Image

Kun Tua Harno alkoi miettiä pitkien hiustensa leikkaamista, hän ymmärsi, mitä kaikkea hiukset voivat merkitä

Hiukset ovat kuin sanat: ne ovat osa itseä ja siitä irtonaisia ja siksi niilläkin voi muodostaa siteen toiseen, kirjoittaa Tua Harno esseessään.
Teksti Tua Harno

Näyttelijätärdiiva Fabienne Dangeville (Catherine Deneuve) ja hänen tyttärensä Lumir (Juliette Binoche) käyvät valtataistelun hiustenharjaamisesta elokuvassa Fabiennen muistelmat. Lumir ei antanut äitinsä harjata hiuksiaan ollessaan lapsi, vaan hakeutui äitinsä ikäisen toisen, kiltimmän näyttelijätär Sarahin paijattavaksi. Nyt kun äiti on vanha, Fabienne kieltää tytärtä koskemasta hiuksiinsa. ”Et osaa, olet kovakourainen”, Fabienne väittää, mutta katsoja arvaa, että kyse on jostain muusta. Joko kostosta tai siitä, että jos Lumir koskisi äitiään hellästi, ja sukisi hänen upeita hiuksiaan, Fabienne joutuisi kohtaamaan sen, mitä menetti, kun ei hellinyt tytärtään lapsena.

Heidän väliltään puuttuu luonteva, hyvää tahtova yhteys.

Elokuvan lopussa Fabienne luo yhteyden kertomalla tarinan, kuinka oli kateellinen Sarahille siitä, että Lumir valitsi hänet ”uudeksi äidikseen”. Katsoja osaa epäillä, että Fabienne valehtelee, mutta Lumir haluaa uskoa äitiään, sillä siten hän viimein pääsee tämän lähelle ja saa kuulla olleensa äidilleen tärkeä. Hirokazu Kore-edan elokuvan perimmäinen kysymys on valinta lempeän valheen ja satuttavan totuuden välillä.

Äidin, tyttären ja hiuksien välistä yhteyttä pohti myös Siri ­Hustvedt esseessään Much Ado About Hairdos. Hustvedt letitti vuosien ajan tyttärensä pitkiä hiuksia yötä vasten ja kokee, että samoin kuin kehoon jäänyt tieto tuhansia kertoja toistuneesta kosketuksesta, hänen tyttäreensä on jäänyt pysyväksi muisto tarinoista, joita Hustvedt hänelle luki. Hiukset, jotka ovat sekä osa itseä, että siitä irtonaisia, ovat siten kuin sanat, ja niistä voi muodostaa sillan toiseen ihmiseen, tässä tapauksessa ainaisen napanuoran äidin ja tyttären välille. He voisivat olla puhumatta, koskematta toisiaan, mutta luotu yhteys olisi olemassa, ja jos se katkeaisi, se kasvaisi takaisin, kuten hiukset.

Nukutin usein minua seitsemän vuotta nuorempaa veljeäni, ja hän halusi nukahtaa siihen, että kieputteli hiuksiani sormiensa lomaan.

Mietin tätä, koska olen aikeissa leikata hiukseni. Nykyisellään hiukseni ulottuvat puoleen selkään, eivätkä ole erityisen kauniit. Siitä vain leikkaamaan, aina ne kasvavat takaisin, joku sanoisi, mutta minulla on ollut pitkät hiukset hyvin kauan, eikä kampaamossa käyminen ole minulle itsestäänselvyys. Minkä hiustyylin valitsenkin, sen pitää kestää se, ettei sitä käydä kohentamassa kuin muutama kerta vuodessa. Kyse on paljolti siitä, mihin hiuksiin minulla on varaa, mutta myös siitä, mitä hiukset tarkoittavat identiteetilleni.

Pitkiin hiuksiini liittyy yksi hellimmistä lapsuusmuistoistani. Nukutin usein minua seitsemän vuotta nuorempaa veljeäni, ja hän halusi nukahtaa siihen, että kieputteli hiuksiani sormiensa lomaan. ”Anna hiuksia”, sanoi tuo uninen taapero, jota rakastin niin, että sydän rusentui rusinaksi.

