Image

Kuolleeksi käsikirjoitettu – Sanni Myllyaho pohtii esseessään, millainen elokuvan maailma on vammaiselle katsojalle

Kuolleeksi käsikirjoitettu – Sanni Myllyaho pohtii esseessään, millainen elokuvan maailma on vammaiselle katsojalle
Miltä näyttäisi elokuva, jonka on ohjannut kuuro ihminen, joka on tottunut luottamaan näköaistiinsa? Näyttäisikö pyörätuolia käyttävän kuvaajan elokuva samalta kuin Ozun? Miltä se näyttäisi?
Julkaistu: 26.10.2020

On vaikea sanoa, milloin rakastuin elokuviin. Ehkä se tapahtui silloin, kun menin ensimmäistä kertaa yksin elokuviin katsomaan V niin kuin verikoston (2005) ja siitä inspiroituneena vein kampaajalleni kuvan lyhythiuksisesta Natalie Portmanista. Oletko aivan varma, kampaaja kysyi ennen kuin leikkasi alaselkään ulottuneen poninhäntäni.

Ehkä se tapahtui silloin, kun katsoin lukiossa kämppikseni kanssa Ilmestyskirja. Nyt. -elokuvan (1979). Emme edes nähneet elokuvan alkua, mutta muistan, miten lopussa tunsin kuin takaraivoni olisi räjähtänyt sohvan takana olevalle seinälle. Tai ehkä se alkoi jo vuosia aiemmin, kun arvuuttelin mummolan sohvalla Hercule Poirot’n kanssa murhaajia.

Kolme vuotta sitten päätin lähteä lomalle Armeniaan katsottuani Granaattiomenan värin (1969); maan, josta tuli niin ihmeellistä elokuvaa, oli oltava ihmeellinen itsekin. Kun laskeuduin Jerevaniin vuotta myöhemmin, pääministeri oli eronnut jo toista viikkoa kestäneiden mielenosoitusten jälkeen ja kaduilla oli juhlat.

Elokuvien soundtrackit sopivat hyvin myös työnteon taustalle, mutta kun kuulokkeisiini pärähtää Alexandre Desplat’n Falling Rain, minun on pakko keskeyttää hetkeksi. Silloin näen, miten päähenkilö elokuvassa Lust, Caution (2007) kurkottelee raitiovaunun ikkunasta sateeseen, ja muistan taas, miltä tuntuu olla nuori ja rakastunut.

Elokuvat ovat myös harrastus, josta voi nauttia istualtaan. Se on käytännöllistä, kun liikkuminen on vaikeaa.

Silti joskus on vaikeaa olla vammainen ja rakastaa elokuvia. Se on kuin yrittäisi sovittaa itsessään yhteen kahta aivan vastakkaista puolta.

Vammaisiin naisiin kohdistuva fyysinen väkivalta kohdistuu usein vammaan. Liikuntavammaista naista lyödään jaloille, näkövammaista silmille ja naista, jolla on puhevaikeuksia, lyödään suulle.

Koska toisinaan elokuvissa todella vihataan vammaisia ihmisiä, tai ainakin meidät rakastetaan käsikirjoittaa hengiltä. Geena Davis -instituutin tutkimuksen mukaan vammaiset henkilöt kuolivat vuonna 2019 sadassa katsotuimmassa perhe-elokuvissa kaksi kertaa niin todennäköisesti kuin vammattomat.

Espanjalaiselokuva Meri sisälläni (2004) perustuu tositarinaan Ramón Sampedrosta, joka hyppäsi pää edellä liian matalaan veteen ja neliraajahalvaantui. Hän kävi noin 30 vuotta oikeudellista taistelua saadakseen eutanasian, mutta turhaan. Elokuva kuvaa Sampedron viimeisiä kuukausia ja päättyy tämän avustettuun itsemurhaan vuonna 1998.

