Image

Kutsumattomia vieraita

Kutsumattomia vieraita

Luteet eivät ole enää vain New Yorkin tai sota-aikojen ongelma, vaan ne ovat palanneet keskuuteemme. Ja kun luteet valtaavat kodin, ne valtaavat myös mielen.
Teksti Sanna Ihalainen
Kuvat Timo Villanen
Mainos

Näky on tyrmistyttävä: lattialla lojuu roskaa, pölyä ja epämääräistä tavaraa. Sänkyä tai sohvia ei ole, ja ainut huonekalu on puinen televisiopöytä. Asunnon seinät on vuorattu piirustuksilla ja bändijulisteilla. Lattialla lojuu mitä sattuu: pelikortteja, tupakantumppeja, tyhjiä lääkelevyjä ja huumeruiskujen pakkauksia. Kaksion eteisessä seisoo kahdeksan jätesäkillistä tavaraa, tyhjäksi vuotanut jalkapallo ja pari kulahtaneita nappulakenkiä.

Tuholaistorjuntafirma Rentokil on käynyt tekemässä tamperelaisasuntoon ensimmäisen myrkytyksen viikko sitten. Sänky ja sohvat on viety kelmutettuina suoraan kaatopaikalle. Se on ensimmäinen toimenpide, kun asunnosta löytyy luteita.

Tuholaistorjuja Tuija Vainikka raivaa tiensä rojun läpi nurkkaan, jossa asukkaan sänky oli. Sängyn ympäristö on otollisin paikka havainnolle, sillä luteet ovat laiskoja. Ne eivät vaeltele turhaan, vaan pysyttelevät yleensä puolentoista metrin sisällä sängystä.

Lattialistat on revitty irti, jotta niiden alle voi ruiskuttaa torjunta-ainetta paineruiskulla. Muualle ainetta ei voi levittää, asunto on liian sotkuinen siihen tai lämpökäsittelyyn.

Vainikka osoittaa taskulampulla listan alle ja etsii merkkejä: luteiden jättämiä tyhjiä kuoria tai mustia pisteitä eli niiden ulostetta.

”Nämä ovat niiden mielipaikkoja”, hän sanoo ja rapsuttaa kynnellään tapetin halkeamia.

Sinne mihin mahtuu hius, sinne mahtuu lude. Se on hyvä nyrkkisääntö. Havaintojen tekeminen on hankalaa, sillä asukas ei ole siivonnut. Luteen uloste on kuin kuulakärkikynän pisto: pikkuruinen musta piste, joka leviää kastuessaan. Pisteitä on mahdoton erottaa roskan joukosta, sillä parketti on peittynyt tumppien, tuhkan ja minigrip-pussien alle.

Asunto on kuitenkin ollut tyhjillään jo jonkin aikaa, joten luteiden pitäisi olla nälkäisiä. Vainikka nuolaisee sormenpäätään ja hipaisee mustaa pistettä listassa. Piste leviää ja muuttuu suttuiseksi.

Olemme jäljillä.

Luteet ovat tehneet paluun, eikä siihen ole yhtä selitystä. Vielä 2000-luvun alussa ludeongelmat olivat suhteellisen harvinaisia, usein satunnaisia tuliaisia ulkomaanmatkoilta. Tuholaistorjuntafirmoille tuli muutamia toimeksiantoja vuodessa. Sitten tilanne riistäytyi käsistä. Pääkaupunkiseudulla ludekanta räjähti vuonna 2008. Silloin Rentokilin ludetehtävien määrä lähes kolminkertaistui edellisvuoteen verrattuna.

Pirkanmaalla luteista tuli ongelma neljä vuotta sitten. Tällä hetkellä toimeksiantojen määrä lisääntyy huimaa vauhtia. Rentokilin ludetehtävien määrä on kasvanut kahtena peräkkäisenä vuonna 10 prosenttia edellisvuoteen nähden.

Lutikka eli seinälude on tuholaishyönteinen, joka katosi Suomesta käytännössä kokonaan sotavuosien jälkeen. Luteiden katoaminen oli suureksi osaksi diklooridifenyylitrikloorietaanin eli ddt:n ansiota. Se on ensimmäisiä nykyaikaisia hyönteismyrkkyjä, joka otettiin käyttöön toisen maailmansodan aikana.