Tuntuu, että leikatessani hiuksia, leikkaan elävän säikeen, joka kiinnittää minut siihen tyttöön, joka olin. Lapsuuteen, jonka ulkoisista merkeistä olen suurimmaksi osaksi luopunut: ei ole jäljellä mitään omaa huonetta kokonaisesta lapsuudenkodista puhumattakaan, ei barbeja säilössä, ei käyttämiäni lastenvaatteita. Ei mitään mihin palata.

Puolisoni ei ole innoissaan ajatuksesta, että leikkaan hiukseni. Hän ehkä elättelee toivoa, että nykyinen alennustila johtuu ruuhkavuosista ja lapsista. Hän on nähnyt minut toisenlaisena, sillä parikymppisenä nukuin papiljotit päässä. Päänahka oli kireä ja arka, mutta minulla oli pöyheät kiharat. Kun leikkaan hiukseni, vanhenenko myös mieheni silmissä?

”Minkä se jättää ollakseen tämä?” kysyy Pauliina Haasjoen kertoja Hiukset-kokoelmassa. Kuka oli se pitkähiuksinen minä, uneksivampi, vielä nuori, ja sitten tämä toimelias ihminen, reipas ja raikas, jolla on veitsellä leikatut hiukset?

Hustvedt viittaa esseessään antropologi Edmund Leachin jaotteluun vuodelta 1957, minkä mukaan pitkät hiukset symboloivat vapaata seksuaalisuutta, lyhyet tai kiinni olevat hiukset kontrolloitua seksuaalisuutta ja ajeltu pää selibaattia.

Kun leikkaan hiukseni pois, minun on määriteltävä itseni uudelleen suhteessa nuoruuden ja seksuaalisuuden kategorioihin. Seksuaalinen valtani ei ole enää nuoruuden hedelmällisyyteen liittyvää valtaa, ja minun on täytynyt hankkia muita valttikortteja kuin nuoruuden suoma tuoreus. Pohdintani leikkuun edessä on epävarmuutta siitä, olenko kasvattanut itselleni toiset kannukset: aikuisen naisen seksuaalisuuden ja kokemuksesta tulevan vallan ja tiedon. Ei ihme, että hiustenleikkuusta on tullut vahvasti symbolinen siirtymäriitti naisen elämässä. Se on jotain, millä sisäistä muutosta voi konkretisoida ulospäin.

Kun nainen elokuvissa eroaa, lähtee pakoon tai muuten aloittaa uuden elämän, hän leikkaa hiuksensa.

Kun nainen elokuvissa eroaa, lähtee pakoon tai muuten aloittaa uuden elämän, hän leikkaa hiuksensa. Jos nainen vangitaan tai häntä halutaan muuten alistaa, häneltä myös leikataan hiukset (jos niitä ei leikata, häntä riuhdotaan niistä, joten siinä mielessä nöyryyttämiseksi tarkoitettu hiustenleikkuu on parempi vaihtoehto).

Saksia, lavuaareja, vessanlattioita, hiuksia. Ja sitten: harja, joka kasaa hiukset kuin haravoisi kuolleita lehtiä. Hiukset ovat poissa, ihminen on poissa. Siitä nuo kuvasekvenssit kertovat.

Ja minä mietin, että sielläkö ihmisen persoona koko ajan oli, hänen hiuksissaan?

Siri Hustvedt on pitänyt kiinni vaaleista puolipitkistä hiuksistaan, vaikka on ajoittain halunnut ajaa ne pois. Klani-impulssi on syntynyt siitä turhautumisesta, mikä blondiuden kulttuurisiin merkityksiin törmäämisestä seuraa. Kuitenkin Hustvedtille on ollut mahdotonta kokonaan luopua siitä feminiinisyydestä, jota vaaleat, eivät liian lyhyet, hiukset edustavat – siitä huolimatta, että hän saa toistuvasti kuulla epäilyjä siitä, että hänen miehensä kirjoittaa hänen teoksensa.

