Mikael Jungner kulkee omaa tietään, usein vastavirtaan.

Hän on rakastanut julkisesti, tviitannut ahnaasti, vaihtanut puoluetta ja ollut kuolemanvaarassa. Se ei ole ollut ihan perinteinen pyhiinvaellus.

Mikä ajaa häntä eteenpäin?

Makuuhuoneen ovi avautuu, ja Mikael Jungner astuu esiin kuin suoraan keskiaikaiselta taistelukentältä. Yllään hänellä on temppeliritarin varustus: parikymmentä kiloa painava rengaspaita, päässä jyhkeä patakypärä.

Hän pyörähtää ympäri sotilaallisesti ja katsoo suoraan silmiin kuin kysyen: No, miltäs näyttää?

Sitten hän vetää miekan tupesta ja osoittaa sillä kohti toimittajaa.

– Testaa päätä, aika terävä.

Olemme Mikael Jungnerin kotona Helsingin Bulevardilla. Jungner on puhunut viimeisten parin tunnin ajan elämästään, arvoistaan, tviittailustaan ja suhteestaan julkisuuteen – totisin ilmein ja pohdiskellen.

Sitten keskustelu on tehnyt täyskäännöksen. Jungner on alkanut kertoa viehtymyksestään keskiaikaan ja erilaisiin roolileikkeihin.

Kaikki sai alkunsa kymmenisen vuotta sitten, kun Jungnerin kaveriporukka järjesti yhteiset halloween-juhlat. Joku heitti ilmoille idean aikuisten naamiaisista. Siitä alkoi vuosittainen perinne, joka on saanut kilpavarustelun piirteitä.

Temppeliritarin rooliasun lisäksi Jungnerin vaatekaapista löytyvät niin viikingin, gladiaattorin, muskettisoturin, merirosvon kuin samurain vetimet. Eikä kyse ole mistään markettilaatikon muoviviitoista: puvut tilataan ulkomailta mittatilaustyönä.

Jungner arvioi sijoittaneensa vuosien varrella asuihin yli 10 000 euroa.

– Tää on ehkä lähtenyt vähän lapasesta, hän myöntää.

Toisaalta jos joku tunnetaan yllättävistä roolinvaihdoista, niin juuri Mikael Jungner. Hän on mies, joka ei ole koskaan kaihtanut rikkoa rajoja tai kyseenalaistaa yleisiä käytäntöjä.

Epäortodoksiset peliliikkeet ovat vieneet Jungnerin myös pitkälle. Laajempaan tietoisuuteen hän nousi vuonna 2005 Yleisradion toimitusjohtajana. Sieltä tie johti politiikan huipulle – ja myöhemmin liike-elämän näyttämölle. Vuodesta 2015 Jungner on ollut viestintätoimisto Kreabin toimitusjohtaja.

Samalla hän on pysynyt kaiken aikaa julkisuudessa – ihastuttanut, ärsyttänyt ja herättänyt keskustelua. Yksityiselämä ja naissuhteet ovat vilkkuneet lööpeissä, tempaukset puhuttaneet.

Kuka Mikael Jungner oikein on? Mikä häntä ajaa eteenpäin?

Haastattelupäivänä Suomen Kuvalehdessä on julkaistu pakina otsikolla Häslä. Kirjoituksessa Jungner kuvataan itseriittoisena besserwisserinä, jolla on vastaus lähes jokaiseen Suomen ja maailman ongelmaan – usein useampiakin.

Jungner naurahtaa. Kyllä hän itsensä kuvauksesta tunnistaa.

– Miten tämän nyt sanoisi sillä tavalla kauniisti… No, ei tätä voi sanoa kauniisti, hän alustaa ja alkaa kerrata elämäntarinaansa.

Jungner sanoo olleensa poikkeuksellisen tiedonhaluinen jo lapsena. Kymmenvuotiaana hän alkoi ahmia kirjoja. Ensin romaaneja, sitten historiaa, kehityspsykologiaa ja kvanttimekaniikkaa. Tahti oli huima: kirja tai kaksi päivässä.

– Jopa niin, että jouduin huijaamaan vanhempiani, että lähden pelaamaan jalkapalloa, kun todellisuudessa menin lähimetsään lukemaan.

Reserviupseerikoulun kautta Jungner eteni oikeustieteelliseen, sieltä yliopistotutkijaksi, ja lopulta politiikkaan, pääministeri Paavo Lipposen erityisavustajaksi. Myöhemmin ura jatkui Microsoftissa yhteiskuntasuhdejohtajana.