Samana vuonna ilmestyi myös Clint Eastwoodin Million Dollar Baby, jossa nuoren nyrkkeilijän Maggien (Hilary Swank) unelma on tulla ammattilaiseksi. Hän maanittelee vanhaa kehäraakkia Frankieta (Eastwood) valmentajakseen, kunnes tämä viimein suostuu.

Elokuvan lopussa Maggien unelma on lähellä toteutumistaan, kun hän pääsee ottelemaan mestaruudesta. Ottelussa hän kuitenkin vammautuu ja halvaantuu kaulasta alaspäin. Lopulta hän pyytää sairaalasängyllä Frankieta päästämään hänet päiviltään.

Siitä on vuosia, kun olen nähnyt elokuvan, mutta muistan vieläkin, miten tarkkaan Swankin hahmo on kohtauksessa rajattu. Kun Maggie alkaa anella kuolemaa, hänen kaulassaan oleva risti on selkeästi näkyvillä. Viimeisenä laupeudentyönään Frankie antaa kuolettavan annoksen adrenaliinia.

Molemmat elokuvat voittivat lukuisia palkintoja, muun muassa parhaan elokuvan ja parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-palkinnot. Olin neljätoista.

En nähnyt kumpaakaan teatterissa vaan myöhemmin DVD:ltä tai maksukanavalta vuoden parin sisään. Ahaa, vammaisena ihmisenä minun kuuluu haluta kuolla, oli voimakkain ajatus, joka teini-ikäiselle minulle jäi elokuvista mieleen.

Ajattelin Million Dollar Babya, kun luin viime heinäkuussa, että Salon sairaalan hoitohenkilökuntaan kuuluvien henkilöiden epäillään murhanneen nuoren kehitysvammaisen naisen nukutusaine propofolilla vappuaattona 2017. Kun vammainen ystäväni kertoi tapahtuneesta sukulaiselleen, tämä oli ensin järkyttynyt mutta kohautti sitten olkiaan kuultuaan, että uhri oli kehitysvammainen.

Elokuva tuli jälleen mieleeni, kun päivää myöhemmin luin Helsingin Sanomista, että hengityskoneessa olleen potilaan taposta epäillyn hoitajan tapaus on jumissa syyteharkinnassa. Epäilty tappo oli tapahtunut jo tammikuussa, mutta luin siitä vasta nyt.

Haluaisin nähdä elokuvia vammaisista ihmisistä, joiden elämä pyörii 30 vuoden ajan jonkin muun asian kuin itsemurhan ympärillä; adrenaliinin annostelun sijaan Frankie olisi voinut valmentaa Maggieta kohti paraolympialaisia.

Kun ympäröivä populaarikulttuuri kyllästää meidät ajatuksella, että edes vammaiset ihmiset itse eivät halua elää, miksi vammattomat ihmiset kunnioittaisivat meidän oikeuttamme elää?

Olin töissä, kun minulta kysyttiin ensimmäisen kerran ”pystytkö sä panna”. Toimisto, jossa silloin työskentelin, oli kahdessa kerroksessa. Rakennuksessa oli hissi, mutta sinne täytyi mennä hankalasti rappukäytävän kautta. Olin tottunut kysymyksiin siitä, miksi käytän hissiä, mutta en ollut varautunut yhteistyökumppanimme jatkokysymykseen. Niinä muutamina kertoina, kun jouduin olemaan kyseisen henkilön kanssa vielä tekemisissä, kehoni pumppasi adrenaliinia ja olin valmis taistelemaan tai pakenemaan.

Tyypillisesti elokuvien vammaiset henkilöhahmot ovat täysin seksittömiä. Heillä ei ole parisuhteita eikä toiveita romanttisesta rakkaudesta tai vanhemmuudesta.

Disneyn Notre Damen kellonsoittajassa (1996) vammainen päähenkilö Quasimodo rakastuu Esmeraldaan, joka on tanssija. Elokuvassa vammattomat Esmeralda ja sotilas Phoebus kuitenkin saavat lopulta toisensa. Jotta katsojille ei tulisi liian paha mieli, Quasimodon hellät tunteet haihtuvat silmänräpäyksessä elokuvan kliimaksissa, ja hän säilyy lapsenomaisena hahmona.