Kysyin päänsä ajelleelta 26-vuotiaalta käsikirjoittaja Oona Haapaniemeltä, miltä hiusten pois leikkaaminen tuntui, ja hän vastasi: voimaannuttavalta. Ajelemalla päänsä hän sanoutui irti niistä vaatimuksista, joita naisoletetulle on. Paitsi, että ilmavirta pään iholla tuntui uudelta ja virkistävältä, Oona huomasi, että nyt ihmiset väistivät häntä kadulla, eivätkä kävelleet päin kuten ennen.

Se pienoinen ulkonäöllinen valta, josta yritän pitää kiinni näyttämällä naiselliselta naiselta, on mitätöntä tuon voimaantumisen rinnalla. Ja silti en näe itseäni olemassa aktivisti hiuksillani. Sovinnaisuus tuntuu halventavalta määreeltä liittää itseen, mutta mikä sitten olisi radikaalia hiusrintamalla? Eräällä seitsemänkymppisellä kuorossamme on pinkit hiukset. Tapa, jolla ulkonäölliset merkit ovat irronneet merkityksistään on jo toisen esseen aihe, mutta mietin sitä usein katsoessani irokeeseja, tatuointeja ja lävistyksiä. Voiko niistä päätellä mitään niiden kantajasta? Kun aloimme käydä uimassa lastemme kanssa, oletin heidän kyselevän varsinkin hyvin suurista, koko selän kokoisista tatuoinneista, joita osalla vanhemmista näkyi lastenaltaassa. Eivät he kyselleet. Ne olivat niin normaaleja vanhemmilla, jotka ovat aamuyhdeksältä uimassa joka sunnuntai.

Peruskoulu, jota kävin, oli katolisten nunnien perustama yksityiskoulu. Heidän peitetyt päänsä ja leikatut hiuksensa kiehtoivat minua. Lupaukset siveydestä ja köyhyydestä olivat epäkonkreettisia ja vaikeasti hahmotettavia, mutta luopuminen hiuksista näyttäytyi suurena uhrauksena. Mikä rangaistus: joutua olemaan läpi elämänsä lyhyttukkainen nainen.

Toisaalta lapsuuteni aikuisilla naisilla oli useimmiten lyhyet hiukset. En ajatellut näiden naisten kärsivän proosallisesta ulkomuodostaan, sillä se sopi heidän rooliinsa äiteinä ja täteinä.

Oli kuitenkin muutama pitkähiuksinen poikkeus. Eräs leiskuva kääntäjä, jolla oli aina huulipunaa ja hurjat hiuksensa auki, ja joka puhui meille tytöille kuin aikuisille. Hän oli äiti, mutta vaikutti ennen kaikkea naiselta.

Tajusin kyllä, että äitini hiukset olivat poikkeavat muihin koululla näkemieni naisten hiuksiin verraten.

Sitten oli eräs rikas äiti, joka ei koskaan itse pessyt pitkiä hiuksiaan, vaan kävi kerran viikossa kampaajalla. Tämä tieto järkytti maailmaani.

Sillä: oma äitini ei käynyt kampaajalla juuri koskaan. Hänellä oli läpi lapsuuteni pitkät, puoleen selkään yltäneet hiukset. Syyt hiustyyliin olivat samat käytännölliset kuin itselläni nykyisin, ne sai kiinni ja ne olivat halvat ylläpitää. Tajusin kyllä, että äitini hiukset olivat poikkeavat muihin koululla näkemieni naisten hiuksiin verraten. Oppilaiden perheet olivat usein ylemmästä keskiluokasta, ja se tuotti tietyn porvarillisen ulkomuodon vanhemmille.

Kun äiti sitten ylioppilasjuhliani varten leikkautti aivan lyhyet hiukset, olin hänestä ylpeä. Hän näytti ryhdikkäämmältä ja asiallisemmalta, kuin olin koskaan nähnyt häntä. Akateemiselta, korkeakoulutetulta naiselta, sellaiselta, joksi itse halusin.

Mutta eläkkeelle jäätyään äiti antoi hiustensa kasvaa ja tajusin, että lyhyet, ankaran tummiksi värjätyt hiukset olivat olleet osa työroolia. Nyt hän on vapaaherratar ja isoäiti, ja hän pitää hiuksiaan ponnarilla kuin nuori tyttö. Hänen ei tarvitse vakuuttaa ketään.

