Apu

Kuukkeli - tuo sympaattinen metsänhenki



Kuukkeli - tuo sympaattinen metsänhenki

Kukapa Lapin-kävijä ei tuntisi kuukkelia? Tämä sympaattinen siivekäs on enemmän kuin lintu: se on kairankulkijan kaveri, salaperäinen taigametsän hiiviskelijä – melkein kuin henkiolento.
Teksti Apu-toimitus

Miten erämaan eläjä voikin olla niin seurallinen? Kuukkeli on utelias – se lehahtaa laavulle heti, kun joku virittää nuotion. Havumetsän oksistossa leijaileva savu on kuukkelille merkki siitä, että tarjolla saattaa olla syötävää.

Usein ensimmäinen merkki kuukkelista on hiljainen kujertelu. Äänivalikoimaan kuuluvat myös närhimäiset rääkäisyt, haukkamaiset kiljahdukset sekä erilaiset viserrykset. 

Puusta alas liihotteleva kuukkeli on kaunis näky. Sen ruosteenpunaiset siivet ja pyrstö hohtavat tummassa metsässä. Muuten kuukkelin väritys on hillityn tyylikäs, vihertävän harmaa. Lintu on ruumiinrakenteeltaan sopusuhtainen ja elegantti.

Kuukkeli on Suomen pienin varislintu, pituudeltaan noin 30 senttimetriä ja siipien kärkiväliltään 40 senttiä. Se on pienehköksi linnuksi pitkäikäinen: jos onnettomuus tai tauti ei osu kohdalle, lintu voi elää jopa viisitoistavuotiaaksi.

Monissa kielissä kuukkelin nimi on ”siperiannärhi”. Venäjän suunnattomat taigametsät ovatkin sen vahvinta esiintymisaluetta, ja lajin levinneisyys ulottuu lännessä Suomen, Ruotsin ja Norjan metsäisille syrjäseuduille asti. 

Vaikka kuukkeli ja närhi kuuluvat samaan heimoon, ne ovat käyttäytymiseltään kuin yö ja päivä: siinä missä närhi lähtee ihmistä pakoon jo kaukaa, kuukkeli istuu olkapäälle ja syö kädestä. 

Kuukkeli on metsänkävijän kaveri, kuin lintumaailman vastine koiralle, joka seuraa ihmistä ja syö tältä putoilevia ruoankappaleita. Retkeilijästä saattaa tuntua, että taukopaikalle lehahtavat kuukkelit tuntevat hänet. 

Suomen muinaisuskonnoissa kuukkelia pidettiin sielunlintuna: metsästäjän kuoltua hänen sielunsa uskottiin siirtyvän kuukkeliin. 

Kuukkelia ajatellaan erityisesti Lapin lintuna, mutta itse asiassa se on Kainuun maakuntalintu ja itäisten havumetsien laji. Etelä-Suomessa vanhat naavan peittämät metsät ovat kuitenkin käyneet harvinaisiksi, ja Oulun eteläpuolella elää kuukkeleita vain siellä täällä eristäytyneinä.

Kuukkeli on Etelä-Suomesta monin paikoin hävinnyt, ja koko maassakin arvioidaan elävän vain noin 30 000 kuukkeliparia. Pirstaloituneissa metsissä on vaarana sisäsiittoisuus, kun eri alueiden kuukkelit eivät pääse tapailemaan toisiaan. 

Upean linnun elämää kuvataan monipuolisesti Hannu Siitosen ja Heikki Willamon kuva- ja tietoteoksessa Kuukkeli – sielunlintu (Otava 2003). Kirjassa seikkailevat kuukkelit asustavat Etelä-Karjalassa. Myös Pirkanmaalla ja Etelä-Pohjanmaan viimeisillä takamailla on jäljellä jonkin verran kuukkeleita. Lapin metsissä lintu on kuitenkin yleinen, ja siellä kuukkeleita pääsee myös helposti näkemään esimerkiksi hiihtoretkillä ja syksyisillä vaelluksilla. 

