Apu

Kuolema aamuruuhkassa

Kuolema aamuruuhkassa

Tuntuu kuin jokainen ohiajava autoilija hiljentäisi vauhtia ja kunnioittaisi näkemäänsä. Elämä ja kuolema. Siinä ne ovat peltikasassa.
Teksti Minna Nevalainen
Mainos

Ensin vauhti hidastuu, edessä ajavan autoletkan jarruvalot syttyvät ja pian seisahdumme. Aavistus on läsnä. Ei taas! Takana odottavat kuljettajat näkevät tilaisuutensa tulevan, ja kiilaavat letkan ohi viereiseltä rampilta pois. Valtava vyöry pääkopassa: ”Mitä tällä kertaa? Kuinka monta autoa? Kummalla kaistalla? Kuolleita?” Matelemme eteenpäin muutama sata metriä. Tihkuttaa märkää, taivas on kuin perkele ja tolkuton pilvilautta näyttää laskeutuvan yllemme. Ehdin ajatella, että se syö meidät. Tuo maata viistävä musta pilvi imaisee meidät juuri sisäänsä.

Sitten näkyy aavistus jostakin. Silmä erottaa valoja: sinisiä vilkkuvia valoja. Ne eivät ole jouluvaloja. Niitä on paljon ja ne ovat vastaantulevalla kaistalla.

Viimeistään nyt havahdun todellisuuteen. Autoletka jatkaa matkaa. Me ajamme kohti valoja. Pian niitä on lisää. Yritän tihruttaa pimeässä, onko kymmenien hälytysajoneuvojen joukossa muuta, vaikka tiedän, että on. Rutistunut peltikasa! Tienposkessa kaksi litistynyttä autoa on yhtenä kasana ja ympärillä häärää miehiä turvaliiveissä. Ei voi olla! Ovatko nuo autoja? Ehdin miettiä. Sydän hakkaa. Pelkästään ambulansseja on paikalla lähes kymmenen. Taas kysymystulva: ”Miksi niin monta ambulanssia? Ei kai niitä niin monta tarvita?” Pakon edessä ajan eteenpäin. Pysähtyäkään ei voi, vaikka moni haluaisi. Tuntuu kuin jokainen ohiajava autoilija hiljentäisi vauhtia ja kunnioittaisi näkemäänsä.

Elämä ja kuolema. Siinä ne ovat peltikasassa. Pieni osa minustakin kuolee aamuruuhkassa. Jätän mielessäni jäähyväisiä läheisilleni. Aamun valjetessa jonkun toisen jäähyväiset ovat lopullisemmat.

Julkaistu: 19.12.2011