Kun leikkaan hiukseni, ehkä kyseessä on Lenin-sopimus, jossa erotaan yhdistymistä varten? Tulee elämänvaihe, jossa minulla on aikaa ja mahdollisuus huolehtia hiuksistani, ja voin pitää niitä pitkänä. Rehellisesti en kuitenkaan usko tähän. Aavistan, että kasvojeni kerätessä juonteita, kehystän rypyt yhä särmemmillä hiustenleikkauksilla. Ja siksi tämä ensimmäinen leikkuu on niin raskauttava. En koskaan enää tunne omien hiusteni painoa selässä, märkänä levämattona uinnin jäljiltä. Ne eivät valahda alas, kun suukotan lapsiani yöksi, eikä niistä tehdä taidokasta kampausta häihin, jos menisimme naimisiin.

Katson Marinia, Ohisaloa ja Anderssonia ja mietin rahan, yhteiskuntaluokan ja hiusten suhdetta.

Joskus, kun katson edessäni kulkevaa pitkähiuksista naista, hämmennyn keretessäni hänen edelleen ja huomatessani hänen kasvoistaan, että nainen onkin paljon vanhempi kuin liehuvista hiuksista oletin. Aivan kuin hiukset eivät vain voisi olla hänen. Mistä katkos johtuu? Seuraan Instagramissa Sophie Fontanelia, jonka pitkät harmaat hiukset riemastuttavat minua. Enkä myöskään näe Patti Smithin luopuvan kuontalostaan, tai Katja Kallion tai Sofi Oksasen.

Politiikan huipullakin ollaan nykyään naisellisia ja pitkähiuksisia. Katson Marinia, Ohisaloa ja Anderssonia ja mietin rahan, yhteiskuntaluokan ja hiusten suhdetta. Jos he tulisivat yläluokasta, olisiko heillä enemmän Christina Lagarden tai Ursula von der Leyenin tyyli? Vai onko kyse vain iästä, ja he leikkaavat lyhyet hiukset aikanaan? Ehkä he manifestoivat sitä, että nykyään saa olla naisellinen ja on silti uskottava, mikä on ihanaa, ja tekee politiikasta kutsuvamman paikan erilaisille ihmisille. Kunhan se ei käänny niin, että (naisen) on oltava viehättävä ollakseen menestyvä, koska nyt on näytetty, että se on mahdollista.

Joka tapauksessa, he ovat asemassa, jossa heillä on varaa ylläpitää pitkiä, hyväkuntoisia hiuksia, jotka ehditään asetella kuvia varten kauniisti. Se, että juurikasvu on piilotettu, ja hiukset eivät sojota sähköisinä tai hapsota latvoista edellyttää resursseja. Hiusten värjääminen ja muotoonleikkaaminen kampaajalla on ehdottomasti rahakysymys, hiustenpidennyksistä puhumattakaan. Autolla kulkevan hiukset eivät ole sään armoilla siten kuin sen, joka käyttää julkisia tai kulkee pyörällä.

Ennen kaikkea päivässä pitää olla aikaa sille, että hiuksia laitetaan. Tuoreena äitinä luin haavoittuvaisena Saara Turusen Sivuhenkilö­-romaanin kertojan kommentin äitiyden ja rasvaisten hiusten vahvasta korrelaatiosta. ”Lapsilla on joku merkillinen hiuksia liimoittava vaikutus”, kertoja huomauttaa.

Niin on. Kaikki tunnistavat kotiäitilookin. Pitkä ylikasvanut reuhka, joka on seurausta siitä, että naisella ei äitinä ole aikaa tai rahaa käydä kampaajalla.

