Apu

Kuusamolainen Sulo Karjalainen on karhujen ottoisä. Hänen tarinastaan tehdään kirja

1


Kuusamolainen Sulo Karjalainen on karhujen ottoisä. Hänen tarinastaan tehdään kirja

Seitsemän orpoa karhunpentua päätyi Sulo Karjalaisen hoidokeiksi 1990-luvun alussa. Miehen ja karhujen ystävyys on pysynyt. Nyt Sulon tarinasta julkaistaan kirja.
Teksti Eve Hietamies

1990-luvun alussa metsästäjät järjestivät seitsemän karhunpentua orvoksi ja valtion pyynnöstä niistä ottivat vastuun petotutkija Erik S. Nyholm ja Sulo Karjalainen. Maaliskuun alussa Sulon tarinasta julkaistaan kirja Karhumies.

Vuonna 2015 Kuusamon Suupetokeskuksen Juuso-karhu nousi kansainväliseen kuuluisuuteen, kun hoitajat ryhtyivät taltioimaan karhun maalausprosessia. Juuso maalasi pyörimällä maalissa ja tallustelemalla levyjen tai paperien päällä.

Viime vuonna Helsingin kahvilagalleria Ruplassa järjestettiin Juuson ensimmäinen taidenäyttely ”Voimakkaita ja pehmeitä kosketuksia”, kymmenkunta maalausta myytiin heti ensimmäisellä viikolla. Loput teokset huutokaupattiin.

Juusosta tuli niin kuuluisa, että itse Tasavallan presidentti Sauli Niinistö otti vuosi sitten uudenvuodenpuheessaan esille karhun hoitajan Sulo Karjalaisen ja Juuso-karhun ystävyyden.

Maaliskuun alussa julkaistaan Docendon kustantama Karhumies-kirja, joka käy läpi Sulo Karjalaisen elämänkaarta aina lapsuudenkodista tähän päivään ja karhutarhaan. Kirjan tekijöinä ovat kirkkoherra Vesa Tuominen ja käsikirjoittaja Esa Silander. Kuvitus on suureksi osaksi Tapio Paappasen käsialaa, mutta kuvia on antanut käyttöön myös karhujenhoitaja Pasi Jäntti sekä edesmennyt valokuvaaja Juhani Kinnunen.

Vuosien aikana Kuusamon karhujen maine on kassvanut etenkin ulkomailla. Matkailijoita tulee paikalle ympäri maailman, ja Sulo Karjalaista halaavat monisatakiloiset karhut on ikuistettu kuvin ja tv-kameroin ympäri maailman.

Harva kuitenkaan tietää, ettei mikään ulkopuolinen taho tue Kuusamon Suurpetokeskuksen toimintaa. Valtio pyysi aikanaan huolehtimaan karhuista, mutta Karjalainen itse on aina joutunut rahoittamaan niiden hoidon. Pääsylipputulot auttavat vain vähän.

- Kustannukset ovat jatkuvia eli eletään euroa venyttäen. Jokainen karhu syö keskimäärin 15-20 kiloa per nuppi joka päivä. Poroa ja silakkaa, marjoja, viljaa ja hedelmiä. Suurena apuna on se, että karhut saavat Kuusamon Citymarketista ylijäämähedelmiä, Karjalainen kiittelee.

Vain kerran suurpetokeskus on saanut lainaa sekä pienen tuen elinkeinoyhdistykseltä. Pienet pääsylipputulot ja kahvin ja muistoesineiden myynti kattavat vain murto-osan menoista. Euron venyttäminen harmittaa, ja karhutarhan kohtalo mietityttää.

Karhujen lisäksi Sulo on hoitanut monen loukkaantuneen eläimen kuntoon ja vapauttanut ne takaisin luontoon.  Vain kesyt ja tarhassa syntyneet ovat jääneet Kerolle. Karhujen lisäksi Suurpetokeskuksessa on milloin mitäkin: susia, koirasusia, kettuja, ahmoja, ilveksiä ja poroja.

Miten karhut sitten päätyivät Sulon hoitoon? 1990-luvun alussa karhujen kevätmetsästys oli vielä sallittua, joten vuonna 1992 pyyntikiihkoinen jahtiporukka Suomussalmella kaatoi karhun tarkistamatta, oliko se uros vai naaras. Kaksi pentua jäi orvoksi. Koska valtio ei tiennyt, mitä pennuille tehdä, Maa- ja metsätalousministeriö otti yhteyttä petotutkimusasemalle Kuusamoon.

Siihen aikaan Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen petotutkijana työskenteli eräkirjailija Erik S. Nyholm, joka tunnetaan karhututkimuksistaan. Ministeriön pyynnöstä Nyholm lähti Suomussalmelle petotutkimusaseman hoitajan Sulo Karjalaisen ja poikansa Kain kanssa. Karhunpennut löytyivät puusta. Kai nakkasi ne alas, Nyholm otti koppia. Toinen karhu marisi, sen nimeksi tuli Marri, Mörri taas mörisi.