Kaikenlaista on siis tullut tehtyä, Jungner sanoo, ja tulee ohimennen maininneeksi myös älykkyysosamääränsä: 163. Niin korkeisiin lukemiin yltää vain 0,003 prosenttia väestöstä.

– Tällä kaikella mä yritän sanoa, että prosessori toimii ja ymmärrän lukemaani. Ja olen lukenut ihan hemmetisti. Olisi aika outoa, jos en tietäisi aika monesta asiasta, hän veistelee.

Enemmän kuin muut?

– No, sanotaan, että jos kohtaan jonkin kiinnostavan jutun, niin alan käydä sitä heti läpi. Ei se ole kuin 15 minuuttia ja pam pam pam, niin olen jo kartalla. Ja sitten kerron siitä muille. Kyllä mä ymmärrän, että ihmisiä ihmetyttää…

Ärsyttääkin?

– Joo, myös sitä. Mutta siis lukekaa vittu niitä kirjoja. Siellä ne odottaa ilmaiseksi kirjastossa.

Jungnerin mukaan häntä määrittelee ennen kaikkea yksi luonteenpiirre: uteliaisuus. Se on ollut hänen elämäänsä ohjaava kompassi – ja se näkyy myös hänen kotonaan.

Keittiön pöytätasot ja kaapinpäälliset notkuvat erilaisia kodinkoneita: espressokeitin, kaksi airfryeriä, riisinkeitin, mehustin, jäätelökone, sous vide -kypsennin, useampi rasvakeitin…

– Leipäkone on ainut, joka ei ole aktiivisessa käytössä. Se on ihan turha, Jungner opastaa.

Mainitsen nähneeni hänestä unta edellisyönä. Olin vierailulla hänen kodissaan. Jungner tarjosi kahvia – mutta kaatoi lasiin perunasosekeittoa, lurautti joukkoon espressoshotin ja surautti kaiken sauvasekoittimella pirtelöksi.

Jungner innostuu kuvailusta. Hänen mukaansa uni kertoo jotain oleellista hänen persoonastaan.

– Ihmisten on tärkeää kokea, että niillä on elämä hallussa. Siihen kokemukseen liittyy se, etteivät muut ihmiset yllätä. Mä taas olen aika erilainen eri hetkissä. Ja se mussa kiehtoo ja raivostuttaa.

Mitä pidemmälle aika kuluu sitä enemmän alkaa näyttää siltä, että Trump tietää mitä tekee ja Eurooppa on pihalla kuin lumiukko. Tyhjänpäiväisen lässytyksen aika alkaa olla politiikassa ohi. Näin Mikael Jungner kirjoitti viestipalvelu X:ssä 12. maaliskuuta.

Kyse ei ollut mistään yksittäisestä heitosta. Jungner on viime vuosina profiloitunut intohimoisena ja suorasanaisena tviittaajana, joka suoltaa mielipiteitään maailmalle usein kymmenenkin tviitin päivävauhdilla.

Eikä hän jää huomiotta. X:ssä (entinen Twitter) Jungnerilla on lähes 150 000 seuraajaa – suomalaisessa mittakaavassa poikkeuksellisen paljon.

Särmikkäät ja usein provokatiiviset kannanotot erityisesti maailmanpolitiikasta ja taloudesta ovat herättäneet paitsi ihmetystä myös suoraa paheksuntaa. Eniten keskustelua ovat synnyttäneet myötämieliset, jopa ylistävät kommentit Yhdysvaltain presidentistä Donald Trumpista.

Monet lausunnoista on tyrmätty harhaisina aina eduskunnan puhemiestä, perussuomalaisten Jussi Halla-ahoa, myöten.

Donald Trump on todennut ansaitsevansa Nobelin rauhanpalkinnon, jos Venäjän sotatoimet Ukrainassa saadaan loppumaan. Soisiko Jungner hänelle tämän kunnian?

– Joo, ehdottomasti. Jos sota loppuu Trumpin neuvottelujen seurauksena, niin se on ilman muuta suurin saavutus rauhantyössä.

Jungner vastaa empimättä, vilpitön katse silmissään. Vaikuttaa kuin hän ei täysin ymmärtäisi, miksi vastaavat kommentit herättävät hämmennystä. Sitä on kuitenkin vaikea uskoa. Jungner on viestinnän ammattilainen, joka ymmärtää median toimintalogiikkaa paremmin kuin useimmat.