Ennen hiustyylejä oli naisilla kaksi: lapsena letit ja aikuisena nuttura. Naisen hiukset olivat pitkät ja ne hoidettiin kotona. Mutta ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä, ja varsinkin sen jälkeen, muotiin tuli polkka. Sairaanhoitajina olleet naiset olivat kokeneet sen käteväksi, ja myös kotona miestentöihin tarttuneet naiset olivat huomanneet, että pitkistä hiuksista oli haittaa. Lyhyillä hiuksilla oli helpompi tanssia 20-luvun nopeatempoisia tansseja tai vaikka lentää lentokoneita. Lyhyet hiukset yhdistyivät naisen toimintaan kodin piirin ulkopuolella, ja polkasta tuli itsenäisen ja vapaan naisen symboli, jonka lumovoimaa filmitähdet levittivät. Siten myös perinteisesti kotona tehdystä huoltotoimesta eli hiustenleikkuusta tuli suurta liiketoimintaa ja kampaamojen määrä räjähti kasvuun.

Lyhythiuksisuus on kapitalistinen unelma, rahantekokone, ei siis ihme, että hipeillä oli pitkät, vallattomat kutrit.

Minulla on tapana kadulla kulkiessa laskea kampaamoita. Niitä on kortteleissa usein vieri vieressä. Ihmisillä on rahaa ja aikaa ostaa palveluja hiuksilleen, säännöllisesti, ja he haluavat tehdä niin. Kampaamoilla on käsissään valttikortit: jos hiukset leikkaa johonkin muotoon tai ne värjää, asiakkaan on palattava ehostamaan valittua kampausta parin kuukauden välein. Lyhythiuksisuus on kapitalistinen unelma, rahantekokone, ei siis ihme, että hipeillä oli pitkät, vallattomat kutrit.

Sisälle katsoessa skannaan kampaajien omat hiukset, jotka ovat yllättävän harvoin mieleenpainuvia, mikä mietityttää minua. Kampaamotilojen tyylit vaihtelevat Punavuoren kliinisisistä loft-paikoista kitschin ryvettämiin uusromanttisiin salonkeihin, mutta jotkin asiat toistuvat: kuten mustaksi maalatut vessat ja Seiska-lehti.

Tunnen itseni epäkohteliaaksi, jos alan lukea kirjaa kampaajalla, vaikka en osaa täsmentää, miksi se on etikettivirhe. Eräässä kampaamossa tarjoiltiin viiniä, ja pidin vapautuneesta tunnelmasta ja ajattelin, että tällaista on suurkaupunkien kampaamoissa, jossa ei ole niin tarkkoja kaikista luvista. En tiedä, mitä tapahtui, mutta viinitarjoilut loppuivat kuin seinään. Kahvia saa sentään nykyään kaikkialta.

Kun kaupankäynti siirtyy verkkoon, ovat kampaamot palveluina turvassa. Hiustenleikkuuta kun ei voi tehdä netin kautta. Eikä myöskään ripsien, kulmien ja kynsien laittoa. Kun jää kaikkiin noihin koukkuun, kyse on toistuvista kuukausimaksuista siitä, että ”näyttää itseltään”.

On ammatteja, joihin nuoria kehotetaan hakeutumaan sen takia, että työllisyys niissä on varmaa maan taloudellisesta tilanteesta huolimatta: putkimiehet, sähkömiehet tai vaikkapa lääkärit. Ihmiset ja asiat tulevat aina tarvitsemaan huoltoa ja korjausta, jotka on pakko suorittaa, olipa rahaa tai ei.

Kauneudenhoitoala on näissä kaavailuissa vaarallisen suhdanneherkkä: kun raha on tiukalla, säästetään siitä, mikä ei ole välttämätöntä. Tämä ei tunnu ilmeiseltä, kun katsoo nuoria ihmisiä, joiden voisi kuvitella olevan vasta palkkakehityksensä alkupäässä. He ovat laittaneet paljon rahaa siihen, miltä he näyttävät: ripsiin, kynsiin, hiuksiin ja tatuointeihin. Vaikka ulkonäön ylläpito on kallista, se on tuntunut heille mielekkäältä sijoituskohteelta.