Hollywood-elämäkertaelokuva Frida (2002) kuvaa meksikolaisen taiteilijan ja yhden kaikkien aikojen vammaisikonin Frida Kahlon elämää. Hän joutui 18-vuotiaana bussionnettomuuteen, jossa rautatanko lävisti hänet lantion korkeudelta ja muutti hänen elämänsä suunnan.

Ennen onnettomuutta Frida opiskeli lääkäriksi, mutta tukeakseen perhettään rahallisesti hän aloitti maalaamisen sairasvuoteeltaan. Omakuviensa ohella hän tuli tunnetuksi lukuisista rakkaussuhteistaan niin miehiin kuin naisiin.

Toisin kuin Quasimodo, Frida saa elokuvassa pitää tunteensa. Sen sijaan hänen vammaisuutensa häivytetään hänen rakkaussuhteistaan.

Kun elokuvassa Salma Hayekin näyttelemä Frida vie maalauksiaan näytille tulevalle aviomiehelleen ja kuuluisalle maalarille Diego Riveralle onnettomuuden jälkeen, hän käyttää vielä kävelykeppiä. Seuraavassa kohtauksessa Frida ontuu enää lievästi. Heidän romanssinsa alkaa vasta, kun Frida ei enää onnu.

Fridasta tulee uudestaan näkyvästi vammainen vasta elokuvan loppupuolella, kun hänen kuolioituneet varpaansa amputoidaan. Tämän jälkeen Diegon käsi käy vain säyseästi Fridan paidan helman alla lopun montaasikohtauksessa.

"Huomasin, että oli kätevää olla Titanic-neitsyt, kun pelattiin en ole koskaan -juomapeliä."

Todellisuudessa Frida oli vammautunut jo kuusivuotiaana sairastettuaan polion, mikä oli jättänyt hänen oikean jalkansa toista lyhyemmäksi ja heikommaksi. Onnettomuudesta saamiensa vammojen vuoksi hän kärsi kivuista koko loppuelämänsä. Hänen oikea jalkansa ja selkänsä leikattiin useita kertoja, ja hänen terveytensä heikkeni tasaisesti sen jälkeen, kun hän kärsi keskenmenon vuonna 1932.

Fridan omakuvissa vammaisuus ja seksuaalisuus ovat luontevasti läsnä ja limittäin. Teoksessa Muisto avoimesta haavasta (1938), joka on sittemmin tuhoutunut tulipalossa, Frida istuu jalat harallaan, hame vyötäisillä ja jalka paketissa. Miespuolisille ystävilleen hän kertoi, että käden asento hameen alla viittasi masturbointiin.

Vaikka elokuvissa se harvoin näkyy, vammaiset ihmiset rakastuvat, panevat, avioituvat ja saavat lapsia.

He myös kokevat seksuaalista- ja lähisuhdeväkivaltaa, itse asiassa tilastollisesti huomattavasti todennäköisemmin kuin vammattomat ihmiset. EU:n perusoikeusviraston 2014 tekemän tutkimuksen mukaan vammaiset ja terveysongelmista kärsivät naiset kokivat kaikkia väkivallan muotoja enemmän kuin vammattomat naiset.

Kun Amnestyn kuntaselvityksessä vuonna 2016 tutkittiin naisiin kohdistuvan väkivallan vastaisen työn tilaa, selvisi, että 88:ssa kyselyyn vastanneessa kunnassa ainoastaan kymmenessä prosentissa oli huomioitu vammaiset naiset haavoittuvana ryhmänä. Esimerkiksi Suomen suurimmassa kaupungissa Helsingissä turvakodeissa ei ollut huomioitu esteettömyyttä. Jos pyörätuolin käyttäjä siis yrittää paeta väkivaltaista kumppania, hän ei välttämättä pääse edes turvakotiin sisään.