Herää kysymys: provosoiko ja trollaako hän tarkoituksella? Jungner kiistää väitteen jyrkästi, vaikka myöntää, että hänen sanomisensa nostavat usein keskustelua ja ajatuksia. Sitä hän sanoo toivovansakin.

Jungner kertoo tviittaavansa intuitiolla. Hän ei silottele tai viimeistele sanomisiaan vaan heittää ilmoille ajatuksia, jotka voivat myöhemmin tarkentua tai jopa muuttua. Mielipidettään hän kertoo vaihtavansa mielellään, jos parempia tulee vastaan.

– Mä en näe somea paikkana, jossa jaetaan valmiiksi pureskeltuja virallisia lausuntoja. Se on enemmänkin ideahautomo – paikka, jossa voi esitellä keskeneräisiä ajatuksia ja käydä keskustelua maailman kanssa.

Oman maineensa hän ei usko saaneen kolauksia rehvakkaan tviittailun vuoksi. Ei sillä, että hän asiasta edes välittäisi.

– Tiedätkö, mä en tunne sellaista tiedollista häpeää. Mitä väliä sillä on, mitä muut susta ajattelee? Vaikka kyllä mä silti monesti yllätyn siitä, miten paljon mun ajatukset herättävät reaktioita.

Eteisaulassa on kaksi jääkaappia. Toinen on ladottu täyteen energiajuomia, toinen Dr Pepper Zero -limonadia. Voisi kuvitella, että kyseessä on poikamiehen asunto. Näin ei kuitenkaan ole. Jungner kertoo seurustelevansa. Kumppani haluaa kuitenkin pysytellä poissa julkisuudesta.

Jungner itse ei. Hänet tunnetaan miehenä, joka viihtyy valokeilassa ja suhtautuu mediaan poikkeuksellisen myönteisesti. Tähänkään haastatteluun häntä ei tarvinnut varsinaisesti houkutella.

Kyynisempi voisi sanoa, että myös Jungnerin raflaavissa lausunnoissa on lopulta kyse yhdestä asiasta: huomion hakemisesta.

Jungner ei kiellä, etteikö huomatuksi tuleminen tuntuisi joskus hyvältä. Etenkin politiikassa näkyvyys on usein välttämätöntä. Mutta nautinnoksi hän ei sitä kuvailisi – ei enää.

– Se huomiohomma meni ohi jo aikoja sitten, kyllästyin siihen. Huomio on vähän niin kuin suosio, sillä ei ole kauheasti arvoa. Ei sen perässä kannata juosta.

Julkisuussuhdettaan hän kuvailee lämpimäksi ja rennoksi – jopa välinpitämättömäksi.

– Ennen kuin olin itse mitenkään tunnettu, rakensin työkseni muiden ihmisten brändejä kymmenen vuotta. Ajattelin silloin, että jos joskus itse nousen julkisuuteen, teen kaiken päinvastoin kuin muut, enkä rakenna itsestäni kiiltokuvaa. Ja se on ollut yllättävän hauskaa.

Erityisen hauskaa se oli silloin, kun hän vielä oli naimisissa Ylen televisiokuuluttajan Maria Jungnerin kanssa. Mikael Jungner latasi pariskunnasta sosiaaliseen mediaan rakkaudentäyteisiä videoita, joissa he hassuttelivat ja flirttailivat. Erään videon taustalla soi Frankie Goes to Hollywood -yhtyeen Power of Love -balladi.

Sellainen herätti huomiota ja kummastelua, ja siitä myös uutisoitiin. Samalla Jungnerin maine eksentrisenä, pehmeisiin arvoihin nojaavana yritysjohtajana syveni entisestään.

Oliko kyse brändin rakentamisesta? Jungner pudistaa päätään.

– Se oli enemmänkin vastalause brändäämiselle. Mielestäni elämä on enemmän komedia kuin tragedia. Ihmiset ottavat itsensä ihan liian vakavasti. Ja myös toisensa.

Näin hän väittää. Mutta mitä Jungnerin valinnoista ajattelee sellainen ihminen, joka on päässyt seuraamaan hänen elämäänsä lähietäisyydeltä?

Temppeliritarin asuun kuuluu painava rengaspaita ja patakypärä.

Viestintäyrittäjä Jan Erolan mielestä on päivänselvää, että Mikael Jungner tietää tarkalleen, millaisia reaktioita hänen kärjekkäät kommenttinsa synnyttävät.