Kauneudenhoitoala on palvelutyötä, jonka korvaaminen keinoälyllä ja roboteilla on hyvin vaikeaa. Tulevaisuutta hahmotellessaan historioitsija Yuval Noah Harari huomauttaa, että perinteisesti hyvin ihmisläheiseksi mielletty lääkäriammatti on huomattavasti helpommin korvattavissa robotilla kuin paljon lyhyempää opiskelua vaativat lähihoitajan tai sairaanhoitajan ammatit. Tietämättä kovinkaan paljon roboteista, veikkaan, että niitä on helpompi saada yhdistämään sähköjohtoja tai putkia oikein, kuin tekemään monivärivärjärjäyksiä erilaisiin hiuksiin. Ja jotkuthan todella nauttivat jutustelusta kampaamotuolissa. Sitä ei Sirin tai Alexan kanssa voi tehdä kunnolla vielä pitkään aikaan.

Kampaaja voi siten olla tulevaisuuden pomminvarma ammatti. Ulkonäköyhteiskunta jatkaa voimistumistaan, ja vaikka se ei tunnu hyvältä kehityssuunnalta, osallistumme siihen jo lapsiemmekin kanssa.

Leikkautamme kahden alle kouluikäisen poikamme hiukset parturissa. Katseltuamme mieheni kanssa omien lapsuuskuviemme kampauksia, emme halunneet siirtää perinnettä viivoitinotsahiuksista, pottakampauksista tai tahattomista takatukista eteenpäin. Lysti on osoittautunut kalliiksi, mutta nyt siitä on vaikea luopua. En osaisi leikata poikien hiuksia itse, ja ajatus siitä, että ajaisin heidän hiuksensa koneella, on yhtä lailla vieras. Mielikuvissani he näyttäisivät taitamattomasti kynityiltä tai siltä Gallen-Kallelan Poika ja varis -maalauksen kaljuksi ajetulta lapselta, ja tuntisin kajonneeni heidän oikeuteensa olla omia, hauskannäköisiä itsejään. Eihän tytöillekään ajeta kesätukkasiiliä sen takia, että se olisi kätevää ja edullista. Lapset myös ikuistuvat kuviin lähes joka päivä. Heitä ei voi sukia kuntoon vain kerran vuodessa tapahtuvaa koulukuvausta varten.

Katselen lastenkutsuille saapuvia tähkäpäitä ja Elsa-kampauksia, tai nappulaliigassa pelaavien poikien letityksiä, ja olen häkeltynyt. Lasten hiukset näyttävät niin paksuilta verrattuna muistikuviin 90-luvun alun haivenista. ”Isien ja tyttöjen lettikirjalla” ei olisi ollut mitään markkinaa omassa lapsuudessani. Paitsi että isät eivät olleet juurikaan ensisijaisia tyttäriensä hovikampaajia, ei niistä ohuista liruista olisi mitään dutchbraideja solmittukaan.

Olemme uudella 20-luvulla, ja polkka on muodissa jälleen. Siten kuin viime vuosisadan naiset katsoivat mykkäfilmien lyhythiuksisia, vallankumouksellisia sankarittaria, minä katson Paula Vesalan upeita hohtavia hiuksia.

Sitten arvioin kasvojani ja leukalinjaani, ja pohdin, näyttäisinkö liian kulmikkaalta polkassa. Pehmentävätkö pitkät hiukset minua? Miksi kulmikkuus olisi huono asia? Onko tämä toive siltä sektorilta, jossa naisten on toivottavaa ”hymyillä enemmän”, jotta he eivät vaikuta ikäviltä. Tuoreessa muistissa on Ohisalon kutsuminen jääprinsessaksi.

Kirjailijoillakin on ulkonäköpaineita, mutta ammattini vaatimukset kauneudelle ovat hyvin laveat. Jos näyttää tylsältä hiirulaiselta, niin se hyväksytään, koska kirjailijan ei ole tarkoituskaan olla kiinnostunut itsensä puleeraamisesta. Ja jos näyttää valovoimaiselta missiltä, niin sekin on sopivaa ja mielenkiintoista, sillä kirjailijat ovat erikoisia tyyppejä. TV- ja elokuvamaailmassa hiusteni tehtäväksi jää olla horjuttamatta tuottajien mielikuvaa siitä, että selviän aikataulupaineista. Vaikka en tiedä, kumpi on parempi: se, että näytän siltä, että käytän joka aamu puoli tuntia hiusten laittamiseen (mitkä prioriteettini oikein ovat?) vai se, että hiukseni ovat sotkuiset, koska keskityn niin perinpohjaisesti töihini.

