Madame, osa 4 – Helen

Helen Windestä on kymmeniä kuvia veljensä puhelimessa. Terttu katselee niitä epäuskoisena. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta nainen on aina valkoisissaan ja katsoo hymyillen kameraan. Helen Winde tennismaila kädessä, Helen Winde purjeveneessä, Helen Winde kasvitieteellisessä puutarhassa, Helen Winde hiekkarannalla, ravintolassa, laskettelemassa, juhlimassa, menossa uimaan, tulossa saunasta. Helen Winde tanssimassa, konsertissa Musiikkitalossa, Helen Winde oopperassa, teatterissa, kirjastossa. Helen Winde Suomenlinnassa, Kolilla, Kuusamossa, Savonlinnassa, Tampereella, Jyväskylässä ja Pariisissa. Helen Winde auton ratissa, polkupyörän selässä, rullaluistelemassa, ratsastamassa, riippuliitämässä. Uusimmassa, viikkoa aiemmin otetussa kuvassa Helen Winde seisoo mustissa vaatteissaan avoimen haudan äärellä ja itkee lohduttomasti.

– Millainen ihminen lähettää veljelleen itsestään tommosia kuvia! Minni sanoo. – Ihan pimeetä.

– Ai onko hän lähettänyt nämä? Että Marcus ei ole näitä ottanut?

– Ei ole ottanut, ei. Ne on tallentuneet Makken kuvakansioon Helenin lähettämistä Whatsapp-viesteistä.

Katseltuaan kuvat läpi Terttu Kaisla tietää varmasti istuneensa tämän samaisen naisen kanssa samassa ravintolassa muutamaa tuntia aiemmin, juuri sillä hetkellä kun Minni ilmoitti löytäneensä ruumiin. Ja hän muistaa oikein hyvin, kuinka nainen katsoi häntä yli ravintolasalin.

– Minä näin hänet tänään, Terttu sanoo.

Minni näyttää siltä kuin saisi sähköiskun.

– Missä? Ootko sä varma, että se oli Helen?

– Satavarma, Terttu vastaa. – Hän se oli. Hän tuli sinne ravintolaan, valkea housupuku päällä…

– Aina sillä on sitä valkoista! Minni kirahtaa. – Se kuvittelee olevansa enkeli!

– Kummallista kyllä, minä tiedän hänet jostakin, hän on jotenkin ihan tuttu, en vaan saa päähäni että mistä.

– Meinaatko sä, että sä olisit tavannut Helenin joskus?

Terttu epäröi, hän ei ole varma enää mistään. Ei edes siitä mitä hänen kannattaa ylipäätään kertoa Minnille.

Kun minä en ymmärrä yhtään mitä tämä oikein on, Terttu ajattelee, mutta ei ennätä pidemmälle sillä Minni ehdottaa, että he nostaisivat Marcus Winden kylmiöön.

– Kun täällä nyt kerran on sellainen. Ja vieläpä tilava.

Terttu joutuu ottamaan seinästä tukea.

– Mitä sinä puhut! Eihän me voida koskea ruumiiseen!

– Vedetään se tolla matolla. Sä oot ihan oikeessa, eihän me tosiaan voida Marcuksen ruumista huoneenlämmössä enää säilyttää. Mä oon niin sekasin, että mä vaan puhuin ja puhuin. Mä muistan kuinka mä ihmettelin, että eiks jääkaappi riittäisi ja sä sanoit lukeneesi jonkun filmitähden haastattelun.

– Ei kun se oli tv-ohjelma, Terttu kuiskaa.

– Ai joo, niin olikin. Suhun oli tehnyt vaikutuksen se, että se nainen meni sisään kylmiöön ja sillä oli siellä koko seinän korkuinen hylly täynnä samppanjaa, Minni naurahtaa. – Noni, tuus nyt, jos sä voit pitää vähän noista maton nurkista kiinni, ihan vaan varmistat, ettei Marcus pääse putoamaan kyydistä. Mä kyllä vedän, että sun ei tartte siitä huolehtia.

Pelko nousee kuin hissi jostakin vatsanpohjasta kun Terttu tajuaa pitävänsä kädessään Marcus Winden puhelinta. Terttu ei ymmärrä itseään, miksi hän ei soittanut poliisille jo ennen hän kuin tuli asuntoon? Tai viimeistään nähdessään ruumiin? Miksi hän suostui kuuntelemaan Minniä, miksi hän ei vain toiminut? Ja miksi hän jäi omituisesti käyttäytyvän Minnin kanssa kahdestaan äänieristettyyn asuntoon? Ja ennen kaikkea: miksi hän otti kuolleen miehen puhelimen käteensä?