Vammaisuutta on totuttu pitämään takuuvarmana ehkäisykeinona, ja siksi myös vammaisiin ihmisiin kohdistuva seksuaalinen väkivalta jää piiloon. Kukaan ei oikeastaan ilmennä tätä yhtä hyvin kuin Harvey Weinstein.

Kun #metoo-kampanja alkoi polttaa maata Weinsteinin jalkojen alla, Hayekilla oli oma tarinansa kerrottavana. Weinsteinin yhtiö Miramax oli Fridan tuotantoyhtiö.

The New York Timesissa julkaistussa kirjoituksessaan Hayek kertoo, miten puolivälissä kuvauksia Weinstein oli ilmestynyt paikalle, valittanut Fridan kulmakarvoista ja vaatinut, että Hayek ei saa ontua Fridan roolissa. Ainoa asia, jonka hän huomasi, oli se, etten ollut seksikäs elokuvassa, Hayek kirjoittaa.

Yksi Weinsteinin uhreista on näyttelijä Nannette Klatt. Klattilla on synnynnäinen silmäsairaus, minkä vuoksi hän ei näe ylös, alas tai sivuille ja hän on täysin hämäräsokea. Hän kertoo tarinansa Weinsteinin nousua ja tuhoa käsittelevässä dokumentissa Untouchable (2019).

Kun Weinstein vaati tapaamisessa Klattia näyttämään rintansa ja tämä kieltäytyi, Weinstein sai raivokohtauksen. Hän kertoi, että rakennus oli lukittu, eikä Klatt pääsisi ulos kuin rappukäytävän kautta.

Hän tiesi, että olin hämäräsokea. Hän tiesi myös, että rapuissa oli pilkkopimeää, Klatt kertaa.

Vappu Viemerön vuonna 2005 tekemästä tutkimuksesta selviää, että vammaisiin naisiin kohdistuva fyysinen väkivalta kohdistuu usein vammaan. Liikuntavammaista naista lyödään jaloille, näkövammaista silmille ja naista, jolla on puhevaikeuksia, lyödään suulle.

Vaikka Klattin kokema väkivalta ei ollut fyysistä, näen sen osana samaa jatkumoa: vamma ei suojannut Klattia Weinsteinin väkivallalta – se vaikutti sen muotoon.

Vammaisena ihmisenä osaan jo tietoisesti vältellä ”vammaiselokuvia”. Valitettavasti ankeat stereotypiat eivät ole tämän genren yksinoikeus.

Eräänä korona-ajan lauantaina olin yksin kotona ja päätin vihdoin tehdä sen. Aloin katsoa Titanicia (1997). Oli heinäkuun alku, ja elokuvateatterit olivat jo auenneet pääkaupunkiseudulla pitkän hiljaisuuden jälkeen. Riskiryhmäläisenä kuitenkin laskin päivittäisiä tartuntoja ja arkailin sisätiloja, joissa olisin pitkiä aikoja tuntemattomien ihmisten kanssa.

Olin onnistunut elämään korkeaan 29 vuoden ikään näkemättä yhtä kaikkien aikojen suurimmista kassamagneeteista. Olin turhan nuori, kun elokuva tuli teattereihin, ja myöhemmin huomasin, että oli kätevää olla Titanic-neitsyt, kun pelattiin en ole koskaan -juomapeliä.

Nyt olin valmis tuntemaan. Perusterveiden ikätovereideni palatessa yhä enemmän normaaliin arkeen tunsin oloni yksinäisemmäksi kuin keväällä. Elättelin toivoa, että viimeistään elokuvan loppukolmanneksella vollottaisin kuin viimeistä päivää.

Kaikki alkoikin lupaavasti. Rose ja Jack katselivat kannella Jackin piirtämiä alastontutkielmia Pariisista. Ilmassa oli flirttiä. Olitte varmasti rakastavaisia, Rose toteaa mustasukkaisena.

Ei, ei, ei, hän oli yksijalkainen prostituoitu, katso vaikka, Jack kiirehtii kiistämään.