Hyönteismyrkkyjen, hygienian ja lisääntyneen tietoisuuden ansiosta luteet hävisivät kehittyneistä valtioista miltei kokonaan. Meilläkin ne olivat enää vain kaukainen muisto sota-ajoilta, saastaisuuden symboli suurille ikäluokille.

Luteet alkoivat kuitenkin tulla vastustuskykyisiksi ddt:lle. Samalla torjunta-aineen terveysvaikutuksia alettiin tutkia tarkemmin. Selvisi, että ddt kerääntyy elimistöön ja nostaa syöpäriskiä. Pikku hiljaa ddt:stä luovuttiin: aluksi käyttö kiellettiin Ruotsissa ja Norjassa, sitten Yhdysvalloissa ja Suomessa. Tilalle otettiin ympäristöystävällisempiä myrkkyjä, pyretriinejä ja pyretroideja.

Samaan aikaan ihmiset alkoivat matkustaa aiempaa enemmän. Samalla matkustivat luteet. Nyt reissaamme enemmän kuin koskaan aiemmin – ja samalla olemme sukupolvi, joka ei tiedä luteista mitään. Tiedon puute vaikeuttaa luteiden torjumista, sillä tietämättömät yrittävät usein karkottaa syöpäläisiä käsikauppamyrkyillä. Niistä on enemmän haittaa kuin hyötyä. Kaupan myrkyt eivät tapa lutikoita, vaan karkottavat ne syvemmälle piilopaikkoihinsa, kunnes myrkky haihtuu. Pahimmassa tapauksessa luteet pakenevat naapuriin.

Maailmalla tilanne on jo riistäytynyt käsistä. Yhdysvalloissa luteet ovat vallanneet kotien lisäksi toimistoja, kirjastoja, oikeustaloja ja elokuvateattereita. Vuonna 2010 muotilehti Ellen toimisto suljettiin ludeongelman takia. Luteita on löytynyt myös New Yorkin metrosta ja British Airwaysin lentokoneesta. Siellä missä on ihmisiä, on myös luteita.

Tamperelaisasunnossa niitä on melko vähän. Lattialta löytyy sentään nymfin eli keskenkasvuisen luteen kuori, arviolta kuusiviikkoinen. Kuori on kuin taideteos: hailakan läpikuultavan hyönteisen peräpäässä näkyy tummana massana sen ruuansulatusjärjestelmä. Lude on ruokaillut hiljattain ja luonut pian tämän jälkeen nahkansa.

Luteella on kuusi kehitysvaihetta, joista jokaisen välissä se luo nahan ja jättää jälkeensä tyhjän kuoren. Lude tarvitsee veriaterian jokaisen vaiheen välissä, jotta siitä voi kehittyä täysikasvuinen ja lisääntymiskykyinen aikuinen. Urospuolinen lude ruokailee kerran viikossa, naaras kaksi kertaa.

Asunnon ludeongelma ei ole päässyt kovin pahaksi, sillä torjuntafirmaan on otettu ajoissa yhteyttä. Aina niin ei käy. Rentokilin Vainikka muistaa tapauksen, jossa vanha pariskunta häpesi ludeongelmaa. He yrittivät torjua luteita omin voimin useamman vuoden ajan, ja ludekanta pääsi paisumaan valtavan suureksi. Lopulta huonekalut joutivat hävitettäviksi, asunto purkuun.

Häpeän leimasta pitäisi päästä eroon. Vainikan mielestä etenkin lähipiirille pitäisi uskaltaa kertoa ongelmasta, jotta hekin osaisivat olla tarkkana.

”Ihmisten pitäisi hyväksyä, että tämä elukka ei ole enää mikään spurgujen juttu.”

Se on helpommin sanottu kuin tehty.

Ensin ilmestyivät paukamat. Aluksi ne olivat pieniä ja haaleita. Paukamia ilmestyi sinne tänne, kuitenkin viikko viikolta enemmän. Aika kului ja kutina paheni. Istuin pöydän ääressä ja esitin tiputtavani jotain, jotta pääsin raapimaan syyhyäviä nilkkojani.

