jotain: sahaamaan puita, karsimaan risuja, möyrimään kasvimaalla ja kasvihuoneessa, lämmittämään saunaa. Kuvanveistäjän

työkin on hyvin fyysistä. Kaksiossa ei ollut mitään tekemistä.”

Seuraavaksi vakuutusyhtiö järjesti Anna-Kaisalle kodin Etelä-Haagasta. Siinä oli parveke, mutta hän ei kotiutunut sinnekään. Hän ei vain ole kerrostaloihmisiä. Kun vanhemmat muuttivat palvelutaloon, Anna-Kaisa asui jonkin aikaa näiden talossa Kauniaisissa. Muutamia kuukausia meni myös ateljeeasunnoissa Tapiolassa, Espoossa, ja Tampereella.

”Sitten päätin selvittää perusteellisesti, missä ja miten oikeastaan haluan asua. Etsin ympäri Etelä-Suomea itselleni uutta kotia ja työtilaa. Hiljaisuus on minulle tärkeää. Haussa oli pieni talo järvenrannalta.”

Länsi-Uusimaa tuntui monella tapaa tutulta ja maisemaltaan kotoisalta, sillä vanhemmilla oli Pusulassa kesämökki, jossa Anna-Kaisa vietti lapsuutensa kesät. Aviomiehen vanhemmilla oli puolestaan kesämökki Nummen puolella, ja siellä hän lomaili kesät perheensä kanssa lasten ollessa pieniä.

Kun Anna-Kaisa oli käynyt kolme kertaa katsomassa taloa Somerniemellä, hän soitti paikkakunnalla asuvalle ystävälleen ja kysyi, millaista on asua Somerolla. Mies vastasi: ”Muuta tänne vaan, täällä on kivaa.”

Seuraavana iltana ystävä soitti ja kertoi, että lähistöllä oli koulu myytävänä. Sen Anna-Kaisa sitten osti.

”Kaikesta siitä tavarasta luopuminen on tuntunut helpottavalta”, Anna-Kaisa sanoo.

Uusi koti

Anna-Kaisa muutti Somerolle viime lokakuussa ja kiertolaiselämä päättyi. Kaupungin vaakunassa on tulilieskat ja mustat juuret, mikä tragikoomisuudessaan huvittaa kuvanveistäjää. Lähin järvi on nimeltään Lammijärvi, palanut koti Veikkolassa sijaitsi Lamminjärven rannalla.

Kun ajaa Helsingistä Somerolle, Pusulan kohdalla korkea kallio erottuu maisemasta. Anna-Kaisan miehen tuhkat on ripoteltu sinne. Paikka on tuttu niiltä kesiltä, jolloin perhe lomaili puolison vanhempien mökillä Nummella sekä retkeili ja telttaili kalliolla.

”Ajattelen mieheni olevan retkeilykalliomme laella. Hän on henkisesti läsnä täällä, mutta eri tavalla kuin Veikkolassa. Siellä tuli aina mieleen, missä kohdassa hän istui ja mihin kohtaan hän kaatui saatuaan sairauskohtauksen. Elvytin häntä ennen kuin ambulanssi vei hänet sairaalaan.”

Uusi koti on 600-neliöinen, mutta se on ennen kaikkea työ- ja näyttelytila. Siellä mahtuu tekemään suuriakin veistoksia.

Anna-Kaisa tilasi juuri kunnon sängyn nukuttuaan kaksi vuotta erilaisilla patjoilla lattialla ja lavereilla. Äidiltään hän on saanut vanhan pianon ja mummulansa viininpunaisen sohvakaluston. Kirpputorilta löytyi pari kivaa tuolia. Kaikki on vielä kesken, muotoutumassa.

”Mieheni kuoleman jälkeen lamaannuin, mutta tulipalon jälkeen olen alkanut työskennellä uudestaan. Tämä siirtymä on mielenkiintoinen. Tyhjä talo on kuin puhdas paperi. Taiteen tekemisessäkin olen aina alussa valkoisen paperin äärellä.”

Anna-Kaisa ei pelkää tyhjyyttä eikä hiljaisuutta. Hän ei myöskään pelkää yksinoloa.

”Olen oikeasti aika lailla erakko, epäsosiaalinen ihminen. Small talk on useimmiten pitkästyttävää ja väsyttävää. Täällä saan olla rauhassa.”

Ollilan koulu, jossa Anna-Kaisa nyt asuu, sijaitsee pienessä kylässä kahdeksan kilometrin päässä Someron keskustasta,

Helsinkiin on sata kilometriä. Anna-Kaisa ajaa lähes viikoittain pääkaupunkiin katsomaan näyttelyitä sekä tapaamaan ystäviään, tyttäriään ja kolmea lastenlastaan.

”Lastenlasten uteliaisuus ja elämänilo ovat kannatelleet minua koko ajan, kun olen ollut ilman kotia. He ovat niin uskomattoman älykkäitä ja kiinnostuneita kaikesta. Tykkään olla heidän kanssaan.”

Uusi alku

Pitkäaikaisen kodin menetys pakotti monta vuotta masennuksesta kärsineen Anna-Kaisan lähtemään liikkeelle, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin.

”Tykkään matkustaa ja tutkia uusia paikkoja. Talopalon jälkeen olen kierrellyt paljon Etelä-Suomessa, ja täällä Somerollakin olen kuin ulkomailla.”

Veikkolan kiinteistö on nyt myyty. Anna-Kaisa kävi siellä viimeisen kerran toukokuussa. Hän ehti juuri ja juuri siirtää joitakin kasveja vanhasta puutarhastaan nykyisen kotinsa pihaan.

”Todennäköisesti palaneen kodin tontille tulee viisi taloa. Puutarhatontti pannaan pelloksi ja kaikki vanhat puut kaadetaan.

En halua nähdä lopullista tuhoa, mutta vanhan kotitalon purkamisen aion vielä videoida.”

Anna-Kaisan nuorempi tytär kehui äitiään, kun he olivat tehneet talokaupat. Tytär soitti äidilleen seuraavana päivänä ja sanoi: ”Äiti, sinä olit tosi reipas. Kaikki meni niin hyvin. Olen sinusta tosi ylpeä.”

”Tytär puhui minulle kuin lapselle. Hän oli varmaan ajatellut, että romahdan kaupantekotilaisuudessa. Minähän vetkuttelin talon myynnin kanssa, kunnes talo sitten paloi.”

Anna-Kaisa on luonteeltaan sellainen, että hän kieltää helposti ikäviä asioita ja yrittää katsoa kaikkea myönteisesti.

”Ehkä suhtaudun kodin menetykseen puheen tasolla reippaammin kuin sisimmässäni. No, olihan se aika reipasta, että tein kaikki ne teokset palaneesta talosta.”

Eräänä päivänä koululla käyskennellessään Anna-Kaisa tajusi, ettei hänellä ole mitään muistoja uudesta asuinympäristöstään.

”Minusta on hienoa, ettei täällä ole niin paljoa merkityksiä ja muistoja joka kohdassa.

Jos asuu pitkään jossain paikassa, jokainen kohta täyttyy muistoista. Täällä on enemmän ilmaa ja näköalaa. Tyhjä talo kutsuu luomaan uutta.”

Anna-Kaisa luuli uuteen taloon muutettuaan, että vanhan kodin menettäminen on jo käsitelty, mutta ei se ole. Hänellä on vielä paljon materiaalia käyttämättä palaneesta talosta: valokuvia, hiiltä ja muuta.

Aika näyttää, mitä niistä syntyy. ●

Julkaistu: 25.8.2018