Ja sitten he myhäilevät yhdessä, miten kenenkään mielestä yksijalkainen seksityöntekijä voisi olla seksuaalisesti viehättävä.

Haha.

Toivon, että voisin vielä sanoa ”en ole koskaan nähnyt Titanicia”, ja kaikki joisivat.

Silloin harvoin kun vammaisten ihmisten tarinoita kerrotaan valkokankaalla, niitä yleensä kertovat vammattomat elokuvantekijät.

Huippufyysikko Stephen Hawkingin elämästä kertovassa Kaiken teoria -elokuvassa (2014) pääroolia näyttelee vammaton Eddie Redmayne. Hän voitti myöhemmin roolistaan parhaan miespääosan Oscar-palkinnon. Sama cis-mies Eddie Redmayne oli vuotta myöhemmin ehdolla saman palkinnon saajaksi roolityöstään transnaisena Lili Elbenä elokuvassa Tanskalainen tyttö (2015).

Netflixissä julkaistiin hiljattain mainio Sam Federin dokumentti Disclosure (2020), jossa transtaustaiset näyttelijät, elokuvantekijät ja muut vaikuttajat käyvät läpi, miten elokuvissa ja tv-sarjoissa on representoitu transihmisiä ja mikä merkitys sillä on.

Dokumentissa tuodaan esiin, miten aivan viime vuosiin saakka elokuvissa transtaustaiset henkilöt on kuvattu pitkälti joko saalistajina kuten Uhrilampaissa (1991), uhreina kuten elokuvassa Boys Don’t Cry (1999) tai vitseinä kuten elokuvassa Ace Ventura – lemmikkidekkari (1994).

Näyttelijä Jen Richards linkittää dokumentissa transnaisten kokeman väkivallan siihen, että transnaisia näyttelevät useimmiten miehet. Se lujittaa virheellistä käsitystä siitä, että transnaiset eivät olisi naisia vaan itse asiassa miehiä valeasuissa. Tämä puolestaan altistaa transtaustaiset naiset homofobiselle väkivallalle.

Koska suurin osa ihmisistä ei henkilökohtaisesti tunne ketään transihmistä, heidän käsityksensä transihmisistä on pitkälti median varassa. Silloin representaation merkitys korostuu.

Minulla on myös teoria. Niin kauan kuin vammattomat näyttelijät näyttelevät vammaisia ihmisiä, se lujittaa mielikuvaa siitä, että vammaisuus olisi sama asia kuin kykenemättömyys. Se surku-hupaisasti luo mielikuvaa siitä, että vammaiset ihmiset eivät pystyisi näyttelemään edes itseään.

Mutta hetkinen, joku voisi huomauttaa, Kaiken teoriassahan kuvataan Hawkingia jo ennen sairastumista. Sitä ei vammainen näyttelijä pystyisi esittämään.

Kaiken teoria ei kuitenkaan ole ainoa esimerkki. Daniel Day-Lewis sai uransa ensimmäisen Oscar-palkinnon näyttelemällä tositarinaan perustuvassa elokuvassa Minun tarinani (1989) CP-vammaista Christy Brownia. Al Pacino puolestaan sai parhaan miespääosan Oscar-palkinnon roolistaan elokuvassa Naisen tuoksu (1992) sokeana miehenä. Dustin Hoffman voitti saman palkinnon roolistaan autistisena miehenä elokuvassa Sademies (1988).

Esimerkit ovat vain jäävuoren huippu. Ruderman-perhesäätiön laskelman mukaan alan vaikutusvaltaisimmat Oscar-palkinnot on jaettu 25 kertaa vammattomalle näyttelijälle vammaisen ihmisen esittämisestä.

Ehkä vammaiset näyttelijät ovat vain huonompia kuin vammattomat, saattaisi joku jatkaa. Silloin kysyisin, oletko nähnyt Naisen tuoksua. Pacino käyttää elokuvassa valkoista keppiä kömpelösti kuin vain näkevä näyttelijä, joka yrittää esittää sokeaa. Hän tuntuu korvaavan varsinaisen näyttelemisen huutamalla vuorosanoja kovaan ääneen, ja hahmon huu-ah-hokema on kuin suoraan keskinkertaisesta sitcomista.