En ajatellut asiaa sen kummemmin, sillä ihoni on aina ollut herkkä. Saan allergisia reaktioita milloin mistäkin: lääkkeistä, stressistä tai hyttysenpuremista. Luotin siihen, että kutina hellittää.

Toisin kävi. Paukamat muuttuivat ärhäkämmiksi. Lopulta nyyhkytin kylmässä suihkussa ja hankasin vereslihalle raavittuja sääriäni. Polveni olivat turvonneet muodottomiksi, ja alussa näppylöitä muistuttaneet paukamat olivat paisuneet valtaviksi kyhmyiksi.

Lääkäri diagnosoi paukamat infektion jälkeiseksi ihoreaktioksi. Hänen mielestään ei ollut syytä epäillä luteita, sillä poikaystävälläni ei ollut paukamia. Sitä paitsi paukamani ilmestyivät iltapäivällä, eivät heti yön jälkeen, jolloin puremien pitäisi lääkärin mukaan ilmaantua.

Sinnittelin pari viikkoa allergialääkkeillä, mutta en saanut mielenrauhaa. Eräänä tavallisena arki-iltana päätin ostaa kaupasta hyönteismyrkkyä ja tehdä sen. Seisoin Raid-pullo kädessä sängyn vieressä ja jännitin. En tiennyt mitä odottaa, kun suihkutin pistävän tuoksuista hyönteismyrkkyä makuuhuoneeseen. Myrkkypilven pöllytessä tapahtui pahin mahdollinen: sängyn patjan saumojen alta alkoi kömpiä esiin pieniä hyönteisiä. Suurin osa vaaleita ja litteitä, jotkut tummempia ja aavistuksen pulleita.

Tiesin jo, mitä ne olivat. Niitä oli paljon. Sängyssämme ryömi kymmenittäin luteita.

Otin yhden sormieni väliin ja puristin. Luteen sisältä purskahti verta. Minun vertani. Olin pyörtyä ajatuksesta: koko tämän ajan luteet ovat eläneet samassa sängyssä kanssani. Viikkojen ajan olin painanut pään tyynyyn autuaan tietämättömänä siitä, että pimeän tullen lutikka-armeija lähtee liikkeelle etsimään veriateriaa.

Kannoimme sängyn yön pimeydessä naapuritalon ulkoroskiksille, levitimme lattialle vieraspatjan ja aloimme googlata.

”Myrkyt eivät tehoa luteiden muniin.”

”Luteiden hävittäminen ei onnistu kotikonstein.”

”Vakuutus ei korvaa… Leviävät naapuriin… Katastrofi… Toimi nopeasti!”

Seuraavana päivänä soitin tuholaistorjuntafirmaan. Torjuja kielsi minua googlaamasta enempää ja lupasi, että yleensä 90 prosenttia luteista on sängyssä. Jos sänky on hävitetty, ongelma on saattanut ratketa itsestään. Hänellä oli myös huonoja uutisia: myrkytykset tehdään vain taloyhtiön kautta, joten joutuisin ottamaan yhteyttä isännöitsijään.

Myrkytyskertoja vaaditaan useita, yleensä vähintään neljä, eikä sekään takaa myrkytyksen onnistumista. Pahimmassa tapauksessa luteet leviävät kerrostalon rakenteiden kautta naapuriin.

Näin ja kuulin mielessäni isännöitsijän tyrmistyksen ja naapureiden reaktiot. Heillä on luteita, oksettavaa.

Ajattelin luteita ensimmäiseksi aamulla ja viimeiseksi illalla. Sen välissä surffailin kansainvälisellä bed bug -foorumilla. Siellä on läjäpäin tietoa ja vinkkejä, sillä luteet ovat olleet jo pitkään arkipäivää Yhdysvalloissa ja Australiassa.

Opin paljon. Opin esimerkiksi, että luteet voi tappaa kylmässä, mutta pakkasta pitäisi olla ainakin 25 astetta. Matkalaukun nostaminen pariksi tunniksi parvekkeelle Suomen pakkaseen ei riitä tappamaan mahdollisia salamatkustajia.

