Kupla ”kestävistä olympialaisista” poksahti Pariisissa – 1,4 miljardia turhaa euroa ja urheilijoiden työ viemäriin

Pariisin kisojen avajaisista virinneen surkuhupaisan taivastelun yksi seuraus on se, että tämä kauhistelu estää meitä näkemästä kisoissa koetun aidon skandaalin kokokuvaa.

Kun suhteettomuuksiin kasvanut avajaistaivastelu täyttää korvamme ja silmämme, emme oikein havahdu siihen, miten historiallinen älyttömyys näissä kisoissa on saatu aikaan. Se, että tiistain triathlon-kisa jouduttiin siirtämään – ja luultavimmin perumaan kokonaan – sinetöi yhden olympiahistorian käsittämättömimmistä suorituksista.

Kansainvälinen Olympiakomitea ja Pariisin kisajärjestäjät ovat mainospuheissaan luoneet kuvaa siitä, että Pariisin kisat olisivat muka jollakin tavalla kestävän kehityksen kisojen mallikappale.

Vaikka kisarakenteiden kanssa onkin enimmäkseen toimittu aiempaa maltillisemmin, ollaan kuitenkin vielä kaukana siitä, että kisojen toteuttamista ohjaisi ajatus kestävästä kehityksestä. Jos se ohjaisi, ei päädyttäisi upottamaan 1,4 miljardia euroa – ja viimeisten paniikkipäivien seurauksena luultavasti enemmänkin – siihen, että yritetään järjestää avovesiuinnit likaviemärissä.

Olympiakisojen järjestelyistä vastaa aivan täysjärkisten ja vakavasti otettavien ihmisten joukko. Kun nämä ihmiset ovat tietoisesti ottaneet tämän kokoluokan riskin, paljastaa se mikä tämänkin järjestelyporukan ajattelua ohjaa.

Sitä näyttää sittenkin ohjaavan aivan sama suuruudenhulluus, mikä aiemmin on tuottanut pompöösejä ja ylimitoitettuja stadionrakenteita.

Tälläkin kertaa on tuotettava jotakin massiivista, mielettömän isoa ja upeaa, kaikkien aikojen hämmästyttävintä. 2020-luvun ilmapiirissä tälle perinteiselle ajatusmoodille piti vain löytää jokin toinen purkautumisreitti, kun sitä ei enää kehdattu kerskarakentamiseen ohjata.

Nyt satsattiin näyttäviin avajaisiin ja Seine-joen putsaamiseen.

Haluttiin tuottaa vau-reaktio, mutta naamioida sen rakenne siten, etteivät aina valppaat olympiakriitikot pääsisi liian helposti syyttämään kaikesta siitä, mistä kisajärjestäjiä on aiemmin tavattu kritisoida.

Ja tässä järjestäjät melkein jopa onnistuivat. Väite siitä, että nämä kisat ovat kestävämmät kuin aiemmat, on mennyt aika laajalti läpi julkisuudessa. Ainakin sen verran, että kisojen hiilijäljestä ei ole juuri juttuja tehty.

Näiden kisojen avajaiset olivat niin näyttävä spektaakkeli, että se tukki kriitikoiden suut – tai ohjasi keskustelun spektaakkelin tarpeellisuudesta ja siihen upotettujen resurssien mielekkyydestä kummalliseen älämölöön avajaisten sisällöstä.

Samalla kriitikkojen silmät sokaistuivat muiltakin kriittisiltä kysymyksiltä.

Seine-joen putsaamisepisodin kohdallakin on keskitytty lähinnä jännäämään sitä, saadaanko triathlon kisa vietyä läpi. Ei ole havahduttu siihen, mikä tässä olisi kuitenkin olennaisin kysymys.

Siis se, mitä hemmetin järkeä oli käyttää tuommoinen määrä rahaa ja resursseja tähän yksittäiseen operaatioon? Siis siihen, että saadaan vuosisadan uimakiellossa ollut likaviemäri sen verran puhtaaksi, että siinä saadaan hoidettua yksi uintikisa?

Seinen putsaamisen kohdalla ei pitäisi liikaa unohtua taivastelemaan urakan epäonnistumista. Ei se ole katastrofi, että järjestäjät epäonnistuivat tässä.

Tämän projektin kohdalla olennaisinta kun ei ole sen lopputulos, vaan se, miksi siihen ylipäänsä alettiin?