Yksittäisiä rooleja suurempi kysymys on se, että vammaiset näyttelijät eivät saa edes mahdollisuutta. Ilmiö näkyy myös elokuvateollisuuden ulkopuolella. Viime vuonna vammaisuus oli yleisin syrjintäperuste yhdenvertaisuusvaltuutetulle tehdyistä kanteluista, mutta työsuojeluviranomaiselle tehdyistä kanteluista vain neljä prosenttia koski syrjintää vammaisuuden perusteella. Tämä kertoo siitä, että vammaiset ihmiset jäävät lähes kokonaan työelämän ulkopuolelle. Vammaisfoorumin pääsihteeri Pirkko Mahlamäki on arvioinut, että vain noin 20 prosenttia vammaisista ihmisistä Suomessa on työelämässä.

Miltä näyttäisi elokuva, jonka on ohjannut kuuro ihminen, joka on tottunut luottamaan näköaistiinsa?

En koskaan tuo ilmi työhakemuksessani tai ansioluettelossani vammaisuuttani. Kun tämä teksti julkaistaan, minusta tulee julkisesti vammainen, ja minua jäytää epäilys siitä, tulenko enää koskaan saamaan kutsua työhaastatteluun.

Täydellisessä maailmassa vammainen näyttelijä voisi mennä mihin tahansa castingiin ja saada taitojaan vastaavan roolin. Käsikirjoitukseen lisättäisiin vain muutama apuväline. Alienissa (1979) ei koskettu juoneen, kun pääosaan valittiinkin Sigourney Weaver – nainen alun perin suunnitellun miehen sijaan.

En kuitenkaan pidättelisi hengitystäni. Tyydyn kirjoittamaan siitä, että saisivatpa vammaiset näyttelijät näytellä edes vammaisia hahmoja.

Viime vuosilta on onneksi positiivisiakin esimerkkejä. Elokuvassa Hiljainen paikka (2018) eletään tulevaisuudessa, jossa verenhimoiset avaruusoliot ovat valloittaneet maan. Oliot eivät näe, mutta niillä on erinomainen kuulo, jonka avulla he napsivat ihmisiä suihinsa. Planeetan viimeiset selviytyjät kulkevat sukkasillaan ja kommunikoivat toistensa kanssa viittoen.

Perheen kuuroa tytärtä näyttelee kuuro näyttelijä Millicent Simmonds. Elokuvassa apuvälineellä on ratkaiseva rooli – kuulolaite ei saa häntä kuulemaan tai ”paranna” häntä vammastaan, mutta oikealla taajuudella se laittaa olioiden pasmat sekaisin, jolloin ne on helpompi pasauttaa hengiltä haulikolla.

Japanilainen ohjaaja Yasujirō Ozu tunnetaan herkkien perhekuvaustensa lisäksi huippuunsa hiotusta tyylistään, joka kehittyi hänen uransa aikana. Häneltä vaikutteita on imenyt muun muassa Aki Kaurismäki, joka on kertonut päättäneensä ryhtyä elokuvaohjaajaksi nähtyään Ozun tunnetuimman elokuvan Ensimmäinen matka (1953).

Hollywood-ilmaisusta poiketen Ozu esimerkiksi pitää usein kameraa hyvin matalalla. Tätä kutsutaan tatamiotokseksi. Nimitys tulee siitä, että Ozun elokuvissa hahmot ovat hyvin korkealla kuvassa jopa silloin, kun he istuvat tatamilla. Osassa kuvista heidän päälakensa saattaa jopa rajautua pois.

Tykkään ajatella Ozun tatamiottoa pyörätuoliottona (vaikkakin, jos aivan tarkkoja ollaan, Ozun kameran korkeus vaihtelee toisin kuin pyörätuolissa). Se on saanut minut pohtimaan, mitä näkökulmia tai jopa kokonaan uusia tyylejä menetämme, kun elokuvia tekevät pääasiassa valkoiset, vammattomat cis-heteromiehet.