Hänen oma puhelimensa on Minnillä. Mutta ei enää Minnin kädessä vaan jossakin muualla. Tertun silmät skannaavat huoneen. Puhelin ei ole sohvapöydällä eikä kaapin päällä. Terttu ei näe sitä missään. Laittoiko Minni sen taskuunsa? hän ajattelee. Ottiko hän minun puhelimeni tarkoituksella, etten voisi soittaa poliisille?

– Tapoitko sinä hänet? Terttu kysyy.

Kysymys vain livahtaa hänen suustaan ja sitten se on siinä, ääneen sanottuna ylellisen sijoitusasunnon ylellisessä olohuoneessa, leijuu kuin mikäkin myrkkypilvi Terttu Kaislan, Minni Marttilaisen ja Marcus Winden yllä.

Pahinta on, ettei Minni vastaa heti. Ei sano eitä, ei kysy mitä Terttu oikein ajattelee, ei vakuuta, ettei hän voisi koskaan tappaa ketään. Ruumiin ja maton puoleen kumartunut Minni vain ojentautuu suoraksi ja tuijottaa Terttua ilmeettömästi.

Seinä Tertun takana on viileä. Asunnon ilmastointi on aivan liian kovalla, se puhaltaa suoraan Tertun lävitse.

– Tuo huivi hänen kaulassaan, eikö se ole sinun? Terttu kakistelee.

– Mulla on samanlainen, mutta se on kotona, Minni sanoo ja kuulostaa täysin uskottavalta.

Terttua hän ei silti onnistu ostamaan ja Terttu tietää, että Minni näkee sen hänen naamastaan. On lukenut Terttua jo kauan kuin jatkuvaa uutisvirtaa. Se on tuntunut tähän saakka Tertusta pelkästään hyvältä, että hänellä on joku, joka tuntee hänet niin hyvin. Terttu on ollut heidän ystävyydessään sääkartta ja Minni meteorologi, joka osaa tulkinta sitä. Sä oot nukkunut huonosti. Mikä sua ottaa päähän? Ootko voittanut lotossa vai mikäs onnenpotku sulle on käynyt? Terttu hei, miten sä oot noin surullinen?

– Marcus toi mulle sen tuliaisena Roomasta, Minni jatkaa.

Niinpä tietysti, Terttu ajattelee ja arvioi samalla, pääsisikö hän ovesta ulos ilman, että Minni saa hänet kiinni ja tietää vastauksen. Hän odottaa lonkkaleikkaukseen pääsyä ja Minni juoksi viimeksi toukokuussa maratonin.

– Mä olin ihan onnessani, ikinä en ite olis raaskinut ostaa Versacen huivia. Sitten ehkä kuukausi Makken matkan jälkeen näin, että Helenillä oli samanlainen. Makke oli järkännyt Helenin ja mut syömään yhdessä, se sanoi että se haluaa, että me selvitetään meidän välit. No ei selvitetty. Ei sen kanssa voi selvittää yhtään mitään. Helen esitteli sitä huivia ja sanoi saaneensa sen Makkelta tuliaiseks Roomasta, mutta illalla kotona Makke väitti mulle, että se ei pitänyt paikkaansa. Että Helen oli vaan ihastunut siihen mun saamaan huiviin ja halunnut hankkia samanlaisen, Minni päättää.

– Sinä et vastannut minun kysymykseeni, Terttu sanoo koska ei voi olla sanomatta.

Hän on viettänyt reilun tunnin kuolleen miehen ja mahdollisen murhaajan seurassa, hän on vapaaehtoisesti luopunut puhelimestaan ja tutkinut kuolleen miehen puhelinta vaikkei tutkinut edes miehensä puhelinta koskaan. Hän haluaa vain tietää, haluaa että Minni sanoo hänelle suoraan mitä asunnossa tapahtui.

– Mä mietin sitä Heleniä, että en jaksa kyllä uskoa, että se olisi sattumalta osunut sun kanssa samaan lounaspaikkaan samana päivänä, samaan aikaan kun Marcus makaa kuolleena sun asunnossa.

Terttu myöntää ajattelevansa itsekin niin.

– Mutta kun minä en tunne näitä ihmisiä lainkaan! hän parahtaa.

– Mutta sä sanoit, että Helen näyttää susta jotenkin tutulta.

Terttu ynähtää vastaukseksi.