– Huomio on addiktoivaa kenelle tahansa. Toiset pääsevät siitä yli, toiset eivät. Ehkä Jungner kokee saavansa jutuillaan jotain aikaan. Mutta kyllä mun on välillä vaikea ymmärtää, mitä hän loppujen lopuksi tavoittelee, Erola sanoo ja naurahtaa.

Erola on nähnyt Jungnerin läheltä. Hän työskenteli tämän alaisena viestintätoimisto Kreabilla ja julkaisi Jungnerin omaelämäkerran Helsinki-kirjojen kustantajana.

Tuttuus juontaa kuitenkin syvemmälle, 1990-luvun opiskelijapolitiikkaan Helsingin yliopistolla. Erolan mielestä Jungner erottui jo tuolloin räväkkänä ja näkyvänä outolintuna.

Yksi Erolan mieleen painuneista tapahtumista sattui vuonna 1991. Kolme opiskelijaa valeli Helsingin Hakaniemessä sijainneen Maailman rauha -patsaan tervalla ja höyhenillä protestina suomettumiselle. Yksi heistä oli parikymppinen oikeustieteen ylioppilas Mikael Jungner.

– Mun mielestä Mikael on ollut aina vapaa-ajattelija. Hän ymmärtää kyllä vallan ja järjestelmien logiikkaa, mutta esimerkiksi puolueohjelma ei ole hänelle koskaan ollut mikään pyhä opus, Erola luonnehtii.

Hän muistelee vuosiaan Jungnerin alaisuudessa lämmöllä ja kuvaa tätä esimiehenä välittömäksi ja visionääriseksi suurten linjojen mieheksi sekä intuitiiviseksi johtajaksi, joka antoi alaisilleen tilaa ja vapauksia.

– Voisi sanoa, että melkein liikaakin. Mikään mikromanageeraaja hän ei tosiaan ollut. Hän suunnilleen näytti suunnan ja kävi hurmaamassa asiakkaat.

Mikael Jungnerin poliittinen ura on ollut vähintään yhtä poukkoileva ja värikäs kuin hänen muukin elämänsä. Ylen toimitusjohtajapestin päätyttyä hän toimi SDP:n puoluesihteerinä ja kansanedustajana, myöhemmin Liike Nytin kunnanvaltuutettuna.

Viime marraskuussa Jungner ilmoitti X:ssä yllättäen lähtevänsä kokoomuksen kuntavaaliehdokkaaksi. Huhtikuun kuntavaaleissa hän sai 937 ääntä, jotka riittivät varasijalle Helsingissä.

Jungneria on kuvailtu opportunistiksi ja takinkääntäjäksi – politiikan tuuliviiriksi, joka ei itsekään tunnu tietävän, mihin puolueeseen kuuluu.

Tulkinta huvittaa häntä. Jungnerin mukaan hänen arvomaailmansa on pysynyt lähes muuttumattomana 30 vuoden ajan. Hän kertoo ajattelunsa nojaavan uusliberaaliin talousnäkemykseen ja lämminhenkiseen, yksilöä kannustavaan ihmiskuvaan.

Ja mitä tulee takinkääntöön, hänen mielestään takkia on syytäkin kääntää, jos huomaa sen olevan nurinpäin. Samaa ajattelun joustavuutta hän suosittelee muillekin poliitikoille.

– Jos kerran kahteentoista vuoteen vaihtaa puoluetta, niin olisi voinut vaihtaa useamminkin, Jungner sanoo.

SDP:stä hän kertoo lähteneensä, koska oli jatkuvasti eri mieltä puolueen linjasta. Sama kävi Liike Nytin kanssa. Molemmista eroista hän sanoo selvinneensä hyvässä hengessä.

– Kokoomuksessa olen yllättynyt siitä, että voin sanoa suurin piirtein, mitä mä ajattelen ilman, että joku puoluepomo soittaa mulle ja haukkuu, Jungner kertoo.

Keneen viittaat?

– Kaikkiin mun edellisiin puolueisiin. Aina ennen on kuviteltu, että voitaisiin päättää, mitä mieltä mä olen. Olen ollut aika monta kertaa puhuttelussa.

Kysyimme juttua varten kommenttia useammalta Jungnerin entiseltä puoluetoverilta, kuten Liike Nytin Harry Harkimolta ja SDP:n Nasima Razmyarilta. Kaikki kieltäytyivät haastattelusta.