Kuusi päivää myöhemmin Nyholmin puhelin soi taas. Nyt simpeleläisen maatalon pihalla istui jo kolmatta päivää orpo karhunpentu, joka söi nälkäänsä ruohoa. Nyholm totesi, ettei ruoho ole lastenruokaa ja haki pennun pois. Nuhainen pentu sai nimekseen Niisku. Se oli pahasti loukkaantunut ja saanut kallovamman, jäänyt todennäköisesti auton alle, mutta myöhemmin Sulon hoivissa pentu toipui ja parani.

Niiskua hakiessaan Nyholm jäi yöksi Ilomantsiin ja eikö taas puhelin soinut: nyt Martinselkosessa jahtiporukka oli järjestänyt kolme pentua orvoksi. Nallet saivat nimekseen Tassu, Tessu ja Tossu.

Ja sitten tuli vielä yksi.

Vyöti pentuna. Kuusamossa kutsutaan vyöti-kaulaiseksi sellaista, jolla on valkeaa väriä kaulassa. Siitä karhu sai nimensä.

Kevätmetsästys kiellettiin, mutta metsästäjät ehtivät vielä kerran tunaroida oikein kunnolla. Seuraavana keväänä 1993 Suomussalmen Pirttivaarasta löytyi orpo karhunpentu kuolleen emonsa kainalosta.  Eräänä yönä poliisiauto ajoi Sulo Karjalaisen pihalle ja toi mukanaan kaksi ja puolikiloisen orpokarhun. Rääpäle sai nimekseen Vyöti.

Karhut totutettiin ihmisiin, sillä luontoon niitä ei olisi pystytty enää palauttamaan.  Maatalouskoneteknikko-poikamies Sulo Karjalaisesta tuli kuudelle pennulle äitikorvike ja mies pinkoi yökaudet pihan poikki tuttipullot kourissaan lohduttelemaan tarhassa emojaan itkeviä karhunpentuja.

Sulo myös opetti karhunpennuille saman, mitä emo opettaa luonnossa. Sopua ja käytöstapoja: ”Ruoka syödään kunnolla, pienempiä ei kiusata ja jokainen saa vuorollaan, kun odottaa”.  Vapaan kasvatuksen vastustajana Karjalainen piti karhunpennuille tiukkaa kuria.

- Määrätyt asiat tehdään, ja joistain asioista ei neuvotella.

Vyöti kesyyntyi eniten. Se kävi Sulon kanssa kala- ja marjastusreissuilla, leikki talon pihalla parhaimman kaverinsa Tessu-koiran kanssa, kerjäsi keittiön kahvipöydästä herkkuja ja teki pitkiä seikkailuretkiä Sulon ja Erikin kanssa Keron metsissä.

Sulo Karjalainen on aina suhtautunut karhuihin kaikella vakavuudella eli kunnioittaa niitä isoina petoina. Hän puhuu niille aina pehmeällä äänellä ja liikkuu tarhan sisällä verkkaisen rauhallisesti.

Alussa karhujen olinpaikka salattiin suurelta yleisöltä. Kun Nyholm jäi eläkkeelle, lääninhallitus ja Kuusamon kunta lähtivät tukemaan ajatusta karhutarhan avaamisesta yleisölle. Uusi tarha sai nimekseen Kuusamon Suurpetokeskus ja kunnan avustuksella keskukseen rakennettiin kunnon parkkipaikka, joka kestää bussitkin.

Jokainen voi kuvitella, millainen paperirumba tarvitaan, jos halutaan kasvattaa seitsemää karhua kotipihalla.

Marri, Mörri ja Tassu muuttivat Ähtäriin. Tossu jouduttiin nukuttamaan.  Kuusamossa Tessu ja Vyöti saivat ensin Reetan ja Aatun, myöhemmin Juuson ja Joosepin. Sulo syötti niitäkin tuttipulloilla, pennut istuskelivat sisällä keittiönpöydän ääressä ja oppivat lopulta aukaisemaan jopa ovia.

Niisku sai Nätin ja urospentu Nörtin, joka myöhemmin muutti Viroon ja ryhtyi itse kahden pennun isäksi. Kolmas Niiskun pentu kuoli.

Tällä hetkellä Sulon apuna karhutarhalla on venäläinen paluumuuttaja Viktor Markanen sekä  Harri Karjalainen, joka hoitaa tarhalla raskaammat työt.

- Itselläni alkaa jo askel lyhentyä. Sydänleikkaus on tehty, polvinivelet vaihdettu eikä raskaampaan työhön enää kykene, 76-vuotias Sulo kertoo kuulumisiaan.

Jonain päivänä hän jää eläkkeelle. Kuka silloin turvaa karhujen tulevaisuuden?

Julkaistu: 2.2.2018