Varmin tapa luteiden nitistämiseksi on lämpö. Hyönteisen proteiinit alkavat tuhoutua 40 celsiusasteessa. Noin 50 astetta riittää tappamaan luteen, mutta pari tuntia 60 asteessa tekee selvää kaikista kehitysasteista, myös munista.

Helpointa olisi saunottaa luteet kuoliaaksi, mutta saunattomina taistelimme niillä aseilla, joita kotoa löytyi: imurilla, kaksipuoleiseksi taitellulla maalarinteipillä ja 60 asteen pesuohjelmilla. Pyykkikone ja kuivausrumpu pyörivät aamusta iltaan. Pakastelokero pursui sukkia ja hanskoja.

Törmäsin joka paikassa samaan väitteeseen: luteiden torjuminen kotikonstein on mahdotonta. Ainakin pitää tietää täsmälleen, mitä on tekemässä. Muuten kaikki työ on turhaa. Imurin pölypussi on tyhjennettävä jokaisen siivouksen jälkeen ulkoroskikseen. Pestyt tekstiilit on säilytettävä mahdollisimman kaukana nukkumapaikasta. Ja niin edelleen, ja niin edelleen. Aloin jo pikku hiljaa ihailla tätä sitkeää otusta, josta evoluutio on jalostanut todellisen selviytyjän.

Iltarutiinimme oli seuraava: aluksi vaihdoimme sänkyyn puhtaat lakanat, koska ne piti pestä ja vaihtaa parin päivän välein. Sitten syynättiin läpi tyynyliinat, patjan saumat ja laskokset. Löytyikö mustia pisteitä eli luteiden ulostetta? Löytyikö verisiä tahroja, entä tyhjiä kuoria?

Viimeiseksi illalla taittelin maalarinteipistä kaksipuoleista teippiä aitaukseksi patjan ympärille. Teipin takana olimme paitsi turvassa myös lämpöä ja hiilidioksidia tihkuvia syöttejä veriateriaa etsiville luteille.

Tätä rumbaa kului ensin viikko, sitten toinen. Ei merkkiäkään luteista. Ei kutinaa, ei paukamia. Nilkkojeni arvet alkoivat haalistua. Olisimmeko voineet olla näin onnekkaita?

Sitten tuli ensimmäinen havainto, pikkuinen piste patjaa ympäröivässä maalarinteipissä.

Ja kyllä: se oli lude. Pieni sellainen, mutta lude kuitenkin. Nymfi oli todennäköisesti vasta muutaman viikon ikäinen. Nymfit ovat vaaleita, läpikuultavia ja miltei näkymättömiä paljaalle silmälle. Ne eivät muistuta lainkaan niitä tummia monstereita, joita Googlen kuvahaku ensimmäiseksi tarjoaa.

Nymfi oli yrittänyt mönkiä yöllä kimppuumme ja jäänyt pikkuruisista jaloistaan kiinni teippiin. Tunsin inhoa ja voitonriemua. Taistelu oli hidasta, mutta ainakin taktiikka oikea.

Good night, sleep tight, don’t let the bed bugs bite.

Haluaisin esittää kyseisen lorun keksijälle pari valittua kysymystä. Miten helvetissä luteiden pureminen estetään?

Suolalla, ruokasoodalla tai kurkumalla, julistavat Googlen hakutulokset. Internet on täynnä toinen toistaan hyödyttömämpiä vinkkejä, joilla ei ole minkäänlaista totuuspohjaa. Mekin kokeilimme netistä tilattua liima-ansaa, jonka piti sisältää luteita houkuttelevia feromoneja. Ei toiminut. Päätin olla luottamatta suomenkielisiin sivuihin tai sensaatiohakuisiin käännösuutisiin, sillä ne vilisevät lapsellisia myyttejä. Ei, luteet eivät osaa tiputtautua katosta nukkuvan ihmisen päälle – ainakaan tarkoituksella. Ja ei, yövalo tai vihreän väriset lakanat eivät karkota luteita.

Luteiden torjunnassa ole oikoteitä. Se vaatii pitkäjänteistä mekaanista työtä: pesua, imurointia ja lakanoiden vaihtoa.