Muutamissa teoksissa toisin tekeminen kuitenkin toteutuu, ja ne vihjaavat katsojalle mahdollisista tyyleistä ja maailmoista. Tanskalaisohjaaja Nicolas Winding Refnin elokuvissa (mm. Drive, 2011; Only God Forgives, 2013) on helposti tunnistettava, häikäisevä neonsävyinen värimaailma. Se ei ole sattumaa: Refn on värisokea. Elokuvissa kontrastin on oltava voimakas, muuten hän ei näkisi niitä.

Ohjaaja, taiteilija ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksien puolustaja Derek Jarmanin viimeiseksi jäänyt elokuva on nimeltään Blue (1993). Nimensä mukaisesti elokuva on pelkkää sinistä. Aids oli osittain sokeuttanut Jarmanin, ja elokuva käsittelee näön menetystä ja lähestyvää kuolemaa. Sininen välähtää silmissäni, kertojaääni kuvaa.

Miltä näyttäisi elokuva, jonka on ohjannut kuuro ihminen, joka on tottunut luottamaan näköaistiinsa? Näyttäisikö pyörätuolia käyttävän kuvaajan elokuva samalta kuin Ozun?

Miltä se näyttäisi?

"Mad Max: Fury Roadin (2015) Furiosan vammaisuudesta ei tehdä suurta numeroa. Se vain on yksi hänen ominaisuuksistaan. Ominaisuus, joka ei estä ajamasta badass-rekkaa tai vapauttamasta seksiorjia."

Elän aika tavallista elämää. Asun puolisoni ja kahden kissan kanssa vuokra-asunnossa Helsingissä. Käyn töissä arkisin yhdeksästä viiteen. Vapaa-ajalla tykkään käydä elokuvissa, tavata ystäviäni ja kuunnella true crime -podcasteja.

Viittasin aiemmin Geena Davis -instituuttiin, joka tutkii representaatiota valkokankaalla ja televisiossa. Instituutin motto on If she can see it, she can be it. Karkeasti suomentaen moton ajatus on se, että representaatio muokkaa käsitystämme siitä, mikä on meille mahdollista.

Istuin yliopistolla keväällä 2016 viimeisessä viestinnän tentissäni. Tentissä oli kysymys representaatiosta ja sen merkityksestä. Minun piti pohtia, milloin olin viimeksi samaistunut johonkin hahmoon populaarikulttuurissa ja miten koin sen.

En keksinyt mitään, joten valehtelin.

Olin hiljattain nähnyt Mad Max: Fury Roadin (2015) ja kirjoitin ummet ja lammet siitä, miten suuren vaikutuksen minuun teki Furiosan hahmo, joka ajaa badass-rekkaa dystooppisessa tulevaisuudessa ja vapauttaa siinä sivussa naisia seksiorjuudesta. Furiosalla on vain yksi käsi. Toisessa kädessä hänellä on proteesi.

Kiittelin tenttivastauksessani, miten Furiosan vammaisuudesta ei tehdä suurta numeroa ja miten se nyt vain on yksi hänen ominaisuuksistaan. Ominaisuus, joka ei estä ajamasta sitä badass-rekkaa tai vapauttamasta seksiorjia. Kirjoitin ja kirjoitin, miten samaistuttavaa ja voimauttavaa tämä on minulle vammaisena naisena.

Todellisuudessa olin äärimmäisen tietoinen siitä, että Furiosaa näytelleellä Charlize Theronilla on kaksi toimivaa kättä. Sain tentistä korkeimman mahdollisen arvosanan.

Esseen lähteenä on käytetty Hayden Herreran teosta Frida Kahlo (1983). Vappu Viemerön tutkimuksesta on haastateltu Rusetti ry:n puheenjohtajaa Pirkko Justanderia.

3 kommenttia