Vielä heinäkuun puolivälissä uskottiin....

Vaikka projekti olisi onnistunut, vaikka ne uintikisat olisi voitu järjestääkin, ei se olisi tästä projektista yhtään sen järkevämpää tehnyt. Nolo epäonnistuminen olisi jäänyt kokematta, mutta järjestäjien kasvojen kohtalo ei ole tässä kokonaisuudessa tärkein pohdinnan aihe.

Varmasti on tarpeen pohtia keinoja vuosikymmeniä kelvottomassa tilassa olleen joen puhdistamiseksi, mutta sitä keskustelua ei pidä käydä olympialaisten näkökulmasta. Seine ei sillä pelastu ja puhdistu, että se saadaan keinotekoisesti pumpattua hetkeksi siihen kuntoon, että eliittiurheilijoiden joukko voi siinä pulahtaa.

Mokoma temppu on käytännössä viherpesudopingia pahimmassa muodossaan, ei mitään muuta.

Vaikka triathlon-kisa ja avovesiuinnit jollakin konstilla olisi saatukin hoidettua suunnitellusti, ei se olisi tehnyt tästä projektista yhtään järkevämpää. Kyseessä on joka tapauksessa viherpesun olympiaennätys.

Kun järjestelykoneisto laittoi ainakin 1,4 miljardia euroa tähän yksittäiseen projektiin, poksahtaa samalla rikki mielikuvakupla siitä, että Pariisissa olisi muka tekeillä kestävän kehityksen olympialaiset. Tuttu suuruudenhulluus näkyy vain hieman toisin.

Siinä missä aiempien kisojen suuruudenhulluudesta jäi tyhjiä jättirakenteita, Pariisissa ei jää jälkeäkään, kun eurot huuhtoutuvat viemäriin.

Seine-joella näkyvä spektaakkelimainen munaus on melkoinen mainehaitta järjestäjille, mutta suurin katastrofi se on sittenkin sille osapuolelle, joka näissä asioissa aina tahtoo unohtua.

Olympialaiset ovat maailman urheilevan nuorison kohtauspaikka. Mukaan päässeille urheilijoille se on paitsi urheilu-uran, myös koko elämän mittakaavassa, erityinen kisatilanne.

Siksi olympialaisia järjestettäessä kaiken pitäisi aina lähteä urheilijoiden etu edellä.

Näin ei kuitenkaan käytännössä ole läheskään aina ollut. Olympiajärjestelyitä tahtoo aina leimata muiden motiivien priorisointi. Pariisin kisojen avovesiuintien kohdalla tämä tulee tylysti taas kerran esiin.

Järjestäjien yritys järjestää uintikisat uimakelvottomassa likaviemärissä johtui tietysti halusta aikaan saada näyttävä spektaakkeli, ikimuistoisia mediakuvia, näyttävä jälki historian kirjoihin – ei siitä, että haluttiin urheilijoille mahdollisimman hyvät ja tasapainoiset kilpailuolosuhteet.

Jos olisi haluttu, idea triathlonin järjestämisestä Pariisissa olisi ammuttu alas jo ensimmäisessä suunnittelupalaverissa alettu katsella kisapaikkaa jostakin rannikkokaupungista.

Mutta kun ei.

Ja niin ollaan tilanteessa, joka on paitsi kaikkien osapuolten kannalta nolo, myös näyttää skandaalimaisella tavalla sen, minkälaisia pelinappuloita urheilijat tälläkin tasolla edelleen ovat.

Järjestäjä ottivat riskin, jossa ei riskeerattu vain omaa mainetta. Peliin laitettiin myös uransa tärkeimpään kisaan valmistautuvat urheilijat.

Kun riski toteutui, syntyi aikamoinen saavutus. Uransa tärkeimpään kisaan valmistautuvat urheilijat eivät voi suorittaa suoritustaan olosuhteissa, jotka olympiatason kisalla pitää olla.

Tämä kohta tekisi mieli suorastaan alleviivata: Yksittäistä uintikisaa ei voida järjestää, koska olosuhteet eivät ole kisakelpoiset, vaikka niiden rakentamiseen laitettiin toista miljardia euroa.

Tämä on suoritus, jonka älyttömyys hakee vertaistaan koko urheiluhistoriassa.