Nykytiedon mukaan lude on alun perin lepakon loinen. Se ei ole erityisen kranttu, vaan sille kelpaa miltei mikä tahansa tasalämpöinen nisäkäs. Pääasia on, että isäntä huokuu lämpöä, feromoneja ja hiilidioksidia. Niitä kohti lude suunnistaa.

”Yksi teoria on, että lude olisi siirtynyt ihmiseen joskus kivikaudella, kun ihmiset ovat asuneet samoissa luolissa lepakoiden kanssa. Tämä kaikki on kuitenkin vain spekulaatiota”, kertoo suojelubiologi Teemu Rintala.

Rintala on tutkinut luteita, ja hän on kirjoittanut Veikko Rinteen kanssa Suomen luteet -kirjan. Suomessa on kaiken kaikkiaan 500 ludelajia, joista lutikka eli seinälude on inhottavuutensa vuoksi tunnetuin.

”Suurin osa luteista on melko harmittomia. Ne imevät ravinnokseen kasveista erilaisia nesteitä. Joukossa on muutama kasvituholainen, ja sitten on tämä lutikka.”

Luteet kuuluvat nivelkärsäisten lahkoon, eli niillä ei ole minkäänlaista purevaa leukaosaa, vain kärsä ja imuputki. Kärsän kautta lude ruiskuttaa puudutusainetta, jotta sen purema ei kirpaise ja herätä nukkuvaa ihmistä. Samalla tavalla toimivat esimerkiksi hirvikärpäset.

Lutikoilla on pitkä historia Suomessa, mutta ennen muuta sotavuodet loivat otolliset olosuhteet luteiden invaasiolle.

”Sota on ollut tällaiselle ulkoloiselle ihanteellinen tilanne, sillä siellä oli paljon isäntiä samassa tilassa. Välillä korsut viilennettiin tarkoituksella pakkasen puolelle, jotta luteet kuolisivat kylmyyteen.”

Luteita on yritetty torjua aikojen saatossa kaikenlaisilla keinoilla. Yksi näistä oli ludelauta. Se on laudanpalanen, joka on tehty täyteen pieniä reikiä. Lauta ripustettiin luteiden saastuttamalle seinälle, ja muutaman viikon kuluttua se poltettiin tai kuumennettiin avotulella.

Toimintaperiaate on yksinkertainen, ja samaan perustuvat torjuntafirmojen kauppaamat modernit ludemonitorit. Ne ovat rei’itettyjä pahvilaatikoita, joiden rakenne houkuttelee sisäänsä piilopaikkoja rakastavia lutikoita.

Luteet mahtuvat mitä pienimpiinkin piiloihin, ja juuri siksi ne ovat erityisen hankalia hävitettäviä. Lisäksi ne pystyvät kehittämään resistenssin nopeasti mille tahansa torjunta-aineelle.

”Se on sellaista evoluution kilpajuoksua”, Rintala huokaisee.

Leikittelen usein ajatuksella: Mitä jos joku keksisi torjunta-aineen, jolla olisi mahdollista tappaa kaikki maailman luteet?

”Luonto on kokonaisuus, ja jokaisella lajilla on periaatteessa jokin merkitys… Mutta en usko ekosysteemimme romahtavan, vaikka luteista päästäisiinkin eroon.”

Teippiansaamme jäi parin kuukauden aikana muutama nymfi, mutta sen jälkeen tuli hiljaista. Uskalsimme julistautua vapaaksi luteista. Paukamat olivat jo kadonneet ja raapimisesta tulleet arvet muuttuneet haaleiksi. Herkkä ihoni olisi kyllä kertonut, jos luteet olisivat vielä päässeet kimppuuni.

Vainoharhaisuus ei kuitenkaan hellittänyt, vaan säikähdimme pitkään jokaista roskaa, tahraa ja epäilyttävää kutinaa. Ymmärrän tismalleen, mitä Bed bug -foorumilla keskusteltu traumaperäinen kutina tarkoittaa.

Pahinta luteissa ei ole se fakta, että ne imevät minun vertani. Nykyään ajattelen, että se on luonnollista. Kutina hellittää, ja arvet kyllä paranevat. Pahinta on psykologinen taakka ja syyllisyyden tunteet, jotka eivät jätä rauhaan.