Saan siis vapaasti valita tyylini, enkä voi piiloutua ulkopuolisten virkavaatimusten taakse. Mutta kuka toteuttaa minulle ”oman tyylini”? Minulla ei ole luottokampaajaa, vaikka se olisi varmasti olennaisin askel siinä, että hiukset voisivat ilmentää persoonaani.

Minusta on itse asiassa hieman piinallista käydä kampaamoissa. Älkää ymmärtäkö väärin. Rakastan sitä, kun hiuksiani näprätään, ja hiustenpesu ja päänhieronta ovat hyvin nautinnollisia. Mutta istuessani peilin edessä, en ole avoin hersyvä itseni, vaan arka ja itsetietoinen. Näen, kuinka kampaaja katsoo juurikasvua ja kuivuneita latvoja. Pyysinpä mitä tahansa, on selvää, että hiuksiini soveltuu sama maksiimi kuin Vanhan Ylioppilastalon äänentoistolaitteistoissa aikanaan luki: Paskasta ei saa konvehtia.

Kampaajalla koen ylläpitäväni kevyttä smalltalkia ventovieraan ihmisen kanssa, ja kahden ja puolen tunnin sessiona se on työlästä, eikä lainkaan rentouttavaa.

Jostain syystä tunnen usein porvarillista kiusaantuneisuutta, josta Antti Holma on maininnut siinä yhteydessä, että on samaan aikaan kotona siivoojan kanssa – vaikka olooni ei ole mitään järjellistä syytä. Mistä olen kiusaantunut? Siitä, että ostan palveluja? Siitä, että joku koskee minua hiuksiin, päähän ja niskaan pitkällisesti, vaikka en tunne tätä ihmistä?

Mutta ei hierojalla ole näin kiusallista. Toisaalta siellä ei tarvitse puhua.

Kampaajalla koen ylläpitäväni kevyttä smalltalkia ventovieraan ihmisen kanssa, ja kahden ja puolen tunnin sessiona se on työlästä, eikä lainkaan rentouttavaa. Tietysti voisin olla sielläkin vaiti, lukea sitä kirjaa esimerkiksi. Olen kokeillut sitä, mutta tunnelma ei ollut yhtään vapautuneempi.

Ideamaailmassa kampaamo on keskinäisen sisarellisuuden saareke, jossa juorutaan hyväntahtoisesti ja iloisesti, ja jossa on lupa keskittyä kaunistautumiseen häpeilemättä. Mutta tunnen kampaamoissa samaa kuin selvin päin polttareissa, joissa en tunne juuri ketään.

Miten puhua avoimesti tilassa, jossa on paljon vieraita ihmisiä? En puhu mielelläni edes puhelimeen ratikassa. Ja puhuisiko kampaaja myös omista asioistaan minulle? Miten vain minä voisin avautua, jos en tunne häntä ollenkaan? Mutta ei kai hän voi kertoa joka ikiselle asiakkaalle henkilökohtaisia asioitaan?

Olisi täydellistä, jos olisimme kampaajan kanssa ystäviä jostain muusta yhteydestä kuin siitä, että hän laittaa hiuksiani maksua vastaan.

Sisko Savonlahden Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu -kirjan kuvaus kampaajasta on kadehdittava. Kertojan kampaaja tietää, mitä hän haluaa, vaikka hän sanoisi ihan päinvastaista. Lopulta nainen aina saa kaipaamansa täysblondin.

Hiuksista esseekokoelman kirjoittanut Maria Antas sanoo: ”Minulla ei ole koskaan ollut kampaajaa, jonka luona kävisin useita vuosia. Lankean jatkuvasti toivomaan, että muuttuisin kauniimmaksi ihmiseksi, naiseksi, jolla on hulmuavat vaaleat hiukset. Etsin kampaajaa, joka johdattaisi minut päämäärääni. Aina vain.”