– Sä luulet, että mä tapoin Marcuksen eikä mikään saa sua muuttamaan mieltäsi. Se epäilys kytee sussa, vaikka mä sanoisin tai tekisin mitä tahansa. Joten nyt me viedään tää ruumis tuonne kylmiöön ja sitten me etsitään murhaaja. Meidän on pakko löytää se, joka teki tän Marcukselle, mulle ja sulle sillä muuten me ei selvitä, Minni sanoo.

– Miten me tästä muka selvittäisiin? On kuule naiivia ajatella, että poliisit kiittelisivät meitä nokkeluudesta. Aikuinen ihminen, ajattele nyt vähän. Mistä me muka murhaaja löydettäisiin? Minä en ole eläessäni löytänyt yhtään mitään. No, kerran kymmenen markkaa, mutta se oli sitä markka-aikaa se.

– Tähän on joku syy ja se syy meidän pitää selvittää, Minni sanoo ja kuulostaa ihan Tertun seuraaman saksalaisen poliisisarjan naispoliisilta. – Ja sitä paitsi Viljo on pakko käyttää pissalla kohta, se on käynyt vaan aamulla lenkillä.

Luultavasti juuri Viljo-koira saa Tertun toimimaan niin kuin hän toimii. He raahaavat maton ja sen päällä makaavan miehen suureen kylmiöön, jonka toisella pitkällä seinällä on hylly täynnä hyviä valkoviinejä ja samppanjaa. Terttu jättää miehen puhelimen tämän viereen matolle. Marcus Winde tuijottaa kylmiön kattoa.

Olohuone näyttää omituisen alastomalta ilman mattoa, mutta koska joskus matot on ollut pakko viedä asukkaan jäljiltä pesulaan, on Terttu hankkinut varastohuoneeseen vaihtomatot jokaista huonetta varten. Bulevardin-asunnon kohdalla hän on tosiaan ajatellut kaikkea. Paitsi sitä, että asunnon kylmiöön olisi säilötty ruumis.

He levittävät puhtaan maton lattialle, eivät puhu enää mitään, eivät ennen kuin ovat eteisessä ja Terttu avaa äänieristetyn välioven ja kuulee, että porraskäytävässä liikkuu joku. Se tuntuu helpottavalta. Jos Terttu huutaisi, joku kuulisi sen. Eristyssellin ulkopuolella kun on kuin onkin elämää.

– Minni, minä haluaisin nyt sen minun puhelimeni takaisin, Terttu sanoo.

Minni näyttää hölmistyneeltä.

– Ai mitä? Ai sori, enkö mä antanut sitä sulle?

– Et, Terttu sanoo reippaasti, sillä hän on jo tunnistanut Paulin äänen ja pystyy erottamaan sanasta sanaan mitä tuo Demis Roussoksen näköinen maalari sanoo jossakin rapussa.

Se kauppa oli sovittu, sen ihmisen piti tulla hakemaan taulu kello 11, mutta hän ei tullut. Minä olen ollut koko ajan kotona ja yritin soittaakin hänelle useamman kerran.

Minni ojentaa Tertun puhelimen päätään pudistellen.

– Ei tsiisus mä oon sekaisin!

Tertun on helppo yhtyä tuohon arvioon, mutta sen lisäksi hänen täytyy rehellisyyden nimissä myöntää itselleen, että hän itsekin on kuin raiteiltaan suistunut raitiovaunu.

– Kun se Helen soitti, panitko merkille, oliko siihen Marcus Winden puhelimeen tullut muita puheluja? Terttu kysyy, kun he astuvat ulos asunnosta ja Terttu etsii avainnippua kiertääkseen turvalukon kiinni.

– Joo, kolme puhelua joltain Artilta.

Art, ajattelee Terttu, on englantia ja tarkoittaa taidetta. Voisiko taide Marcus Winden syy tulla Bulevardille ja tähän taloon? Olisiko hän ollut asiakas, jota Pauli on odottanut?

Terttu kiertää turvalukon kiinni ja sipisee piipahtavansa yläkerrassa.

– Mene sinä pissittämään Viljo ja yritä jotenkin saada selville, että miten se Marcus oli Helsingissä vaikka sanoi sinulle olevansa Tukholmassa. Minä tulen käymään illalla niin mietitään sitten mitä tehdään.

Minni halaa Terttua.

– Kiitos kun sä autat mua! Ja mä muuten tajusin just, että turvalukko ei ollu lukossa kun mä tulin, hän kuiskaa.