Ensinnäkin: mistä luteet oikein tulivat?

Toiseksi: jos ihoni ei olisi reagoinut voimakkaasti puremiin, olisimmeko huomanneet ongelmaa koskaan?

Olen saanut antibioottikuurista ärhäkän ihottuman ja trooppisesta vatsataudista mystisen nokkosrokon. Mistä pitäisi tietää, milloin on kyse luteista? Tästä lähtien jokainen punainen läikkä ihollani aiheuttaa täyden hälytystilan. Luteita kannattaa epäillä, kunnes toisin todistetaan.

Nyt taistelustamme on jo vuosia. Ennen tämän jutun kirjoittamista en ole kertonut ongelmasta kenellekään, en edes parhaille ystävilleni. En ole päässyt häpeästä vieläkään eroon, myönnän sen.

Luteiden pelko on kuin musta pilvi, joka varjostaa elämää. Jokainen lomamatka, jokainen hyttysenpurema ja jokainen roska lattialla. Ei kai taas. Mutta luteita ei enää ole.

Tunnen omatunnon pistoksen aina, kun joku sanoo, ettei luteissa ole mitään hävettävää. Mitä minä häpesin? Miksi en ottanut yhteyttä ammattilaisiin vaan ryhdyin torjuntarumbaan itse?

Häpeä on vuosien varrella muuttanut muotoaan. Kun iholleni alkoi ilmestyä kutisevia paukamia, pelkäsin eniten sitä, että aiheuttajaksi paljastuisi jokin ällöttävä ötökkä – erityisesti lude. En ollut koskaan nähnyt sellaista, mutta olin lukenut tarpeeksi kauhutarinoita tietääkseni, millaisesta ongelmasta on kyse.

Kun sängystä löytyikin luteita, alkusokin jälkeen en pelännyt niitä. Aloin pelätä salaisuutemme paljastumista. Mitä jos olin levittänyt luteita ympäristööni? Olinko kylvänyt tietämättä luteen munia kauppareissulla lattialle, aiheuttanut myymälälle tuhansien eurojen torjuntakustannukset?

Bed bug -foorumilla monet pelkäsivät samaa. It’s not a virus, muut rauhoittelivat.

Kun koitti luteiden jälkeinen aikakausi, aloin pelätä uutta tartuntaa. Kammoan ulkomaanmatkoja ja julkisia liikennevälineitä. Muistan hyvin erään viattoman, kevään ensimmäisen aurinkoisen päivän, kun seisoimme täydessä paikallisliikenteen bussissa matkalla kotoamme keskustaan. Pitkin bussin ikkunaa käveli lutikka. Olisin halunnut hypätä kyydistä.

Hotellissa tarkastan ensimmäiseksi patjojen saumat, taulujen taustat ja pistorasioiden ympärykset. Kun siivoan kotona, imuroin vanhasta tottumuksesta lattialistat ja pienimmätkin raot.

Lutikat tekevät olosta saastaisen. Pikkuruisella imukärsällään ne merkkasivat minut, ikään kuin ilkkuen, että tätä helvetillistä elämänvaihetta on sitten mahdoton unohtaa.

Luteet ovat sinnikkäitä, ja ne selviytyvät ansoista ja myrkkypilvistä. Ne himoitsevat verta, ja niiden edessä ihminen on avuton ja alaston. Ne saastuttavat kaikkein pyhimmän, sängyn, jossa nukut – ja tunkeutuvat vaatteiden alle, vaikka verhoaisit kehosi päästä varpaisiin. Minuakin ne purivat käsistä, jaloista, päästä ja pakaroista.

Olin saanut saastaisuuden leiman, joka ei näkynyt ulospäin mutta joka kalvoi sisuskalujani. Häpesin avuttomuuden tunnetta, jonka lutikat saivat aikaan. Häpesin sitä, että en jakanut salaisuuttani kenellekään, en varoittanut tuttuja mahdollisesta tartunnasta. Olin siihen liian turhamainen. Pidin yllä puhtauden kulissia.

Kaikkein eniten häpeän sitä häpeää, jota tunsin – ja tunnen edelleen.

Julkaistu: 14.7.2018