”Tuleva ahdistaa, epävarmuus vaivaa, yritys seistä omilla jaloillani takkuaa. Rohkeutta kaipaan!” Niin luki viestissä, jonka sain elokuvasuositusta toivovalta lukijaltani.

Pyyntö ei ole vähäinen, ja mietinkin tätä useita viikkoja. Rohkeuden kuvauksiahan elokuvissa kyllä riittää – ajatellaan vaikka scifiä, fantasiaa, toimintaelokuvia, sotakuvauksia, tai lempigenreäni, arktisia selviytymistarinoita. Mutta näiden tarinoiden sankarit ovat vähän liiankin täydellisiä, jotta heihin voisi samastua. Kun esimerkiksi hiljattain näin norjalaisen vastarintaliikemiehen uskomattoman selviytymistarinan 12. mies, vakuutuin lähinnä siitä, että en itse selviäsi jäätiköllä natseja paossa kahta minuuttia kauempaa.

Entä Babe, urhea possu? Se pieni sika on kyllä oikeasti todella urhea!

Toisaalta: rohkeus on todellisuudessa harvoin yksilölaji. Listasin elokuvia, joissa ihmiset saavat toisensa rohkeiksi. Pitkään mielessäni pyöri Pride, Britannian kaivostyöläisten kanssa liittoutuvista homoaktivisteista kertova elokuva: siinä kuvataan paitsi rohkeutta olla oma itsensä, myös rohkeutta valita sorrettujen välinen solidaarisuus itsekkyyden sijaan. Se on todellinen hyvän mielen elokuva.

Mutta palasin vielä miettimään omilla jaloilla seisomista. Tajusin, että sehän on yhtä kuin aikuistuminen – jos aikuistuminen on sitä, että ottaa vastuun itsestään ja teoistaan. Nuoruuden viimeisissä hetkissä ihmisen tilanne on poikkeuksellinen: kaikki tapahtuu ensimmäistä kertaa, eikä valintojen seurauksia vielä osaa ennakoida. Se jos mikä vaatii rohkeutta.

Nyt elokuva tuli mieleeni välittömästi: amerikkalaisen Debra Granikin Leave No Trace vuodelta 2018 (Se on kyllä vakiovastaukseni melko moneen muuhunkin tarpeeseen sillä se on todellinen mestariteos). Granik on elokuvantekijänä itse oman tiensä kulkija. Hän on valinnut tehdä taidettaan ihmisistä, jotka eivät ole elokuvien tavallisia sankareita. Hänen päähenkilönsä elävät köyhyydessä ja järjestelmän laidoilla ja heillä on haasteita monin verroin enemmän kuin muilla, mutta uhreja he eivät silti ole koskaan. Granik on haastatteluissa kuvannut tämän tietoiseksi missiokseen: hän ei ole kiinnostunut kuvaamaan perinteisiä sankareita ja haluaa määritellä uusiksi draaman panoksia.

Suomessa Granik tunnetaan ehkä parhaiten upeasta esikoisohjauksestaan Winter’s Bone, joka oli myös Jennifer Lawrencen läpimurtoelokuva. Leave No Trace sen sijaan ei koskaan tullut meillä teatterilevitykseen. Onneksi sen voi sentään vuokrata.

Elokuva kertoo Willistä (Ben Foster) ja tämän tyttärestä Tomista (Thomasin McKenzie), jotka asuvat metsässä järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolella. He elävät niukasti, hiljaisuudessa, luonnon ehdoilla. Taustatarinaa ei juurikaan avata, mutta jotakin suurta traumaa tai pettymystä veteraani-isä kantaa, kun on paennut maailmaa. Will ei kuvata huonona isänä, päin vastoin. Hän on tehnyt sen, mitä vanhemman kuuluu: opettanut poikaselleen taitoja ja pitänyt tämän turvassa. Näemme, että isän ja tyttären välillä on lempeyttä ja kunnioitusta. Samalla tavalla he suhtautuvat metsään ympärillään.

Arki katkeaa, kun perhe pakotetaan takaisin ihmisten maailmaan. Willille yhteiskunnassa oleminen on yhtä tuskaa, mutta tytär joutuu nyt kysymään ensi kertaa: miten eläisi, jos itse valitsisi? Ja nythän on niin, että valintojen tekeminen on oikeasti hirveän vaikeaa.

Mikään tässä elokuvassa ei ole täysin mustavalkoista, ristiriidatonta; ihmiset tekevät parhaansa tilanteissa, jotka on annettu. Rakkaus voi olla sitä, että pitää luonaan, tai sitä, että päästää menemään. Granik ei osoittele, mutta asettaa myös katsojan toistuvasti pohtimaan, millaisia asioita ja tekoja ihailemme ja millaisia arvoja valintamme lopulta heijastavat. Vaatii ihmiseltä paljon elää toisin kuin odotetaan.

Leave No Trace on hienovarainen, viisas ja haikea elokuva. Se tunnistaa sen, että tärkeimmät, pelottavimmat valinnat pitävät sisällään usein myös surutyötä. Jollekin on käännettävä selkä, jos mielii eteenpäin.

Onko tilanne päällä? Pyydä elokuvasuositusta osoitteesta anu@longplay.fi