Kuukkeli tarvitsee elääkseen suojaisia metsiä, mieluiten vanhoja suopohjaisia ja tiheäksi kasvaneita korpikuusikoita. 

Kun näkee kuukkelin lentämässä aukion yli, huomio kiinnittyy linnun kömpelöön olemukseen. Toden totta: kuukkelin lento on haparoivaa, eikä se mielellään lähde ylittämään suuria vesistöjä, hakkuuaukkoja tai muita avoimia alueita. 

Tiheässä metsässä kuukkeli on sen sijaan omimmillaan, ja sen pyöreät, leveät siivet sekä näyttävä pyrstö pääsevät oikeuksiinsa. Kuukkeli on olemukseltaan kuin jättiläismäinen tiainen: se on herkeämättä liikkeessä, pyörii ja hyörii ja pyrähtelee ketterästi oksalta toiselle.

Kuukkeli on kuin sitkeä Lapin ukko tai akka, joka pysyttelee kotiseudullaan huolimatta ankarista oloista. Vain kaikkein kovimmilla pakkasilla kuukkelin eloisuus hyytyy, ja lintu kyhjöttää höyhenet pörhistyneenä kuusen oksalla säästääkseen kallisarvoista energiaa.

Kuukkeli on kaikkiruokainen: sille kelpaavat niin marjat ja siemenet kuin sienetkin. Pitkälle ruokalistalle kuuluvat myös hyönteiset ja hämähäkit, sammakot, myyrät sekä pikkulintujen munat ja poikaset. Kuolleiden eläinten raadot sekä metsästäjien ja kalastajien jälkeensä jättämät sisälmykset ovat kuukkelin herkkua.

Ja tietysti kuukkeli popsii kaikenlaisia eväitä, joita retkeilijät kuljettavat repuissaan erämaahan. Laavun viereen pölkylle jätetty makkaran tai leivän palanen ei kauan vanhene, kun oksien kätköistä lehahtaa paikalle kuukkelien porukka punaruskein siivin.

Tärkeä osa kuukkelin elämää on talvivarastojen keruu, joka on aktiivisimmillaan loppukesällä ja syksyllä. Kuukkeli tuntee kotimetsänsä kuin omat munaskuunsa, ja kaarnan rakoon tai naavatuppoon kätketty ruokapala löytyy helposti. 

Kuukkeli pysyttelee reviirillään vuoden ympäri, ja ruokavarastoista hyötyvät niiden tekijän lisäksi myös kuukkelin lähipiiriläiset, kuten puoliso ja poikaset. 

Kuukkeli aloittaa pesintänsä yleensä huhtikuun alussa munimalla 3–5 munaa tiheäoksaisen kuusen kätköissä olevaan pesään. Monesti takatalvi iskee lintujen vielä hautoessa.

Pesä on taitavasti rakennettu, höyhenillä, sammalilla ja naavalla lämpöeristetty kuppi, joka sijaitsee yleensä noin viiden metrin korkeudella. Kylmyys ei ole ankariin oloihin sopeutuneelle kuukkelille ylipääsemätön ongelma, kunhan sää on kuiva. Mutta jos vesi- ja räntäsade pääsevät kastelemaan hautovan emon ja sen pesän kovin pahasti, koko pesintä menee mönkään. 

Kuukkeli on kuitenkin sinnikäs. Vaaroista huolimatta se aloittaa pesintänsä aikaisin, jotta alkukesällä kuoriutuvilla poikasilla olisi mahdollisimman paljon aikaa opetella erätaitoja. 

Ennen poikasten itsenäistymistä kuukkeliperhe saattaakin viettää yhdessä kokonaisen vuoden retkeillen, sienestäen ja marjastaen. 

Teksti ja kuvat Juho Rahkonen

Julkaistu: 25.11.2017