Vuonna 2005 Mikael Jungnerin elämä pysähtyi. Häneltä oli löydetty aggressiivinen, pitkälle edennyt eturauhassyöpä. Ennuste oli synkkä. Syöpä oli lähettänyt etäpesäkkeitä luustoon. Elinaikaa olisi mahdollisesti jäljellä vain muutama kuukausi. Jungner oli 40-vuotias ja juuri nimitetty Yleisradion toimitusjohtajaksi. Nyt hän oli saanut kuolemantuomion.

Mutta toisin kävi – Jungner parani, kuin ihmeen kaupalla.

Syöpä ei kuitenkaan jäänyt ainoaksi vakavaksi terveyshuoleksi. Vain vuotta myöhemmin Jungner sai sydänkohtauksen. Joulukuussa 2021 hän kaatui sähköpotkulaudalla, löi päänsä mukulakivikatuun ja sai aivoverenvuodon.

Väistämättäkin tulee pohtineeksi, miten tällaiset kokemukset ovat muuttaneet häntä ihmisenä. Ovatko ne tehneet elämän haurauden näkyvämmäksi – vai päinvastoin vahvistaneet tunnetta kuolemattomuudesta?

Ehkä vähän molempia, Jungner pohtii. Läheltä piti -tilanteet ovat kuitenkin herättäneet hänessä toisen perustavanlaatuisen kysymyksen: olenko tehnyt tarpeeksi?

Vastaus hänen mukaansa on: en ole.

Jungner sanoo ymmärtäneensä, ettei elämässä ole kyse pelkästään hänestä itsestään.

– Mä en haluaisi olla mikään saarnaaja. Mutta jos me ihmiset näkisimme itsemme ja toisemme vähän eri lailla tänä iltana, huomenna heräisimme maanpäälliseen paratiisiin. Koska meillä on kaikki. Ainut mikä puuttuu, on se, miten ihmiset kohtelevat toisiaan. Ja nimenomaan läheisiään. Se olisi niin pienestä kiinni.

Yksi hänen elämänsä pysäyttävimmistä hetkistä koitti maaliskuussa 2024, kun entinen puoliso Maria Jungner menehtyi yllättäen. Kuolinsyytä ei ole kerrottu julkisuuteen.

Jungner sanoo, että Marian kuolema ei ainoastaan järkyttänyt, vaan on edelleen jatkuvan pohdinnan kohde.

– Se olisi varmasti ollut vältettävissä. Se oli vähän kuin olisi moukarilla lyöty. Siitä jäi sellainen tyhjä kohta. Vähän kuin olisi amputoitu raaja pois.

Jungnerien liitto päättyi avioeroon vuonna 2013, mutta he pysyivät senkin jälkeen läheisinä. Heillä oli tapana tavata muutaman kerran vuodessa.

– Edelleenkin usein mietin Mariaa. Ei se jännite meidän väliltä ollut mihinkään hävinnyt.

Jungner sanoo kuoleman lopullisuuden lyöneen häntä silmille.

– Kun ihminen lähtee, niin samalla lähtevät kaikki yhteiset muistot. Koskaan ennen ei ole lähtenyt noin paljon yhteisiä muistoja, Jungner huokaa.

– Tavallaan surullisinta onkin, jos on se viimeinen, joka lähtee. Onnekas on, jos lähtee aikaisemmin.

Haastattelu on päättynyt. Mikael Jungner istuu sohvalla temppeliritarin puku yhä yllään. Hän katsoo ulos ikkunasta Helsingin kattojen ylle, kohti hiljalleen pimenevää iltaa. Hän hymähtää. Joskus, kun pää painuu tyynyyn ja hiljaisuus laskeutuu, mieleen hiipii kysymys: onko hän saanut elämässään kaiken liian helposti? Onnea on ainakin ollut matkassa, se on selvää.

Se on saanut hänet pohtimaan, miten olla kaiken sen hyväosaisuuden arvoinen. Miten kasvaa ihmisenä, tulla paremmaksi?

Hän myöntää tuijottaneensa monesti omaan napaansa: viihdyttäneensä itseään ja ystäviään, tehneensä ”kaikkia hulluja ja hauskoja juttuja”.

– Tämä on ollut ehkä turhan paljon mun oma show. Jos olisin keskittynyt, niin olisin voinut saada aikaiseksi jotain isompaa ja pysyvämpää.