Halu rentoon hiljaisuuteen, jossa ei muhi väärinymmärryksen pommeja, halu tulla ymmärretyksi, vaikka puhuisi sekapäisiä ja halu muuttua kauniiksi. Tällaiset toiveet eivät kuulosta siltä, että etsisi kampaajaa, vaan romanttisen komedian versiolta rakkaudesta.

Menen kampaajalle, ja hän kertoo, että en ole ainut, joka ihailee Paula Vesalan supervaaleaa polkkaa. Hän ei kuitenkaan suosittele sitä minulle. Se ei ole niin yksinkertainen toteuttaa kuin miltä se näyttää, ja sen pitäminen raikkaan näköisenä vaatisi hyvin tiheitä värjäyksiä, joten sen ylläpito olisi kallista. Promokuvien kirkkaus, sileys ja kiilto on luotu studio-olosuhteissa, eivätkä hiukseni näyttäisi ja tuntuisi aivan yhtä silkkisiltä vetyperoksidihyökkäyksen jäljiltä.

Mietin, että idolien hiukset eivät siis ole sen enempää totta kuin Hollywoodin kulta-ajan hiusjumalattarien tukat, jotka olivat useimmiten peruukkeja. Kaunis valhe.

Yli kolmannes hiuksistani jää kampaamon lattialle.

Tässä ajassa on vain loputtoman vaikeaa hyväksyä rajoituksia, kun nuo visuaalisesti upeat naiset ovat kuvineen niin lähellä meitä, Instagramin myötä kämmenissämme, aivan siinä, eivätkä tunteeni liikahda mihinkään siitä tiedosta, että kuvia on käsitelty. Minun silmäni näkee mitä se näkee, ja minun sydämeni haluaa, mitä se haluaa. Minäkin haluan näyttää tuolta. Elän vain kerran, miksi minulla pitää olla väsyneet kasvot ja lättänät hiukset?

Yli kolmannes hiuksistani jää kampaamon lattialle. Näytän huomattavasti vähemmän väsyneeltä, ja ehkä minuun tule jopa ripaus tyttömäisyyttä, kun latvat näkyvät hauskasti pipon alta. Hyppelen kotiin, ja odotan suitsutusta.

”Se kasvaa takaisin”, sanoo mies. Ja myöhemmin, kun nyhdän kehuja, hän jatkaa: ”Tärkeintä, että olet itse tyytyväinen”. Hän olisi mieluummin pitänyt ne pitkät liiskat. Mutta tämä päätös ei ole hänen. En minäkään ole saanut hänelle pulisonkeja takaisin, vaikka ihastuin niihin tavatessamme. Ja se on hyvä niin.

Viikot kuluvat. Tuntuu kuin kukaan muu kuin mieheni tai äitini ei huomaa muutosta. Sitten tuttaviemme thaimaalainen aupair suorastaan innostuu nähdessään hiukseni. Hän palaa aiheeseen kolmesti, ja ilman yhteistä kieltäkin tulee selväksi, että nämä uudet hiukset ovat huomattava parannus entiseen. Ne joutivat mennä. Hymyilen hämilläni hänelle.

Mietin Mary Pickfordia(1893–1979), mykkäfilmien ajan suosituinta näyttelijätärtä, johon kultaisine paksuine kiharoineen viitattiin nimellä America’s Sweetheart. Kun hän leikkautti kiharat pois ja hankki polkan ollessaan 35-vuotias, fanit raivostuivat.

”Aivan kuin olisin murhannut jonkun”, Pickford huomautti. Niinhän sinä teit, ajattelen.

Kun puen seuraavan kerran päälle jakkuni ja korkokenkäni, ja menen tapaamaan tuottajia, olen itsevarmempi näillä hiuksilla. Ne siis toimivat.

En ole runollinen, eteerinen tai nuori. Minun ei tarvitse olla.

Ruma totuus on, että en olisi sitä millään hiuksilla. En enää koskaan. Pääministeri ja Finlandia-voittaja ovat minua nuorempia. Se ei tarkoita, että olisin vanha. Se tarkoittaa, että olen itseni.

Julkaistu: 13.2.2020
Kommentoi »